Raja railona aukeaa - Ensikosketus villiin itään

Venäjää ei voi järjellä käsittää, se täytyy tuntea.
- Dostojevski

Venäjällä tapahtuu asioita, joita ei vain kerta kaikkiaan tapahdu.
- Pietari Suuri

Kävin menneellä viikolla ensimmäisen kerran Venäjällä. Nyt matka rajoittui vain vuorokauden mittaiseksi tutustumiseksi Sortavalaan, mutta myöhemmin kesällä on aikomus lähteä käymään Pietarissa.

Ensimmäinen asia, jonka Venäjän rajan ylittäessä huomaa, on infrastruktuurin muutos. Suomen tasaiset, hoidetut tiet muuttuvat Venäjän puolella kuoppaisiksi, reikäisiksi ja muutoin vaarallisiksi. Paitsi että tiet ovat huonokuntoisia, paikalliset ajavat niitä tolkuttoman kovaa ja tekevät uhkarohkeita ohituksia. Ei ole mukavin mahdollinen hetki nähdä kahden Ladan tulevan vastaan mutkan takaa satasen vauhtia tai Zilin keulan heiluvan kahden metrin päässä takapuskurista. Venäjällä tapahtuukin monikymmenkertainen määrä liikenneonnettomuuksia per capita verrattuna meidän oloihimme.

Rajan ylittämisen jälkeen maisemat muistuttavat paikoin postapokalyptisiä kertomuksia, koska kun jokin tehdas tai muu rakennus on jäänyt käytöstä, sitä ei suomalaiseen tapaan ole saman tien purettu, vaan vanhat rakennukset saattavat seisoa luonnon valtaamina vuosikymmeniä. Tämä kuitenkin tekee maasta mielenkiintoisemman ja ränsistyneissä rakennuksissa ja raunioissa on valokuvauksellisia ominaisuuksia. On harmi, ettei Suomessa voi nähdä samanlaisia maisemia, vaan kaikki tehdään tarpeettomankin järjestellyksi ja huolitelluksi. Toisaalta Suomessa osaa arvostaa verovaroin ylläpidettyjä retkeilyalueita ja hoidettua metsää. Venäjän puolella metsä on saanut kasvaa ilman harvennuksia, soita ei ole kuivatettu ja maasto on siten enimmäkseen läpipääsemätöntä ryteikköä.

Venäjällä ihmisillä on enemmän taloudellista vapautta kuin Suomessa. Tämä näkyy kauppapaikkojen ja liikkeiden moninaisuutena ja edullisuutena. Toisin kuin Suomessa, ei Venäjällä marketit ja ravintolat ole samalla tavoin kartellisoituneita sääntelyn vaikutuksesta. Eräässä varsin tasokkaan oloisessa sortavalalaisessa ravintolassa saa seljankan, teen ja oluen noin 200 ruplan (5 euroa) hintaan. Bensiini maksaa litralta 30 ruplaa (0,75 euroa). Tuolla voi tuntea itsensä ihmiseksi maksamatta siitä itseään kipeäksi. Eikä Päivi Räsänen ole kieltämässä sinua ostamasta olutta vaikka aamuyöllä jos siltä tuntuu. Muutama vuosi sitten tosin kiellettiin väkevien myyminen kello 23.00 jälkeen, mutta luultavasti kielto tuli aivan tarpeeseen. Venäläiset ruokapaikat ovat itse asiassa keskimäärin paljon tasokkaampia suhteessa Suomalaisiin, sillä Venäjällä ei ole kadut täyttyneet kebab-pitserioista, vaan Venäjällä ravintolasta saa venäläistä ruokaa ja valinnanvaraa on enemmän. Pikaruokapaikkojen asian ajavat bistrot, joissa voi nauttia esimerkiksi piirakan teen kera.

Oma venäjän taitoni kaipaisi harjoittamista, sillä englannilla ei rajan takana pienemmissä kaupungeissa tee yhtään mitään. Sinänsä viittoilemalla ja elehtimällä pärjää jonnekin asti, mutta ainakin kyrilliset kirjaimet on hyvä opetella, jotta voi lukea paikannimiä ja tilata ruokalistalta syötävää. Varsinkin venäläinen seljanka on erinomaisen maukas keitto. Venäläisessä kaupassa kassa kysyy usein tasarahaa ja siksi kolikoita kannattaa olla mukana.

Venäjä on kulttuuriltaan ja miljööltään niin omaleimainen, että matkailuun siellä on helppo tykästyä. Maa ei välttämättä ole kaikkein turvallisin ja helpoin matkakohde ja autolla liikkuminen on parhaimillaankin jännittävää, mutta mielenkiintoinen ja kokemuksellisesti avartava se on. Matkakuume Pietaria kohtaan alkaa kohota ja siellä on käytävä ainakin muutamassa museossa ja nautittava erinomaisesta ravintolakulttuurista. 

Venäjä on historialtaan, kulttuuriltaan ja yhteiskuntarakenteeltaan samaan aikaan hirvittävä ja kiehtova. Siksi siitä haluaa tietää ja sitä haluaa kokea enemmän, sillä ristiriitaisuudet ovat aina vetäneet puoleensa. Joku voisi sanoa, että asiat ovat paljon huonommin Venäjällä kuin Suomessa. Ehkä, mutta toisaalta venäläiset ovat ottaneet tavaksi ratkaista asiat eri tavalla Venäjällä kuin Suomessa. Ja mitä tulee infrastuktuuriin ja yhteiskuntarakenteen heikkoon tasoon, niin ajat näyttävät sellaisilta, että roudan railottamiin teihin ja soveltaviin ratkaisukeinoihin on pian turvauduttava Suomessakin.

Hulluuden alttareilla 2012

Viime aikoina on ollut vaikea enää keksiä mitään uutta ja oivaltavaa kirjoitettavaa. Tämä ei johdu siitä, että maailmalla ei tapahtuisi asioita joista voisi kirjoittaa kirjaläjittäin polemiikkia, vaan päinvastoin maailman hulluus tuntuu kiihtyvän niin nopeasti, ettei siihen enää ehdi reagoida. Juuri kun kuvittelee, että maaima on näyttänyt järjettömimmän näytöksensä parodiallisen tapahtumahorisontin takaa, niin tapahtuu jotain vielä käsittämättömämpää.

Aluksi vaikkapa Suomen velkavastuut. Valtiomme johdossa istuvat kansanpetturit ovat allekirjoittaneet papereita, jotka tuomitsevat suomalaiset sukupolvien velkakierteeseen. 30 miljardia, eli 30 tuhatta miljoonaa, euroa on summa, joka jokaista suomalaista kohden tekee 6000 euroa. Äkkiseltään tietäisin parempiakin käyttötarkoituksia tuollaiselle summalle kuin eurooppalaisten sikakapitalististen pankkien rahoittamisen. Kun aikanaan nämä vakuudet tulevat realisoitumaan ja repivät alas riistoverotetun kansan taloudellisten rakenteiden rippeet, ovat tapahtuneeseen syylliset todennäköisesti kaukana oikeuden ulottumattomissa.

Jos kotimaassa vedetään järkevää ja kansan parhaaksi tehtävää toimintaa kölin alta, niin ei paljoa paremmin meni maailmallakaan. Ranskassa ollaan tehty laittomiksi vierailut nk. vihasivustoilla. Kyse on puhtaasti ajatusrikoslainsäädännöstä, jolla pyritään kieltämään ihmisiä lukemasta virallisen konsensuksen vastaisia tekstejä. Tämä lainsäädäntö ei poikkea mitenkään siitä, että joidenkin kirjojen hallussapito tai lukeminen tehtäisiin rangaistavaksi.

Yhdysvalloissa poliittinen korrektius on päässyt uusiin ulottuvuuksiin kun New Yorkin viranomaiset ovat laatineet listan koulujen kokeissa kielletyistä sanoista. Kiellettyjä sanoja ovat muun muassa dinosaurus, tanssiminen ja roskaruoka. Nämä kun voivat loukata jotain ihmistä.

Mielipidevainojen luvatussa maassa Englannissa humalainen opiskelija solvasi jalkapalloilijaa rasistisesti. Hän joutui tästä teosta vankilaan.

Näistä tapahtumista on vaikea kirjoittaa mitään hauskaa ja oivaltavaa, sillä oivaltaminen vaatisi jonkin mielenkiintoisen ja odottamattoman näkökulman esiin tuomisen. Naurettavia nämä uutiset toki ovat, mutta eivät siltikään yhtään hauskoja. Tällaisessa maailmassa kommunikointi ja kansalaiskeskustelu ovat yhtä mielekkäitä kuin yrittäisin töissä keskustella järkeviä alzheimerin tautia vaikeasti sairastavan potilaani kanssa. Hänellä kuitenkin on hyvä syy olla täysin epärationaalinen ja käsittämätön.

Minä en halua näin jatkuvan. En usko sinunkaan haluavan näin jatkuvan, mutta onko meistä muuttamaan sitä? Toivon, että sanonta pimeimmästä hetkestä juuri ennen aamunkoittoa pitää paikkansa, sillä muuten elämme melko toivottomia aikoja sivilisaatiomme raunioilla.

Työväenluokan tuho

Mitä yhteistä on 20-luvun italialaisella sosialistilla, populaarikulttuurilla, 11-vuotiaan poikansa kanssa juopottelevalla äidillä, massamedialla, vallankumouksella ja sosiaalietuuksilla? Paljonkin, jos traditionalistilta kysytään.

Puhuttaessa länsimaalaisen sivilisaation romahduksesta, on mahdotonta olla mainitsematta Theodore Dalrymplea ja hänen kirjoituksiaan aikamme Englannista. Täkäläisittäin tuntuu uskomattomalta ajatella modenissa yhteiskunnassa elävää ei-kehityshäiriöistä ihmistä, jolta puuttuisi kirjoitustaito ja että paikallinen koulujärjestelmä on mahdollista läpäistä osaamatta lukea. Toisin kuin voisi tietämättään olettaa, lukutaidottomien joukko ei ole pelkästään kolmannen maailman siirtolaisia, vaan kasvavassa määrin valkoista natiiviväestöä.

Suomennettuna Dalrympleä ei valitettavasti ole, mutta tiettävästi jonkinlainen kokoelma herran parhaimistoa olisi käännöstyön alla tullee julkaistavaksi vuoden kuluttua. Esimerkillinen näyte Dalrymplen kirjoittelusta on Spectatorin artikkeli, jossa Dalrymple vastaa kysymykseen, onko Britannia rappeutunut Elisabeth II:n aikana. Tarkastellessaan aihetta, hän nostaa varsin herkullisesti esiin sen, että kuningattaren kruunajaisten aikaan 1952 maan suosituin laulajatar oli Kathleen Ferrier, 60 vuotta myöhemmin omaan oksennukseensa tukehtunut narkkari Amy Winehouse. Mikä voisikaan kuvastaa yhtä hyvin eurooppalaisen sivistyksen ja kulttuurisen tason romahdusmaista syöksyä toisen maailmansodan jälkeisinä aikoina? Valitettavasti monikin asia.

Iltalehdessä julkaistiin uutinen brittiläisestä naisesta, joka juopottelee 11-vuotiaan poikansa kanssa. Uutinen oli hämmentävä ja masentava, mutta johtuen siitä, että Dalrymplen kautta olin jo aiemmin saanut jotain kuvaa maan alimman luokan lohduttomasta ja täysin kunniattomasta elämänmallista, en ole erityisen yllättynyt. Uutisessa olennainen lause on kohta "oikeus katsoi äidin elämän olleen niin rankkaa, että sen katsottiin lieventävän tuomiota”. Tämä lause on olennainen siksi, että se kertoo paljon yhteiskunnan eetoksesta, jossa ihmisten katsotaan olevan ennemmin olosuhteiden (l. yhteiskunnan) uhreja kuin omasta toiminnastaan vastuullisia yksilöitä.

Joku voisi sanoa, että huolimatta hyvinvointivaltion mallista Britanniassa ja muuallakin länsimaissa elää kasvava joukko ihmisiä, joiden elämää kuvatakseen britit ovat keksineet käsitteet chav (council housed and violent) ja ned (non-educated delinquent). Suomen kielessä lähimmäksi chav-termiä osuu roskaväki sikäli, kun sillä tarkoitetaan yhteiskunnan pohjimmaista joukkoa, joka on taustaltaan työväenluokkaa, mutta ilman työväenluokan positiivisia ominaisuuksia, protestanttista työn eetosta ja halua elää kunnollisella tavalla. Ihmisjoukkoa, jonka elämää leimaa aikaansaamattomuus, huono ruokavalio, välinpitämättömyys sivistyksellisistä arvoista, positiivisten ihanteiden puute, päihteet ja väkivalta. Itse sanoisin, että tämän surkean joukon kasvu johtuu suurilta osin nimenomaan sellaisesta hyvinvointivaltiomallista, jossa yhteiskunta takaa elatuksen, mutta ei millään keinoin aktiivisesti pyri ojentamaan kelvottomasti eläviä kansalaisiaan. Tällainen tulkittaisiin vapautta riistävänä fasismina, mikä käy taikasanasta hiljentämään useimmat kunnollisia elämänmalleja vaativat henkilöt.

Hyvinvointivaltion ja sosiaalisen liberalismin yhdistäminen on tunnusomaista nykyaikaselle vasemmistolle. Ihmisillä katsotaan olevan oikeuksia, mutta heille ei haluta asettaa velvollisuuksia. Edelleen modernille vasemmistolaisuudelle on tunnusomaista halu hävittää rajat korkean ja matalan kulttuurin välillä. Siinä missä vanha työväenliike kannusti työläisiä lukemaan, sivistymään ja elämään kunnollisesti, jotta porvarilla ei olisi varaa pilkata sankarillista työläistä, kannustaa moderni vasemmistolaisuus elämään sillä tavoin kuin itsestä sattuu tuntumaan. Koska ihminen on impulsiivinen olento ja hetkittäiset tuntemukset eivät luo rakentavaa pohjaa elämälle, on seurauksetkin tylyn deterministisiä. Mikäli itse seuraisin vailla mitään arvoja ja periaatteita hetkittäisiä tuntemuksiani, olisin pian alkoholistina katuojassa tai vankilassa. Kun ihminen pelastetaan jokaisesta tekemästään virheestä ja kun hänet uskotellaan olevan itse vastuuton tekemistään virheistä, jatkaa hän virheiden tekemistä.

Tällainen yhteiskunnallinen muutos ei olisi mahdollista ilman, että sivistyneistö ja kulttuuriväki eivät aktiivisesti edesauttaisi tähän tilanteeseen johtavia aatteita. Kaikkina aikoina yhteiskunnassa on elänyt materialistiselta hyvinvoinniltaan ja sosiaaliselta statukseltaan katsottuna ylempi väki, joka on ohjannut loppujen maailmankuvallista kehitystä. Tyypillinen esimerkki tästä on 1800-luvulla alkanut eurooppalaisten maiden kansallismielisyys, joka ei suinkaan saanut alkuaan tavallisen kansan parista, vaan sivistyneistöstä. Samalla tavoin on nykyajan sivistyneistö tiennäyttäjänä uuden vuosituhannen eurooppalaiselle ihmiselle, jonka kuvan nähdessään Oswald Spengler voisi todeta olleensa enemmän oikeassa kuin koskaan osasi pelätä.

Rappiollinen kehitys kytkeytyy paljolti käsitteeseen relativismi. Se tarkoittaa näkemystä, jonka mukaan asioita ei voida arvottaa, eri kulttuurimuotoja ei voida asettaa hierarkioihin eikä ole olemassa huonoa tai hyvää makua – on vain erilaisia makuja! Relativismi voi itsessään olla käyttökelpoinen teoria akateemiseen ajatusleikittelyyn, mutta yhteiskunnan perustana se on sietämätön. Kuvaavasti erään Brightonin yliopiston entisen opiskelijan mukaan koulun professorien tyypillistä kantaa edustaa se, että perheet, joissa on puolenkymmentä lasta eri isien kanssa eivät ole turmiollinen, epävakaa ja huono perhemalli, vaan ainoastaan uusi ja erilainen. Se on heidän mukaansa hieno malli, johon muutkin länsimaat tulevat siirtymään siksi, että perinteinen yhdinperhemalli on alistava. Suomessa vastaavaa älymystön kansanpetoksellista ajattelua edustaa muun muassa Rosa Meriläinen kirjoituksellaan Jyrkkä ei perhearvoille. Meriläisen mukaan näin jää aikaa muun muassa maailmanrauhan edistämiselle, mutta otan oikeuden olla eri mieltä Meriläisen kanssa siitä, saadaanko maailmaan rauha yhteiskunnan perusrakenteet rikkomalla. Ennemminkin seurauksena voi olla kansallisen rauhan menettäminen. Ei tosin olisi ensimmäinen kerta kun haihattelevat utopistit rakentavat taivaan polut helvettiin.

Kun roskaväelle uskotellaan heidän epäonnistumisensa sosiaalisen statuksen ja materiaalisen hyvinvoinnin suhteen johtuvan puutteellisesta sosiaaliturvasta, muiden osoittamasta halveksunnasta tai heitä paremmin pärjäävien toiminnasta, alkavat he aivan varmasti itsekin uskoa siihen. Vaikka yhteiskunta olisi kustantanut heille asunnot, ruoan ja viihde-elektroniikan, uskovat he silti olevansa jonkin uhreja ja haluavat kapinoida heille elämisen mahdollistanutta yhteiskunnallista järjestystä vastaan. Tämä on rationaalisesti ajatellen mieletöntä, sillä yhteiskunnallinen romahdus tarkoittaisi loppua chaveille. Opportunismi, päihdeongelmat, kykenemättömyys pitkäjänteiseen toimintaan, lukutaidottomuus, ammattitaidottomuus ja teiniraskaudet eivät ole kovaa valuutta hyvinvointikuplan toisella puolen.

Vaikka työväen chaveiksi kurjistavat yhteiskunnalliset olosuhteet ovat tuhoisia työväenluokalle itselleen, on vasemmiston relativismille, perinteisten perhemallien vastustamiselle ja alhaisten kulttuurimuotojen ihannoinnille kuitenkin olemassa loogiset syynsä. Antonio Gramsci oli italialainen 20-luvun sosialisti, joka katsoi, ettei kommunistinen vallankumous voisi koskaan tapahtua läntisessä Euroopassa sellaisena, kuin se tapahtui Venäjällä. Olosuhteet eivät tulisi koskaan muuttumaan riittävän kurjiksi, jotta tavallisilla ihmisillä olisi enemmän voitettavaa kuin hävittävää kumouksellisuudessa ja Euroopan henkinen, kulttuurinen ja yhteiskunnallinen selkäranka oli liian voimakas luopuakseen perinteisistä yhteiskunnallisista rakenteista. Siksi tämä selkäranka olisi sananmukaisesti mädätettävä ruokkimalla hajanaisuutta ja epävakautta aiheuttavia ilmiöitä. Tällä tavoin olisi huojutettava yhteiskunnan porvarillista hegemoniaa (käsite on peräisin Gramscilta). Vasemmiston olisi hyökättävä perinteisiä rakenteita vastaan rajusti, mutta tämän jälkeen soviteltava perinteisen järjestyksen edustajien kanssa ihmisten kompromissitaipumusta hyödyntäen. Näin yhteiskuntaa voitaisiin hiljalleen liu'uttaa vallankumoukselle otolliseen tilaan.

Gramscin ajatukset hautautuivat pitkäksi aikaa, mutta kokivat uuden nousun toisen maailmansodan jälkeisen Frankfurtin koulukunnan käytössä. Hegemonian haltuunotosta tuli keskeinen toimintatapa ja vasemmiston piti doktriinin mukaan toimia yhteiskunnan rakenteiden sisältä käsin saadakseen meemeilleen yhteiskunnallista tilaa lehdistön, tiedemiesten ja jopa entisten arkkivihollistensa pappien suulla. Frankfurtin koulukunnan keskeisimpiin oppeihin kuuluu kriittinen teoria, joka avoimesti tunnustaen pyrkii muuttamaan yhteiskuntaa haluamaansa suuntaan sen sijaan, että pyrkisi perinteisen yhteiskuntatieteen tavoin ymmärtämään yhteiskuntaa.

Jos roskaväki on uhri ja sen tyytymättömyys johtuu ulkoisesta syystä, on syynä työväen aatteensa pettänyt vasemmistolaisuus, jolle vallitsevan järjestyksen horjuttamisesta ja kumoamisesta tuli tärkeämpi asia kuin tavallaisen työläisen todellinen hyvinvointi. On tavallaan ironista, että kun hegemonia-käsitteen pohjana oli perinteinen yhteiskuntajärjestys, massamedia ja hierarkkinen kulttuurikäsitys, menettää vasemmistolaisuus sekä perinteiset äänestäjänsä että yhteiskunnallisiin rakenteisiin pyrkimillä saavutetun vallan näiden romahtaessa. Yhtäältä siksi, että yhteiskunta ajautuu yhä kurjistuvaan tilaan, jossa usko valtioon ja sen instituutioihin katoaa ja toisaalta siksi, että vapaasti toimiva internet on mediakontrollin ulottumattomissa.

En usko, että tilanne yhteiskunnan rapautumisen kannalta tulee muuttumaan miksikään ennen, kuin kohtaamme koko järjestelmän olemassaoloa uhkaavan kriisin. Mutta se ei ole mikään ongelma, sillä tämä kriisi on tulossa. Emme tiedä miten kauan Euroopan Unionin velkainen järjestelmä pysyy kasassa, mutta varmaa on se, että kaikki tulee muuttumaan. Emme tiedä mikä ja missä laukaisee muutoksen, mutta kun se tulee, se tulee lumivyörymäisesti – aivan kuten kaikkina entisinäkin aikoina, jolloin pitkä kurjistumisen aika on lauennut kumoukselliseksi muutokseksi. Aivan kuten Neuvostoliitossa, jossa johto uskoi, että heidän käsissään on historiallisesti viimeinen yhteiskunta ja kaikki tulee menemään yhä parempaan suuntaan. Kaikki tämä valui tuhkana heidän käsistään.

Mitä sitten yhtesikunnallisten apujen turvin katkeroituneena elämään tottuneille roskaväen edustajille tapahtuu? Yhteiskunnassa, jossa heidän elämistään tuetaan, mutta huonoja elintapoja ei kitketä pois, tapahtuu juuri Britannian esimerkin tavoin. Sitten kun yhteiskunta romahtaa, niin silloin roskaväki lakkaa olemasta, sillä juopottelu, tv:n tuijottaminen ja sosiaalitoimiston hakemuksen täyttäminen eivät ole kovaa valuuttaa missään järjestyksen jälkeisessä tilanteessa. Tuolloin Gramsci on saanut kumouksensa.

Viikko XVIII uutta elämäntapaa

Terveyden vaaliminen on velvollisuus. Harva näyttää tajuavan, että on olemassa ruumiillinen moraali.
- Herbert Spencer

Nyt on 18. viikko siitä, kun aloitin yhdessä kaverini kanssa kuntosaliharrastuksen. Olimme useamman kuukauden jo puhuneet asiasta ja lopulta ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin aloittaa rehkiminen minulle ennestään varsin vieraassa levytankojen ja taljojen maailmassa. Olin aikaisemmin harrastanut epäsäännöllisesti hiihtämistä, hölkkäämistä ja kamppailulajeja, mutta ne olivat jääneet milloin mistäkin syystä. Nyt päätin, että tämä kestää. Kesän aikana hiipinyt laiskanpulskea olemus, joka 25. ikävuotta lähestyessä yhä pahenisi, olisi taottava pois voimakeinoja kaihtamatta.

Nyt lähes neljä kuukautta myöhemmin voin sanoa, että se oli kuluneen vuoden paras päätös. On ollut ilo huomata oman kunnon paranevan, maksimitulosten kasvavan ja uniongelmien katoavan harjoittelun myötä. Pitkään ärsyttäneet yläselän ja hartian kivut ovat poissa ja ulkomuotokin mukavasti hieman miehistynyt. Mikään Robert E. Howardin Conanhan tässä ei vielä ole, mutta muutos lähtötasoon on huomattava ja itsetietoisena ihmisenä tietenkin ilahdun oman kehoni muuttumisesta paremmaksi. Aiheellinen tyytymättömyys omaan kehonkuvaan voi olla huomattavasti elämänlaatua haittaava tekijä. Vielä yläasteella olin kyvytön vetämään yhtäkään puhdasta leukaa, nyt niitä menee kymmenen - vaikka painoa on vuosikymmenen aikana kertynytkin 20kg lisää. Viime kesänä olisi ollut naurettavaa kuvitellakaan, että voisin nostaa penkkipunnerruksessa oman painoni. Siksi taputtelen fiktiivisesti itseäni olkapäälle.

Jonkinlainen kiinnostus ravintoonkin on syttynyt, sillä treenaaminen ilman riittävää ja oikealla tavalla jakautuvaa ravintoa on yhtä tyhjän kanssa. Sinänsä ei tee mieli tunkea lusikkaansa hysteeriiseen ruokakeskusteluun, jossa eri leirit näyttävät linnoittautuvan uskovaisten tavoin omiin toisilleen vihamieliseen joukkoihin. Omalla kohdallani olen vähentänyt viljojen käyttöä ja rajoittanut niiden saannin ruisleipään ja täysjyväpastaan. Pekonia ja munia syön THL:n varoituksia uhmaten, mutta koska äskettäin mitatut kolesteroliarvot (HDL 1,8; LDL 1,2) ja verenpaine (120/70) ovat lähestulkoon ihanteelliset, ei liene syytä tässä vaiheessa kieltäytyä rasvaisen ja suolaisen lihan houkutuksista. Toisaalta, kun viime viikolla söin työpaikalla tarjottua riisipuuroa ja sorruin joulutortun ja suklaakonvehdin napsimiseen, oli loppupäivä tuskaa mahaturvotuksen kanssa ja muistin jälleen, miksi liha-annos salaatin kera on niin paljon parempi vaihtoehto. Ainakin minulle, tehkää itse omat valintanne.

Lehdissä esillä olevat muotidieetit herättävät samanlaisen inhotuksen kuin iltapäivälehtien ohjeet seurustelusta tai oikeanlaisen nukkuma-asennon valinnasta. Miten Helvetissä voi ihminen olla (a pun intended) niin vieraantunut luonnosta, että hän tarvitsee opaskirjan tietääkseen mitä laittaa suuhunsa? Kun jälleen kaupungilla näen puolentoista litran limsapulloa imeskelevän 10-vuotiaan sokerinarkkarin, niin asiain onneton tila on pakko tunnustaa. Tätäkin kirjoitusta tosin naputtelen nuuskapussi huulessa, joten en sinänsä virheetön itsekään ole.

Terveyteen ja itsensä kehollisen kehittämiseen liittyy toinenkin, egon ulkopuolinen seikka. Lihavien ja epäterveellisten ihmisten jälkikasvusta tulee yleensä itsestäänkin lihavia ja epäterveesti eläviä ihmisiä. Vaikka tämä ei - häpeäkseni lapsettomana ihmisenä - voi ollakaan oma syyni, sen olisi oltava sitä yleisellä tasolla. Terveytensä laiminlyövät ihmiset ovat paitsi itsekkäitä ja välinpitämättömiä siitä, että yhteiskunta joutuu lopulta kustantamaan heidän vailla vastuuta olevan valintansa seuraukset, he antavat myös kelvottoman mallin kansamme tuleville polville. Tuolloin he edistävät koko yhteiskunnan turmelusta ja velttoa rappiota, joka ajoittain herättää inhonväristyksiä allekirjoittaneessa. Pahimmillaan tuollainen ihminen syyttelee abstraktia yhteiskuntaa milloin mistäkin, antamatta kuitenkaan omalla esimerkillään mitään parempaakaan vaihtoehtoa.

Omaa arvomaailmaani kuvaa varsin osuvasti Oswald Spenglerin lausahdus "tämä on päämäärämme: Tehdä mahdollisimman merkitykselliseksi meille ojennettu elämä, elää sillä tavoin, että voimme olla ylpeitä itsestämme. Toimia niin, että jokin osa meistä jää elämään*." Tällaisen filosofian toivoisin olevan kantava ajatus yhteiskunnassamme, puhuimmepa sitten ruumiin tai sielun kulttuurista. Ainoat todelliset syyt kenellekään olla toimimatta näin ovat välinpitämättömyys, laiskuus, tyhmyys ja halu lyhytaikaisiin hedonistisiin iloihin kaiken inhimilliselle elämälle merkitystä antavan kustannuksella.

Oma joulu ja uudenvuodenpäivä sujuvat töiden parissa kummemmin juhlimatta. Vuoden vaihtuessa olemme kuitenkin jälleen syvemmällä yleiseurooppalaisessa kriisissä, jonka keskellä on hyvä miettiä sitä, mille haluaa rakentaa omaa elämäänsä ja millaista elämänmallia tarjota kanssaihmisilleen. Palataan asioihin vuonna 2012.

* Alkup. teksti: "This is our purpose: to make as meaningful as possible this life that has been bestowed upon us; to live in such a way that we may be proud of ourselves; to act in such a way that some part of us lives on."

Ergo bibamus!

Velkakriisin "suurten ratkaisujen" puoliintumisaika näyttää typistyneen alle viikkoon. Markkinoiden usko viime viikolla sovittujen toimien tehoon on jo mennyttä, ja nyt ylivelkaisille valtioille tuiki tärkeät rahoittajat hermoilevat jo seuraavaa käännettä – ja sitä, alkaako tosi kaaos Kreikasta vai Italiasta.
- Taloussanomat

Kaikkien merkittävien mullistusten edellä näyttää kulkevan samankaltainen näytelmä: Aluksi menetetään usko yhteiskunnan tarkoitukseen yksilön mielihyvää suurempana päämääränä. Menetetään usko vallanpitäjien haluun ja kykyyn tehdä kantavia ja järkeviä päätöksiä, poliitikot menettävät ideologian ja heidän luontainen opportunistisuutensa pääsee täyteen kukoistukseen kun ainoa päämäärä on oman aineellisen ja sosiaalisen hyvän maksimointi. Kansalaiset ovat vain taakkana tässä ja on mukavampaa samaistua ulkomaiden poliitikkokollegoihin kuin omaan kansaan. Tässä vaiheessa alkaa kansan kulttuurinen dekadenssi, jossa turhautuminen elämän merkityksettömyyteen puretaan viinaan, irtosuhteisiin, rikoksiin, huumeisiin tai turruttaudutaan ylikansallisen rappioviihteen ja -kulttuurin tahdottomiksi seuraajiksi, trendipelleiksi. Tätä vaihetta kulttuuri elää kunnes talouden romahtaminen lopettaa juhlat lopullisesti, eikä missään näy jatkoja.

Ranskan 1789 vallankumousta edeltänyt talvi oli poikkeuksellisen kylmä, jäädyttäen jopa Seinen. Provencen viinisato tuhoutui, tynnyrit jäätyivät halki kellareissa, myllyt eivät toimineet ja leivän hinta kasvoi niin, että palanen maksoi lopulta työläisen koko päiväpalkan. Levottomuudet puhkesivat ympäri maata ja lopulta johtivat trikolorin nostamiseen Pariisin salkoihin.

Levottomuudet eivät suinkaan syntyneet yksin nälästä. Suomessa ei suurten nälkävuosien aikaan 1866-1868 syntynyt edes nimeksi levottomuuksia, vaikka nälkään kuoli lähes joka kymmenes kansalainen. Valtio kuitenkin järjesti hätäaputöitä ja pyrki ehkäisemään kurjuutta kaikin käytössä ollein keinoin. Lisäksi nälkä kosketti kaikkia yhteiskuntaluokkia, eikä vain rahvasta. Tämän vuoksi katastrofi voitiin tulkita suureksi kansalliseksi onnettomuudeksi, josta selvittiin yhdessä.

Ranskassa levottomuudet puhkesivat, koska kansalaiset eivät kokeneet hallitsijan edustavan heitä ja olevan millään tavalla kohtalonyhteydessä heihin. Ludvig XVI:lle - kuten myös ylhäisaatelistolle - muiden maiden hovit olivat tärkeämpiä ja läheisempiä kuin oma kansa. Räikeinpänä osoituksena tästä vallankumouksen jälkeen kotiarestiin asetettu kuningas pyrki pakenemaan maasta ja halusi ulkovaltojen valtaavan Ranskan vanhan vallan palauttamiseksi. Tämä johti tunnetusti kuninkaan pään menetykseen vuonna 1793.

Pelkästään kaikkein alinpien yhteiskunnan kerrosten tyytymättömyys ei kuitenkaan olisi riittänyt - eikä tule koskaan riittämäänkään - vallankumouksen syntyyn, vaan siihen tarvittiin keskiluokan, eli tuolloin alhaisaatelin, virkamiesten ja sotaväen tyytymättömyys vallitseviin oloihin ja halu muutokseen. Yksi heistä oli vallankumouksen puhjetessa 19-vuotias tykistön vänrikki, korsikalaisen alhaisaateliston edustaja, Napoleon Buonaparte (Hän käytti vielä tuolloin sukunimensä korsikalaista muotoa). Hän ei pitänyt vallankumouksellisen rahvaan toiminnasta, joka oli hänen silmissään roskaväen brutaalia ja eläimellistä mellastusta, mutta piti muutosta välttämättömänä. Hän itse oli saanut todistaa vierestä, kuinka Pariisin sotakorkeakoulun oppilaista iso osa yleni häntä nopeammin vain siksi, että olivat syntyneet oikeaan perheeseen. Armeijaan kuului sotamarsalkoita ja kenraaleja, jotka eivät koskaan olleet sodassa, vaan hännystelleet seurapiirien juhlissa. Tämä olikin yksi syy, miksi Napoleon sai vuonna 1793 tykistön kapteenina oikeuden hoitaa Toulonin valtaus; ylemmät upseerit olivat täysin epäpäteviä ja kyvyttömiä hoitamaan tehtävää.

Vuosia myöhemmin, päästyään valtaan ja tehtyään itsestään Ranskan yksinvaltiaan, hän toteutti lukuisia reformeja, joissa aateliston etuoikeuksia hävitettiin ja aristokratia muutettiin meritokratiaksi. Koululaitos uudistettiin ja eliittikoulut aukaisivat ovensa kaikille yhteiskuntaluokasta riippumatta. Lisäksi hän perusti Ranskan keskuspankin ja rakennutti teitä, satamia, markkinapaikkoja, sairaaloita, lastenkoteja ja Louvren museon. Vaikka hänen kohtalokseen lopulta koitui liiallinen yrittäminen seurata Kaarle Suuren esimerkkiä, niin hänen aloitteestaan talonnumeromme ovat edelleen yhdellä puolella parittomia ja toisella parillisia ja Ranskan nykyinen hallinnollinen jako ja virkakoneisto ovat suurelta osin hänen jäljiltään.

Yhteiskunnan vakava kriisiytyminen lopulta tervehdyttää yhteiskunnan kun sairaaloisista rakenteista ja tavoista on pakko luopua, eikä niitä lopulta kukaan edes halua pitää yllä. Tämän jälkeen tie on auki ennakkoluulottomille uudistuksille, joissa vanhoja mätiä rakenteita ei tarvitse suojella poliittisten kompromissien vuoksi. Tätä ei tapahdu niin kauan kun asiat ovat riittävän hyvin ja ihmiset voivat uskotella itselleen kaiken menevän vielä lopulta parhain päin tai he voivat katsoa muualle kun joku haluaa näyttää ongelmakohtia. Niin kauan kun yksittäisellä ihmisellä on kumoukselliseksi ryhtymisessä enemmän hävittävää kuin voitettavaa, hän ei tee mitään. Siksi hyvinä aikoina kumouksellisia ovat vain ne, jotka eivät voi menettää mitään ja jotka eivät kyvyttömyyttään, laiskuuttaan ja joissain tapauksissa ideologista periaatteellisuuttaan voi saavuttaa hyvää elämää vakaassa yhteiskunnassa.

Niille, jotka uskovat Euroopan tarvitsevan suuria muutoksia, nämä ajat ovat hyviä ja muuttuvat koko ajan sitä paremmiksi, mitä huonommin yhteiskunnalla menee. Ruutitynnyrin euroliberaalit ovat ladanneet valmiiksi rakentaessaan utopiaansa, johon eivät mm. kaltaiseni traditionalistit kuulu, mutta kukaan ei tiedä mistä tulee tulitikku, joka räjäyttää muutosten vyöryn liikkeelle. Ironisesti se mitä he halusivat rakentaa, voi luoda kehityksen, jonka päässä on jotain täysin päinvastaista. En ole ennustaja, enkä tiedä, mitä siellä on, mutta olen varma siitä, että elämme historiallisia aikoja - jälleen. Ranskassa kumouksen jälkeen tasavallan valtakamppailu johti siihen, että kumouksen tehneestä joukosta tuli uusi eliitti. Jokainen, joka ei ollut samaa mieltä Robespierren kanssa menetti päänsä. Kun tämä ei ollut hyvä, menetti Robespierrekin päänsä. Viimein keisariksi julistautunut itsevaltias lopetti tasa-arvon nimissä riehuneet veriorgiat.

Otsikko on Goethen kirjoittama saksalainen juomalaulu, jonka Eino Leino on suomentanut.

Vastakulttuurivallankumous

Lyhennelmä Kerberoksessa 2/2011 julkaistusta kirjoituksesta. Oikoluku Timo Hännikäinen.

Nykyaikana on mahdotonta välttää kummajaisen leimaa, mikäli nuorena ihmisenä haluaa kuunnella klassista musiikkia, noudattaa pukeutumisessaan perinteistä miesten tyyliä kauluspaitoineen ja solmioineen, kannattaa perinteisiä velvollisuuskäsityksiä tai perehtyä yhteiskunnallisiin ja filosofisiin teksteihin jostain muusta syystä kuin pyrkimyksenä humanistisen liukuhihnamaisterin paperit. Toisin sanoen, nykyaikana on eksentrismiä pyrkiä ylläpitämään niitä asioita, joita on pidetty länsimaisittain sivistyneen ihmisen tunnusmerkkeinä.

Toisaalta suomalaisuus, keskiluokkainen elämä, tavallisen kansalaisen tavalliset huvit ovat halveksittavaa hölmöyttä, josta rakennettua olkiukkoa intohimoisesti ja pitkäkestoisesti pieksämällä voi identifioida itsensä irti inhottavasta keskinkertaisuudesta ja näin halvoilla keinoin tuntea kuuluvansa kulttuurilliseen eliittiin ja älymystöön. Todetessaan kansallistunteen ja nationalismin olevan keinotekoinen konstruktio (mitä se sinänsä onkin, mutta yhtä paljon kuin älykköjen itse hellimät tasa-arvo tai ihmisoikeudet!) on ajattelijamme jo lähes valmis ripustamaan rintapieleen intellektuellin ansioristin. Muodon vuoksi tarvitaan enää vain tutkinto humanistiselta tai yhteiskuntatieteelliseltä alalta.

Yliopistointellektuellien ja taiteilijoiden ihanteiksi ovat nousseet rajojen rikkominen, shokeeraaminen, perinteisten arvojen päälle virtsaaminen, kaikkien korkeampien päämäärien mielekkyyden kiistäminen, nautinnon ja arvonannon tavoittelu. Nämä asiat antavat kasvot nykyiselle postmodernille länsimaiselle kulttuurille. Miten me olemme tulleet tähän aikaan, jolloin pyrkimys perinteisessä merkityksessä ymmärrettyyn sivistykseen ei ole pelkästään hylätty arvo, vaan siihen suhtaudutaan jopa vihamielisesti? Entä miten pääsemme tästä pois?

Olisi varsin yksioikoista selittää ihmisten käyttäytymistä soveltamalla Maslow’n tarvehierarkiamallia kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin siten, että sivistymättömät ihmiset eivät pyri toteuttamaan korkeampia sivistyksen asteita, koska ovat jääneet paitsi esimerkiksi muiden kunnioituksesta tai perheen perustamisesta. Siksipä he siis itsensä toteuttamisen tarpeen sijaan pyrkisivät maksimoimaan alempia tarpeita irtosuhteilla, roskaruoalla ja alkoholilla. Uskon, että tällainen selitysmalli olisi varsin suosittu niiden mielissä, jotka haluavat selittää maailmaa lähtökohtaisesti varallisuuden ja arvostuksen epätasa-arvoisen jakautumisen avulla. Kuitenkin kokemukset todellisesta elämästä todistavat muuta. Tunnemme historiasta RMS Titanicin kannella olleen Wallace Henry Hartleyn oktetin, joka soitti musiikkia aina siihen asti, kunnes soittajat liukuivat hyiseen Atlanttiin laivan upotessa. Toisen maailmansodan aikana ihmiset kerääntyivät Lontoon pommitusten, the blitzin, keskellä kansallisgalleriaan kuuntelemaan Myra Hessin soittamaa Mozartia, vaikka samaan aikaan saksalaiset pommit tippuivat kaupunkiin. Mainituissa tapauksissa ihmisten alimpien tarpeiden tyydyttyminen on ollut niin uhattuna kuin mahdollista, mutta tämä ei ole estänyt korkeampien tarpeiden toteuttamista ja pyrkimystä korkeampiin päämääriin. Tunnemme lukuisia menneisyyden taiteilijoita, jotka olivat rutiköyhiä mutta onnistuivat silti luomaan aikaa, vaivaa, uhrautumista ja täydellistä omistautumista vaativia mestariteoksia. Nykyajan apurahoin tuotetut taiteilijat ja muusikot taas elävät heihin nähden kuin ruhtinaat, mutteivät luo ainuttakaan Rembrandtin tai Prokofievin tuotantoon verrattavaa mestariteosta. Eivät omistautumisessa, evät taitavuudessa, eivät tyylissä. Toisaalta tiedetään, että eräs kansanedustaja oli taannoin pukeutunut tunnuksiin, joissa julistetaan ”Vittu haisee hyvältä!”, ja että keskiluokkaisten perheiden lapset hakeutuvat tositelevisioon sikailemaan ja hankkimaan itselleen tilaa roskalehtien kansissa. Tätä pidetään täysin normaalina asiantilana, jota ei edes tarvitse hävetä. Tarvehierarkiamalli ei siis ainakaan tältä kantilta voi tarjota mielekästä selitystä.

Olen taipuvainen näkemään 1900-luvun taitteen jälkeisessä länsimaiden kehityksessä syvän kulttuurisen kriisiytimisen Oswald Spenglerin Länsimaiden perikadossa kuvailemalla tavalla. Spenglerin keskeinen väittämä on, että kulttuurit kokevat synnyn, kukoistusvaiheen ja tuhoutumisen kaikkien elävien organismien kaltaisesti ja tämä sääntö koskee niin menneitä kuin nykyisiäkin kulttuureja. Nykyaikana, kutsuttakoon sitä vaikkapa postmodernismin aikakaudeksi, länsimainen ihminen on yhä täydellisemmin menettänyt ne ihanteet jotka vielä joitakin vuosikymmeniä sitten muodostivat hänen elämänsä keskeisen sisällön, päämäärän, arvot ja kannustimet. Kulttuurin rappiovaihe ilmenee sellaisten elämäntapojen ja arvojen esiinmarssina valtavirtaan, joiden kestävyys yhteiskunnan perustana on kyseenalainen. Tämän esiinmarssin lipunkantajana on äärimmäisyyteen viety individualismi, jonka airuina hedonismi ja nihilismi kulkevat.

Individualismi voi hyvin toimia yksilötasolla ja on välttämätön inhimillisten taidonnäytteiden kuten tieteen, taiteen, musiikin ja kirjallisuuden mestariteosten syntymiselle. Mutta silloin, kun individualismista tulee yhteiskunnan hallitseva meemi vailla uskonnon, tradition, yhteiseksi koetun kulttuurin kaltaisia yhteen sitovia voimia, ja kun samaisessa yhteiskunnassa ovat yhteisiksi nimittäviksi arvoiksi jääneet vain tasapäistäminen ja kaiken hyväksyminen, on yhteiskunta vailla kestävää pohjaa. Yksilöt keskittyvät tuolloin niihin asioihin, jotka maksimoivat heidän henkilökohtaista hyvän olon tunnettaan. Mässäily, päihteet, irtosuhteet, muiden arvostuksen hankkiminen, nuoruuden ihailu ja todellisuuspako viihdeteollisuuden tuotteiden pariin antavat muodon sivilisaatiolle. Näin syntyy itseään kiihdyttävä ilmiö: traditionaaliset arvot, kuten velvollisuudentunto kanssaihmisiä kohtaan sekä uskonnolliset ja kulttuuriset normit ovat esteinä näiden nautintojen toteuttamiselle. Mainitut arvot ja normit hylkäämällä elämän sisällöksi ei jää muuta kuin nautintojen toteuttaminen. Näin hedonistis-nihilistinen, sivilisaation perusrakenteet murentava kierre kiihtyy.

Mitä nihilistisempi ja hedonistisempi yksilö tai yhteiskunta on, sitä tuhoisammin se käyttäytyy oman tulevaisuutensa kannalta. Yksi länsimaisen kulttuurin itsetuhon manifestoitumista on bugchasing-nimellä tunnettu alakulttuuri, jossa ihmiset pyrkivät tarkoituksella saamaan HIV-infektion. Bugchasingin kaltaiset toki vastenmieliset, mutta sinänsä marginaaliset ilmiöt ovat kuitenkin vain oireita niiden taustalla vaikuttavasta syvemmästä, filosofisesta mind-shiftistä, jossa traditionaalisista arvoista siirrytään moderniin ja sen kriisistä postmoderniin. Ylioppilaslehti julkaisi 10.12.2010 artikkelin Ilonpilaaja, jonka keskeisenä huomiona oli, että lapsien hankkiminen ei tee onnelliseksi. Ei varmasti sinänsä teekään, sillä liittyyhän lapsiin valtavasti vaivaa ja vastuuta, eivätkä kaikki aiemman elämän asiat ole enää mahdollisia lasten hankkimisen jälkeen. Kysymys onkin siitä, mitä pitää arvokkaampana: omaa nautintoa vai elämän jatkumista.

Länsimaisen yhteiskunnan patologia tiivistyy seuraavasti: Kun elämän ja kulttuurin säilyttäminen asettaa esteen hedonististen nautintojen täydelliselle toteuttamiselle, lopulta yhteiskunta hyökkää omia kantavia rakenteitaan vastaan. Aivan niin kuin biologinen organismi käyttäytyy autoimmuunisairaudessa. Tuhon kultti saa viimeisen sakramenttinsa kun länsimainen ihminen ruoskii itseään etniseen masokismiin syyllistämällä itseään maailman kaikesta pahuudesta ja hautautuu maaniseen itseinhossa rypemiseen. Se hakee sovitusta, jonka voi saavuttaa vain tuhoamalla itsensä, oman kulttuurinsa, oman arvokkuutensa.

Tämän seurauksena yhteiskunnasta tulee kulttuuriton järjestelmä, joissa kaikella on hintansa mutta millään ei ole arvoa. Ihmisiä ei kiinnosta, eivätkä he lähde protestoimaan vaikka heidän isänmaansa luonnonvarat myytäisiin pilkkahintaan Kemira Growhow’n tapaan, kunhan vain kalja ja makkara kulkevat pöytään kuten ennenkin. Poliittinen järjestelmä tuomitsee lapsemme velkavankeuteen nostamalla heidän nimiinsä lainaa aina luottorajaan asti, ja tänään syntyvä lapsi, sikäli kun joku vielä on sellaisen eteen valmis uhraamaan omia nautintojaan, saa syntymäpäivälahjakseen 15 000 euron edestä valtionvelkaa. Demokraattisen mallin yksi heikkous onkin se, että vielä syntymättömät ihmiset eivät voi äänestää. 60- ja 70-luvuilla nuoruutensa elänyt sukupolvi häpäisee vanhempansa ja vie jälkipolvilta ne mahdollisuudet, jotka itse sai omilta edeltäjiltään. Mutta aika on tällaista yhteiskuntaa vastaan.

Talous ei kestä kiihtyvää velkaantumista eikä yhteiskunta väestökehityksen kääntymistä negatiiviseksi. Kun taloudellinen, poliittinen, yhteiskunnallinen, kulttuurinen ja väestöllinen kriisi kehittyvät länsimaisen yhteiskunnan kokonaisvaltaiseksi kriisiksi, voi kehitys ottaa kokonaan uuden suunnan. Tuolloin ihmiset yksinkertaisesti hylkäävät ne kestämättömät arvot, jotka ovat ajaneet yhteiskunnan umpikujaan. Vaikka onkin kliseistä sanoa, että pimein hetki on juuri ennen aamunkoittoa, voi se olla tässä tapauksessa myös totta: Rapautuvan yhteiskunnan on käytävä läpi kriisinsä, jotta se voisi löytää itselleen kestävämmän pohjan, luoda uudelleen olemassaolonsa merkityksen ja päämäärän. Kulttuuri on siis herätettävä uudelleen henkiin.

Yhtenä esteenä on se, että yhteiskunnassa on joukko itse julistautuneita ja omasta edistyksellisyydestään päihtyneitä, kaiken tradition arvon kieltäviä 70-lukulaisia siunaamassa huonoja elämänarvoja. Heitä vastaan on hyökättävä heidän omilla keinoillaan. On halvennettava heidän päämääriään, dekonstruoitava ja riepoteltava heidän meemejään ja tuotava estradille pilkattavaksi heidän pelkuruutensa, ivallisuutensa, "objektiivisuutensa", juurettomuutensa, epärehellisyytensä, lakeijamaisuutensa, teeskennellyt vastarinnan eleensä, tärkeilevyytensä, toimettomuutensa, puheliaisuutensa ja valmiutensa syödä sanansa. Siis ominaisuudet, jotka Yukio Mishima intellektuellien helmasynneiksi osuvasti luetteli. Lopulta heidän hegemoniansa murtuu, sillä se ei itse kestä vastaavia hyökkäyksiä, joilla se itse on pyrkinyt heikentämään yhteiskuntaamme.

Sen, joka yhtyy näihin ajatuksiin ja haluaa länsimaisen elämäntavan ja kulttuurin säilyvän, moraalinen velvollisuus on tehdä jotain asian hyväksi. Ihmiset syyttävät herkästi poliitikkoja yhteiskuntamme tilasta, mutta yhdysvaltalaista konservatiivia Cal Thomasia mukaillen, muuttaakseen yhteiskunnan ylimpiä rakenteita on toimittava itse eri tavalla ja edustettava itse muutosta kaiken turmeluksen keskellä. Poliitikot ja virkamiehet olisivat syyllisiä kaikkeen vain silloin, jos poliitikot ja virkamiehet olisivat kaikkivoipia. On siis luotava muutosta alhaalta ylöspäin, sillä ylimmät rakenteet ovat vain heijastuma pohjakerroksen elämästä. Voin varmuudella luvata, että mikään ei muutu paremmaksi jos puree hiljaa hammasta mutta pitää julkisesti poliittisesti korrektia naamaria. Päinvastoin, tuolloin on itse osa ongelmaa.

Yhteiskunnan muuttuminen arvoiltaan toisenlaiseksi ei vaadi yli-inhimillisiä ponnisteluja. Laumaeläinten liikkeiden muutoksiin tarvitaan vain 5% yksilöistä, loput seuraavat esimerkkiä huomaamattaan. Sama toimii monessa suhteessa ihmisissäkin, ja tämän voi havaita siinä, kuinka Suomi muuttui radikaalisti erikasvoiseksi maaksi kuljettaessa 1960-luvun alusta seuraavan vuosikymmenen alkuun. Kun taistolaiset valtasivat hetkessä yliopistot ja osakunnat tuhoten entisten inspehtorien muotokuvia ja maakuntavaakunoita eikä juuri kukaan puuttunut asiaan, oli kulttuurivallankumous elävä tosiasia. Tuolloin valtaan nousseille tuhoisille hegemonioille on vain laitettava päätepiste kulttuurisessa vastavallankumouksessa, eikä tarvita kuin silmät nähdäkseen, että elämme jo nyt muutoksen aikaa, josta keväinen vaalitulos on vain selkeimmin näkyvää pintakerroksen kuplintaa. Vaikeammin havaittavilla kulttuurin pohjavirtauksilla on oikeasti merkitystä.

Vaakunoiden karu kauneus

Pukeudu hyvin, sillä koristeltu seiväs ei näytä seipäältä.
- Miguel de Cervantes

Heraldiikka on, niin pitkään kuin saatan muistaa, aina kiehtonut minua. Muistan lapsena selanneeni tietosanakirjaa ja ihailleeni eri maiden lippuja ja vaakunoita. Yhtäältä syy on se, että olen aina ollut visuaalisesti orientoitunut ja toisaalta pitänyt pelkistetystä tyylistä, jota suurin osa vaakunoista ja lipuista edustaa. Ne ovat yksinkertaisesti kauniita.

Heraldisella yksinkertaisuudella on syynsä. Alun perin tunnukset kehittyivät erottamaan taistelussa omat joukot vihollisen joukoista, sekä erottamaan armeijoiden sisällä eri yksiköt toisistaan. Tunnusten tuli olla selkeästi erottuvia ja helposti pidemmältäkin matkalta tunnistettavia ja tämän vuoksi heraldiikkaan syntyi sääntöjä. Tavoitteena oli, että vaakuna on oltava tunnistettava nuolenkantaman, eli noin 200 metrin päähän. Tämän vuoksi värien määrä on rajoitettu ja ihanteena on, että käytettäisiin vain kahta tinktuuria, joista yksi on metalli ja toinen varsinainen väri - tai turkiskuvio. Tunnukset kirjailtiin sotilaiden haarniskan päälle puettuun hihattomaan asetakkiin, surcoatiin, mistä englanninkielinen vaakunan nimitys coat of arms tulee. Kotikielinenkin vaakuna viittaa tunnusten historiaan sotilaallisessa käytössä, sillä sana tulee muinaisruotsin asetta merkitsevästä sanasta vaakn. Samoin saksankielinen Wappen on eriytynyt sanasta Waffen.

Heraldiikan rappiokaudeksi kutsutulla ajalla renessanssista lähtien vaakunataide muuttui hiljalleen pelkäksi grafiikaksi vailla funktiota. Yksityiskohdat lisääntyivät, tinktuurisääntöä ei enää noudatettu ja vaakunan ympäristöön kerääntyi kirjoituksia ja epäheraldisia elementtejä. 1800-luvulla oli tavallista, että tunnukset olivat valtavia tilkkutäkkejä, mikä teki niiden semioottisesta lukemisesta mahdotonta. Uusien kansallisvaltioiden syntyessä nationalismin myötä ja vanhojen ruhtinashovien siirtyessä historiaan, tuli tarve elvyttää heraldiikkaa, joka ilmaisisi kansallista ylpeyttä arvokkaalla tavalla. Heraldiikka puhdistettiin siihen kuulumattomista elementeistä. Suomessa ei ollut heraldista perintöä ja maassamme vaakunataide perustettiin käytännössä tyhjästä. Tämän takia oli helppoa luoda maakunnille ja kunnille heraldisesti oikeaoppisia tunnuksia. Samalla jo olemassa olevat tunnukset uudistettiin heraldisesti oikeaoppisiksi.

Selailin joutessani Suomalaisten kuntien tunnuksia ja niistä muutamat olivat todella onnistuneita esimerkkejä hyvästä heraldiikasta, jossa näyttävyys, tyyli, yksinkertaisuus ja klassisten sääntöjen noudattaminen toteutuvat. Omat viisi suosikkiani kunnanvaakunoista ovat seuraavat:

1. Lieksa. Vaakuna on onnistuttu pelkistämään hyvin, sillä aihevalinta on sellainen, joka helposti sortaa suunnittelijan liiallisiin yksityiskohtiin tai tinktuurisäännön rikkomiseen.

2. Sysmän vaakuna on onnistunut toteutus varsin tyypillisestä suomalaisesta vaakunasuunnittelusta.

3. Luumäki.

4. Lapua. Karhulla ratsastava nuijamies, tarvitseeko enempää sanoa?

5. Multia ansaitsee erityismaininnan poikkeuksellisesta vaakunaeläimestä. Hyönteiset eivät ole kovin suosittu vaakunaeläinaihe, sillä ne harvoin ovat kovin uljaita saati ihastusta herättäviä.

Vaakunataiteen säännöt rajoittavat ratkaisuja, joita vaakunan suunnittelija voi tehdä. Kuitenkin, vaakunoiden komeus ja tyyli perustuvat sille, että asioita ilmaistaan yksinkertaistetulla muotokielellä välttäen ylenmääräistä grafiikkaa ja tarpeettomia elementtejä. Juuri se, kuinka vaakuna onnistuu ilmaisemaan asioita heraldisten sääntöjen rajoissa luo vaakunoihin niiden kiehtovuuden. Havainollistava esimerkki todella huonosta heraldiikasta on Bolivian vaakuna, jossa lähes kaikki on tehty väärin. Liikaa elementtejä, maisemamaalausta ja tonttuhattuja.

Yleensä vanhojen sosialistimaiden heraldiikka on hyvin huonoa. Tämä ei sinänsä ole ihme, sillä kovan linjan sosialistit ja kommunistit haluavat olla kumouksellisia myös kulttuurisella tasolla ja siihen ei heraldisten sääntöjen porvarillinen noudattaminen sovi. Seurauksena siitä syntyy jotain tällaista. Vastaavasti kuvaavaa on, että päästessään valtaan Varsinaissuomalaisessa osakunnassa taistolaisnuoret hävittivät ensitöikseen osakunnan vaakunan. Tarina ei kerro mitä tilalle tuli, mutta luultavasti se oli jotain erinomaisen solidaarista ja edistyksellistä.

Vastaavasti perinteisessäkin taidemaalauksessa on sääntönsä, joita nykyajan rappiotaiteilijat ehdoin tahdoin haluavat rikkoa. Mutta taiteen sääntöjen tuhoaminen tekee teoksesta semioottisesti lukukelvottoman samalla tavalla kuin heraldisten sääntöjen unohtaminen teki 1800-luvun heraldiikasta lukukelvotonta. Taiteen ei tietenkään tule olla heraldiikkaa, eikä vice versa, mutta useimpia nykytaiteilijoiden töitä katsellessa ihmettelee, että eikö heillä oikeasti ole mitään sanottavaa? Onko rajojen rikkominen ainoa hyve maailmassa, jossa klassiset ihanteet, hyvyys, totuus ja kauneus on puettu narrin pukuun. Sääntöjen rikkomiselle olemassaolonsa perustavasta kuvallisesta ilmaisusta tulee merkityksetöntä dadaa, jolla pahimmillaan ei ole muuta annettavaa katsojalleen - tai kuulijalleen - kuin sen julistus rajojen rikkomisesta.

Iäti ukkonen jylisee, iäti hullut huutavat

Vuosien takaa muistan, että ukkonen joskus katkaisi sähköt vaaran laella sijainneesta lapsuudenkodistani. Istuin äidin ja isäpuolen kanssa hämärässä sateen piiskatessa ikkunoita, salamanvälähdysten sekä kumeiden jytinöiden ja ikkunoita helisyttävien pamahdusten orkestoidessa wagnerilaista sinfoniaansa. Ukkonen oli aina hyvin jännittävä kokemus, sillä siinä on arvaamattomuutta ja luonnon brutaalia voimaa, jolle yksikään ihminen ei mahda mitään. Yhä edelleenkin ukonilma kiehtoo mieltäni ja on varsin helppo samaistua esivanhempiimme, joilla on ollut taikauskoisia näkemyksiä tuosta Ukon ja Raunin kiihkeästä yhteenotosta. Vaikka tiedämmekin luonnontieteellisen selityksen tälle sääilmiölle, herättää se edelleenkin monia samoja tuntemuksia kuin ihmisillä iät ja ajat.

Ihminen ja ihmiskunta ei monilla tavoin muutoinkaan ole muuttunut miksikään, vaikka nykymaailman teknofetisistit luulevatkin Facebookin ja iPhonen kaltaisten lelujen olevan osoituksia oman sukupolvensa omalaatuisuudesta. Sinänsä luonnontieteissä on toki saavutettu asioita: Cernissä on päästy askeleen lähemmäksi maailmankaikkeuden perimmäistä olemusta, ihmisen DNA on selvitetty ja nanoteknologiasta on toistamiseen artikkeleja Tieteen Kuvalehdessä. Nämä eivät silti ainakaan vielä ole vaikuttaneet kulttuuriin ja ihmisten yleiseen elämään. Yleisesti ottaen hevoset ovat vaihtuneet autoon, sulka on vaihtunut kuulakärkikynään, kuulakärkikynä puolestaan näppäimmistöön ja karvattomista apinoista koostuvan yhteiskuntamme vähälahjaisimmatkin yksilöt on pakotettu oppimaan kirjoittamisen jalo taito. Seurauksia voi ihastella Hommafoorumilla ja Helsingin Sanomien keskustelusivuilla. Mainitut esimerkit ovat moderoituja ja tuskin tohdin ajatellakaan millaiseksi proletaarinen möykkä ja öyhötys yltyisi muutoin.

Primitiiviyhteisöjen taikausko ennustuksineen vaikuttaa lapselliselta, mutta siltikään peruskoulujärjestämme ei ole onnistunut juurimaan ihmisistä kuvitelmaa, että miljoonien valovuosien päässä palavat vetykasautumat olisivat meidän nähtävissä juuri tietyssä kuussa syntyneiden elämää ennustamassa. Kammoksumme noitavainojen mielettömyyttä, mutta jihadistin räjäyttäessä täynnä työmatkalaisia olevan bussin tai nationalistiksi julistautuneen kilipään ampuessa demarikakaroita ovat väkijoukot jahtaamassa jokaista muslimia ja hyvät ihmiset vaativat kieltoa harhaoppisten mielipiteille. Kilvan julistaudutaan irti vääristä mielipiteistä ja osoitetaan sosiaalisessa mediassa empatiaa uhreille, joista ei ennen tapahtumaa tiennyt mitään. Katolisen kirkon harjoittamaa anekauppaa pidetään ulkokultaisena tekopyhyytenä, mutta silti annetaan rahaa kehitysapuun ottamatta selvää onko 40-vuotisesta rahan kaatamisesta ollut mitään pysyvää hyötyä. Ei edes haluta tietää, sillä sehän voisi tarkoittaa sitä, että ei olekaan oikeasti auttanut mitenkään, eikä hyvän ihmisen sädekehä olisikaan enää niin kirkas.

Entisajan uskonoppineet ja tietäjät uskoivat sanojen olevan erityisen merkityksellisiä. Johanneksen evankeliumi alkaa toteamuksella, että alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. (Joh 1:1) Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä (Joh 1:3). Vailla mitään teologista koulutusta väitän toteamuksen viittaavan tässä yhteydessä paljon primitiivisempään ja taikauskoisempaan maailmankuvaan kuin mitä kreikan käsite logos sisältää. Pakanallisten tietäjien tuli kansanuskon maailmassa tietää oikeat sanat, jotta sairas voitiin parantaa tai haluttiin saada runsas sato - tai kuten kilpalaulantarunossa, saada vihamies ahdinkoon ja anelemaan tietäjää, että pyörrytä pyhät sanasi, Jo nyt tuskaksi tuloo, Läylemmäksi lankioo [...] Annan ainoan sisaren Väinämöiselle varaksi (SKVR A II 9, n. 38. - 27/4 1835.). Aivan samaa logiikkaa samoine taustaoletuksineen noudattavat ihmiset edelleen. Tänä päivänä älykköjen yksi suosikkiteoria on epistemologinen konstruktivismi, jonka mukaan asiat ovat rakentuneet kielen käsitteiden kautta ja totuutta voidaan orwellimaisesti hallita hallitsemalla kieltä. Kun kielletään vihapuhe, katoaa vihakin. Kun lakataan tuottamasta eriarvoistavia sukupuolirooleja, lakkaa sukupuoliroolit - joidenkin radikaalien mielestä myös sukupuolet an sich. Ja niin edelleen, tiedätte kuvion. Mainittakoon, että konstruktivismille on olemassa perusteltuakin käyttöä, mutta jos mielenkiintoisin aihe nuoren akateemisen silmissä on se, että skeittari näkee portaikossa temppupaikan siinä missä tavallinen ihminen vain tavallisen kaiteen, suosittelen alanvaihtoa johonkin enemmän yhteistä hyvää tuottavaan hommaan, e.g. hoitamaan kuolevia vanhuksia, kokemuksen perusteella suosittelen.

Humanistiset älyköt kritisoivat uskontoja siitä, että ne rakentuvat irrationaalisille olettamuksille. Asioille, joiden todenmukaisuutta ei voi osoitta ja jotka sisältävät loogisia ristiriitoja. Silti samat nojatuolimaailmanparantajat vannovat inhimillisyyden nimiin, vaikka tämä heidän inhimillisyytensä ei ole kuin sekalainen joukko asioita, joista he sattumoisin pitävät ja vastaavasti epäinhimillisyyttä se, minkä he sulkevat tämän ulkopuolelle. Aivan kuin ihminen olisi rousseaulainen luonnostaan hyvä olento ja kaikki puhuus on jotain demonista poikkeavuutta tästä mystisestä inhimillisyydestä. Kuitenkaan mikään ei ole sen inhimillisempää kuin katkeruus, kostonhimo, sadismi, itsetuhoisuus ja uskonsodat. Eläimet ei näihin pysty, mutta sen sijaan pystyvät empaattisuuteen ja olemaan luonnostaan uskollisempia ja altruistisempia laumanjäsenilleen kuin mitä suurin osa ihmisistä. Ihmisen luonnontila on lähempänä Cannibal Holocaustin veristä brutalismia kuin new age -happopäiden paratiisivisuaaleja John Lennonin tahdittamana. Kun ihminen vapautuu kulttuurisista normeista ja rooliodotuksista, ei saada aikaiseksi vapaan rakkauden ja veljeyden harmoniaa, vaan seksuaalista irstailua, heikompien polkemista, epärealistisia kauneusihanteita ja tässä raadollisessa kamppailussa hävinneiden mielenterveysongelmia. Se, että inhimillisyys olisi jokin kattokäsite kaikelle hyvälle ja kivalle on kamala virhepäätelmä, enkä halua elää yhteiskunnassa joka perustuu ajatukselle ihmisen luontaisesta hyvyydestä. Luultavasti tässä yhteiskunnassa päästäisiin jälleen lähelle maanpäällistä helvettiä paratiisia luotaessa.

Ihmisen perusluonne ei ole muuttunut miksikään, vaan se on saanut uudessa ympäristössä uusia muotoja. Siinä missä teknologia on kehittynyt harppoen 150 vuoden ajan, on kulttuurin edistyksellisyydestä vaatimattomasti näyttöä. Muutamia asioita pidän hyvinä saavutuksina, kuten tasa-arvoista koulutusmahdollisuutta eri sosiaaliluokilla ja naisten yhtäläistä oikeutta osallistua politiikkaan - vaikka useat naispoliitikot tekevätkin parhaansa vaikeuttaakseen viimeksi mainitun perustelemista. Muutoin teollistuminen ja automatisointi on vapauttanut valtavasti ihmisiä puhelinmyyjiksi, juorutoimittajiksi, poliittisiksi broilereiksi ja töhrymaalauksia tekeviksi läänintaiteilijoiksi, mutta uusia Eino Leinon, Hugo Simbergin tai Jean Sibeliuksen kaltaista neroa en ainakaan itse pysty nimeämään. Aikamme kansankulttuuri on yhden kesän hittibiisi ja Big Brother -juoru. Eliitin rajoja-ah-jälleen-rikkovaa taidetta taas jättivitun vetäminen pitkin katuja ja krusifiksin upottaminen ureaan. Sinänsä tietysti kuvaavaa, että maan tämän hetkinen kulttuuriministeri on rap-musiikille tukea vaativa jalkapallohuligaani ja toisaalta median sekä poliittisen eliitin kauhistelun aihe se, jos valtion varoja ei keskellä taloudellista syöksyä pitäisikään tunkea edellä mainittujen kaltaisten hörhöilyjen rahalliseen tukemiseen.

Olen varmaan useampaankin kertaan tunnustautunut kulttuuripessimistiksi, ja vaikka pyörittelen asiaa miten päin tahansa, en muuhun lopputulokseen osaa päätyä kuin että henkisesti tämä kulttuuri syöksyy alas ja kovaa. Toki valonpilkahduksiakin yössä näkyy, mutta ne ovat kulttuurin makrotasolla siinä määrin heikkoja, että ylenpalttiseen innostukseen ei aihetta vielä ole. Traaginen optimisti sisälläni sanoo, että länsimaat tarvitsevat kriisinsä pysyäkseen elinvoimaisina ja uskon pimeimmän hetken olevan juuri ennen aamunkoittoa. Toisaalta jos tauti on tappaakseen, niin ei se vahvista. Jos historian päätepisteenä on globaalilla roskaruo'alla itsensä muodottomaksi lihottava juureton, roduton ja kulttuuriton ihmismassa, jonka päämääränä on vain määrittelemättömän ihmisyyden toteuttaminen nautintoja maksimoinnissa vailla mitään henkisempää päämäärää, kuin menneiden polvien rakentaman kulttuurin rakenteiden tallominen tomuksi, niin olen hyvin pettynyt lopputulokseen. Siinä vaiheessa on ihan oikein jos Aasian nousevat kulttuurit jyräävät meidät.

Palatakseni luonnonilmiöhin: Ukkonen ja monet muut massiiviset luonnonilmiöt ovat siksikin miellyttävä kokemus, että ne muistuttavat olevan asioita joita ihmiset eivät voi hallita. Maailmankaikkeus jatkaa olemassaoloaan kohti loppujäähtymistä, ikuista pysähtyneisyyden ja elottomuuden tilaa kysymättä mielipidettä keneltäkään. Tämä tietysti kuulostaa nihilistiseltä, mutta mikäli ihminen voisi vapaasti konstruoida maailmankaikkeutta, lopputulos olisi varmaankin jotain Hieronymus Boschin maalausten kaltaista. Yleensä ihmisen yrittäessä luoda maanpäällisiä paratiiseja ne epäonnistuvat sitä pahemmin, mitä kunnianhimoisempia ovat utopistien visiot olleet. Ihmiskunnan ansioluetteloa tarkistaessa ei sille kukaan vastuuntuntoinen voi antaa enempää valtaa.

Kulttuuriväen uudet vaatteet

Lapsena muistan lukeneeni Aku Ankasta erään tarinan, jossa partoihin naamioitunut Karhukopla huijaa itsensä keksijäseminaariin - pahat mielessä, tottakai. Vahtimestarille he esittelevät näkymätöntä leikkuulautaa, jota he ovat kantavinaan. Kun vahtimestari epäilevänä kysyy miksi se ei myöskään tunnu, he kertovat sen olevan myöskin tuntumaton leikkuulauta. Tästä haltioituneena vahtimestari päästää paha-aikeisen joukkion sisään. Vahtimestarin käyttäytyminen tuntui täysin typerältä, mutta en voinut arvata, että tarina voisi joskus realisoitua. Ihmisten typeryys kuitenkin lopulta ylittää kaiken parodian.

H. C. Andersenin sadun keisarin uusista vaatteista on kuullut jokainen lukemattomia kertoja, mutta siltikin ihmiset menevät samaan halpaan kuin tämä sadun keikaroinninhaluinen hölmö. Siinä huijariräätäli tekee keisarille puvun niin hienosta kankaasta, että se on täysin näkymätöntä ja tuntumatonta. Satu muuttui todellisuudeksi kun yhdysvaltalainen James Franco keksi tavan huijata rikkaita hölmöjä myymällä heille taidetta, jota ei ole olemassa. Hänen näkymättömän taiteen museostaan voi ostaa näkymättömiä vaatteita(!!!), filmejä ja patsaita, joiden hinta vaihtelee 20 dollarista 10 000 dollariin. Ostajat saavat postissa taideteosta kuvaavan laatan, mutta eivät mitään muuta. He voivat vain ajatella taideteosta.

James Francoa ei tässä tietenkään ole syyttäminen sen enempää kuin sadun räätäliäkään. Mikäli ihminen on riittävän typerä maksaakseen jotain ilmakitarasta tai näkymättömästä patsaasta, niin hän on ansainnutkin menettää rahansa. Kyseessä on Veblenin hyödykkeen äärimmäinen muoto: Ostetaan jotain mitä ei ole olemassa vain siksi, että voidaan osoittaa voivansa tehdä näin.

Tämä sama pätee suurimmaksi osaksi kaikkea nykytaidetta. Kyseessä on kollektiivinen itsepetos, jossa kukaan kulttuurikermaan itseään lukeva ei uskalla sanoa roskan olevan roskaa. Duchampin teos Fountain (1917) ei ole kuin aivan tavallinen kusiallas rahdattuna taidegalleriaan. Se on kusiallas, eikä muuksi muutu vaikka taiteensosiologi keksisi sille miten hienoja teorioita tahansa. Jokainen tavallinen ihminen ymmärtää tämän, mutta älykkö haluaa nähdä jotain muuta siksi, että hän ei lukeutuisi tuohon likaiseen ja ymmärtämättömään rahvaaseen. Tämän vuoksi älykköä voidaan viedä kuin litran mittaa ja pyyhkiä hänellä likaista lattiaa ja saada hänet tämän jälkeen vielä kehumaan kokemustaan. Rahvas osoittaa vain alhaisuutensa nauraessaan älykölle kun ei ymmärrä kuinka hieno, syvällinen ja sanomaltaan pohtimaan laittava kokemus on saada tuoretta virtsaa kasvoilleen.

Tavalliset kansalaiset sekä ei-intellektuellit akateemiset, jotka ovat oppineet arvostamaan konkretiaa, luonnontieteitä ja klassista sivistystä postmodernismin sijaan, ovat liian hölmöjä narrattavaksi tällaiseen. He eivät yritäkään olla kulttuuriväen kermaa tai joutavanpäiväisyyksistä tomppeloinneista älylliseltä kalskahtavien teorioiden kehittäjiä. He eivät menetä kollegoidensa arvostusta tai jopa työpaikkaansa sillä, että toteavat sadun lapsen tavoin keisarin olevan alasti. Heille hatullinen paskaa on hatullinen paskaa, vaikka sen olisi nimekäs taiteilija tuonut galleriaan ja nimennyt komeasti, vaikkapa L'esprit du Temps.

Kronoksen aika

In a free society, government reflects the soul of its people. If people want change at the top, they will have to live in different ways. Our major social problems are not the cause of our decadence. They are a reflection of it.
- Cal Thomas

Suomalaisen valkoisen roskaväen (eng. white-trash) naiset ovat löytäneet oman Bangkokinsa. Eräs tämän lajin edustaja on Iltalehden reportaasissa esiintyvä "Anneli", joka oli naimisissa oleva myöhäiskeski-ikäinen nainen, jolla kuvauksensa mukaan suorastaan värähti kun matkaoppaaksi tarjoutui 27 vuotta nuorempi gambialainen. Valkoinen pyllerö löysi mustan leikkikaverinsa täyttämään turhauttavaa keski-ikäistä elämää ja gambialainen puolestaan valkoisen valaansa, jonka traaneilla saattaisi elää lokoisasti.

Toki tämä on ainoastaan vähäinen ja sinänsä merkityksetön oire, mutta sen taustalla on kroonisempi, syvemmälle ulottuvampi ja vähemmän tiedostettu sairaus. Länsimaiden kulttuurinen omanarvontunto on kuihtunut ja jos se elää jollain tavalla, niin se on loputonta demokratian ja tasa-arvon autuaaksi tekevän voiman ihailua. Lähestulkoon kaikki korkeammat ihanteet ovat pirstaloituneet ja elämän keskeinen sisältö redusoitunut loputtomien nautintojen etsimiseen. Juuri siten kuin Michel Houellebecq kirjassaan Alkeishiukkaset (Les Particules élémentaires) kuvaa päähenkilö Bruno Clémentin maailmaa, jonka elämän polttopisteenä ja primus motorina on seuraava suihinotto. Elämän keskeinen sisältö on nautinto ja tämän nautinnon nimissä kaikki muu ollaan valmiita uhraamaan, olkoon se sitten länsimaisen kulttuurin jatkuvuus ja tulevien polvien tulevaisuus.

Eräänä ilmentymänä tästä vastuuttomasta irstailusta on sekin, että tänään syntyvä suomalainen lapsi saa syntymäpäivälahjakseen 15 000 euroa velkaa, jonka valtiomme on ottanut, jotta 60- ja 70-luvuilla nuoruusvuotensa eläneet sukupolvet saattaisivat jatkaa sitä hedonistis-nihilististä elämäntapaa, johon he nuoruudessaan tottuivat. Edellinen polvi maksoi yhteiskuntamme säilyvyyden verellään ja heidän lapsensa ottavat kaiken annettuna heittäen ne arvot, joilla yhteiskunta oli rakennettu, vanhempiensa kasvoille kuin märän rätin. Jotta saataisiin irstailuun säästettyä rahaa, säästetään sitä jopa jättämällä liputtamatta veteraanien muistopäivänä. Voisiko lapset enää kiittämättömämpiä olla vanhempiaan kohtaan? Voisivatko vanhemmat enää välinpitämättömämpiä olla lapsistaan?

Mutta ei tämä irstaileva polvi itsekään hyvin voi, vaikka heidän lapsensa voivat vielä huonommin. Psyykelääkkeiden kulutuksen kehitys on ollut nousujohteista. Kun toisen maailmansodan jälkeisenä aikana nihilistinen hedonismi jäi ainoaksi elämän ihanteeksi kaiken muun ollessa taantumuksellista ja kun rakkaudesta tuli "vapaata", tarkoittaen käytännössä sosiaalisten hierarkioiden uuden taistelukentän avaamista, niin kaikenlainen frustraatio ja elämän merkityksettömyyden kokeminen purkautuu sitten gambialaisten rakastajien ja thaimaalaisten huorien parissa, kunnes kehollisen olevaisuuden rajallisuus lopettaa tuon hohdokkaan päämäärän, täydellisen nautinnon, tavoittelun lopullisesti. Brittiläisen alaluokan parissa psykiatrina uransa tehnyttä Theodore Dalrympleä mukaillen nykyajan masentuneet ihmiset eivät ole oikeasti masentuneita, vaan onnettomia ja he ovat onnettomia siksi, että he ovat päätyneet elämänarvoihin joita noudattamalla on mahdotonta olla onnellinen.

Kun kaikki muu ollaan valmiita uhraamaan nautinnon vuoksi, syntyy polvi, joka on roduton, juureton ja vailla etnistä identiteettiä. Tämähän on itse asiassa marxistien märkä uni, sillä paikalliset ja etniset identiteetit ovat työväenluokan väärää tietoisuutta kansainvälistä kapitalismia vastaan. Kuitenkin ainoastaan ne ovat nykyään esteenä kansainväliselle kapitalismille, mutta tätä he eivät tietenkään suostu hyväksymään vaan homo sovieticuksen luomista halutaan edelleen lietsoa vaikka sitten pelkän hedonismin ja materialistisen sikailun nimissä, vaikka tämä palvelee ainoastaan niitä, jotka asettavat kaikelle hinnan, mutta ei mitään arvoa. Sekä globaaleille liberalisteille että globaaleille sosialisteille etnisyys ja kulttuurinen itsetunto ovat este heidän suuren unelmansa tiellä ja siksi se täytyy karnevalisoida ja tehdä pelkäksi hauskaksi kitschiksi ilman syvempää merkitystä.

Tältä loputtomalta nautinnolle ja seksuaalisuudelle perustuvan sosiaalisen arvohierarkiakamppailun kynsistä eivät säästy edes lapset. Yhdysvalloissa pidetään lasten kauneuskilpailuja, joissa botuliinin piikittäminen lasten kasvoihin on arkipäivää. Vanhempien pitää vain ahkerasti muistuttaa lapsiaan, miksi hekin haluavat tällaisen maailman. Mikä tahansa terve yhteiskunta tekisi tällaisesta touhusta lopun väkivalloin, mutta kun ei niin ei.

Vaikka kulttuurivallankumouksesta puhutaan yleensä vain Kiinan yhteydessä, niin on se tapahtunut myös länsimaissa. Kun Turun yliopiston varsinaissuomalaisen osakunnan hallitukseen tuli 70-luvulla vasemmistolainen johto, taantui osakuntatoiminta pelkän poliittisen kamppailun kentäksi. Inspehtori Paavo Kallion muotokuva tärveltiin, vaakunat hävitettiin ja osakunnan arkisto tuhottiin. Flooran päivän risteilyn kaltaiset perinteet loppuivat siksi aikaa, kunnes osakunnan politisoituminen ja taistolaishuuma viimein päättyi. Eikä TVO ollut tässä kehityksessä yksin.

Kun näiden huomioiden jälkeen katsomme länsimaista kulttuuria, niin millaisena työntyykään esiin tämä uljas moderni ihminen? Tuhoaa omat perinteensä, halventaa vanhempansa ja myrkyttää lapsensa. Kuulostaako siltä, että tälle perustalle voisi perustaa kestävän kulttuurin? Ehkä he loivatkin kulttuurinsa vain itseään varten. Lohduttautukoon he sillä, että vielä on aikaa nauttia gambialaisesta peniksestä ja thaimaalaisesta pikkutytöstä. Vielä on aikaa tuntea ylemmyydentuntoa omasta edistyksellisyydestään ja vapaamielisyydestään. Ja vielä on gambialaisella aikaa ihan oikeutetusti hyötyä rantaan ajautuneen valkoisen valaan traanista. Aikaa ei kuitenkaan ole loputtomasti, sillä he herättivät Kronoksen ja Kronos tekee sen mitä Kronoksen täytyy.

Voinko siis tuntea muuta kuin pelkkää riemukasta vahingoniloa siitä, että harmaantuvat, möhömahaiset vanhan valtaajat ja muut taistolaiset ehtivät eläessään vielä todistaa kulttuurista vastavallankumousta, joka jo elää ja kasvaa vaikka he sen koittavat mielessään kieltää. Historiallinen oikeudenmukaisuus tapahtuu kun lapset heittävät vanhempiensa ihanteet heidän kasvoille - aivan kuten nämä 70-lukulaiset tekivät omille vanhemmilleen.

Antropomorfistisia haihatteluja

Olen kristitty vegaani ja tästä näkökulmasta näen kysymyksen lihansyöjä eläimistä liittyvän siihen, että ihmisen mukana koko luomakunta on suistunut pois alkuperäisestä rauhan tilansta, jolloin nähdään vallinneen kasvissyönti. Luomakunnassa kuten ihmistenkin maailmassa näyttää nyt olevan nyt vallalla pedon henki. Kaikenlainen pahuus ja toisen kustannuksella elämän ja hyödyn etsiminen kukoistaa. Näen lihansyönnin luomakunnassa osana tätä väliaikaista tillaa, josta luomakunta odottaa vapautustaan. Jeesuksen nähdään lunastustyöllään voittaneen koko luomakunnan katovaisuuden ja pahan vallasta.

- Nimimerkki Roosa Eläinoikeusfoorumilla.

Eläinsuojelijoiden helmasyntejä on luonnon idealisoiminen ja ihmisen vastakkainasettelu "luonnollisuuden" kanssa. Eläintenoikeusfoorumilla haikaillaan omavaraistalouteen, romantisoidaan pientilallisuutta ja esiintyy jopa näkemyksiä, että luonto olisi joskus ollut muka jotenkin reilu ja oikeudenmukainen paikka. Havainnollistavana esimerkkinä nimimerkki Roosan täysin biologisesta realismista irrallaan oleva pohdiskelu. Tämän ohella tavallista on myös eläinantropomorfismi, eli inhimillisten ominaisuuksien, tavoitteiden ja tunteiden liittäminen eläimiin. Yleisimmin tämä ilmenee kysymyksessä "Olisiko sinusta kivaa, jos sut syötäisiin?"

Eläinsadut ovat tyypillisimpiä lastenkirjallisuudet aiheita. Ihmisen kaltaisesti toimivat, puhuvat ja ajattelevat eläimet ovat tuttuja jokaiselle lapsuudesta. Niiden juuret ovat ovat myyteissä, joissa useat henget ja jumaluudet ovat olleet eläimenmuotoisia ja uskomuksissa, joissa joidenkin ihmisten on uskottu voivan muuttua eläimenhahmoisiksi. Nykyaikana antropomorfismi on kuitenkin saanut uuden muodon. Vaikka pidän eläimistä, varsinkin sellaisista, jotka osaavat olla sympaattisia, niin on vaikea suhtautua ihmiseen, joka kuvittelee eläimen ajattelevan ihmisen tavoin. Olen joskus pilkannut monien eläinoikeusaktivistien saavan käsityksensä eläimistä Disneyn piiretyistä, mutta ilmeisesti mikään parodia ei nykyaikana riitä voittamaan todellisuuden ajoittaista mielettömyyttä. Ilta-Sanomat kirjoittaa:

Lemmikki-sanan käyttö loukkaa koiria, kissoja ja muita ihmisten kotieläimiä. Lemmikkien sijaan tulisi puhua ”kumppanieläimistä” ja omistajien sijaan ”ihmishoitajista”.

Huoli lemmikkien loukkaantumisesta esitettiin uudessa akateemisessa julkaisussa nimeltä Journal of Animal Ethics.

Ensimmäisessä numerossa brittijulkaisu tuomitsee myös ilmaisut ”critters”, elukat sekä ”beast” eli peto, kertoo Orangenews.

Jopa villieläimiin viittaavaa sanaa ”wildlife” pidetään huonona, koska se viittaa sivistymättömyyteen. Kirjoittajien mukaan alentavat ilmaisut voivat edesauttaa eläinten huonoa kohtelua.

Lehden koonnut Oxfordin eläinetiikan keskuksen johtaja, professori Andrew Linzey toivoo lisäksi, että sanonnoista kuten ”viekas kuin kettu” ja ”syö kuin porsas” päästäisiin eroon.

Jälleen tuntuu vähemmän mielipuoliselta legendan kertoma tarina Caligulan tempauksesta nimittää hevonen konsuliksi.

Enimmäisen huomio on syytä kiinnittää siihen, että jälleen kehoitetaan aikanamme niin tuskallisen yleiseen sanamagiaan. Kyse on siitä, että maailmaa yritetään muuttaa paremmaksi paikaksi käyttämällä positiivisempia kuvauksia erilaisista asioista ja ilmiöistä. Ei haluta sanoa, että "alkoholisti", vaan että "päihdeongelmainen" ja "kehittymättömien maiden" sijaan puhutaan "kehittyvistä maista" - riippumatta siitä, tapahtuuko kyseisissä mitään kehitystä. Aivan kuin asiat muuttuisivat taianomaisesti toisenlaisiksi vain käyttämällä asioista erilaisia termejä. Nyt tämä sanamagia halutaan tuoda myös puheeseen eläimistä. Kuinkahan moni villieläin voisikaan paremmin jos niistä ei käytettäisi termiä villieläin?

Toisekseen, jokainen ymmärtänee, että eihän yksikään eläin osaa loukkaantua siitä termistä, jolla ihmiset sitä nimittävät. Koira heiluttaa yhtä iloisesti häntäänsä nimensä kuulleessaan, vaikka se olisi nimetty Nahkarukkaseksi. Kyse on siis ennemmin siitä, että antropomorfistinen harhainen mieli loukkaantuu siitä, että näin hänen mystifioimiaan eläimiä kutsutaan eläimellisillä nimillä.

Kolmanneksi ihmettelen sitä, miten kummassa tällainen flatus cerebri pääsee läpi akateemisena julkaisuna. Nykyään ilmeisesti mikä tahansa villi ajatusvirta käy akateemisesta tekstistä kunhan se on vain oikeassa muodossa, käyttää akateemista jargonia ja sen esittäjä on saanut akateemisen tittelin. Tämä ilmenee yleisestikin yliopistoissa ja olen tuntenut itseni monesti turhautuneeksi selaillessani uusimpien väitöskirjojen aiheita. Tuntuu kuin yksittäisiä terävänäköisiä ja antoisia tekstejä joutuisi etsimään suunnattomasta määrästä roskajargonin hetteistä suota. Tällaiset tekstit eivät anna ihmiskunnalle mitään ja tällaisten professorien olemassaolo on yhteiskunnallisesti, filosofisesti ja taloudellisesti turhaa ja vahingollista. Sen sijaan että käytettäisiin aikaa ja vaivaa parantamaan eläinten elinoloja ja säilyttämään niiden luontaisia ympäristöjä, pohtii professori sitä, millä nimellä eri eläimiä sopii kutsua jotta ne eivät loukkaantuisi. Tämänkaltainen haihattelu sai itsenikin vaihtamaan akateemisen uran käytännönläheisempään ammattiin.

Eläimet eivät ole inhimillisiä ja se on eläinten yksi parhaista puolista.

Dodokulttuurit - käytännön esimerkkejä kulttuurien rappeutumisesta kuolemaan asti

Biologinen ja kulttuurinen evoluutio ovat hyvin usein yllättävän analogisia. Olennaisin ero lienee se, että biologinen evoluutio etenee darwinistisesti (s.o. perityt ominaisuudet siirtyvät jälkeläisille), niin kulttuurievoluutio etenee lamarckistisesti (s.o. opitut ominaisuudet siirtyvät jälkeläisille).

Konvergenttiä evoluutiota esiintyy molemmissa tarkoittaen sitä, että kehitytään toiminnoilta ja rakenteilta hyvin samankaltaisiksi kuulumatta samaan evoluution haaraan. Delfiinit ja hait ovat ympäristön ehtojen takia kehittyneet rakenteiltaan kovasti toisiaan muistuttavaksi, vaikka ovat ainoastaan yhteistä alajaksoa (Vertebrata) apinoiden, lintujen, käärmeiden ja sammakoiden kanssa.

Vastaavasti kirjoitustaito vaihtelevin merkintäjärjestelmin keksittiin itsenäisesti eri puolilla maailmaa eri korkeakulttuurien syntyessä. Luultavasti myös ruuti keksittiin Euroopassa itsenäisesti 1200-luvulla, vaikka Kiinassa sama aine oli tunnettu satoja vuosia aiemmin. Lamarckistisen kulttuurievoluution vuoksi kulttuurien toimivat jutut kuitenkin leviävät nopeasti kulttuurista toiseen, mikäli keksintö on adaptoitavissa muihin kulttuureihin, eikä jokaisen eriytyneen kulttuurin tarvitse keksiä pyörää uudelleen. Tämä on tärkeimpiä selittäjiä ihmisen menestymiselle lajina. Toisaalta myös kulttuurievoluution lamarckilaisen luonteen takia kaikenlaiset inhimilliset aivopierut, kuten nuorisomuoti, marxismi, viinatamponit, hedonistinen välinpitämättömyys ja karaoke leviävät helposti ympäriinsä. Kulttuurievoluution mahdollistama muutoksen nopeus on avain ihmisyhteisön menestykseen - tai sen tuhoon.

Mielenkiintoista on myös evolutiivinen taantuminen. Kaikki tuntenevat surkuhupaisan tarinan Mauritiuksen saarilla eläneistä dodoista, jotka eurooppalaisten siirtolaisten myötä katosivat hetkessä evoluution roskatynnyriin. Syy dodojen perikatoon näyttäisi olevan yksinkertaisesti se, että dodojen elinympäristö ei kannustanut kehittymään tai edes säilyttämään olemassa oleviakaan kykyjä. Kauan sitten saarelle lentäneet kyyhkyt huomasivat saarien hedelmien ja siementen olevan yltäkylläistä ravintoa ja perustivat sitten näille antimille koko paikkansa ekosysteemissä. Kun mantereesta eristyksissä olevilla saarilla oli yllin kyllin ravintoa, eikä mitään luontaisia vihollisia, taantui laji tuhansien vuosien kuluessa varsin diletantiksi otukseksi. Dodot luopuivat lentotaidosta, mutta juoksemisen tai uimisenkaan opetteluun ei ollut mitään tarvetta. Itsesuojeluvaisto katosi täysin. Kun eurooppalaiset saapuivat ja toivat mukanaan myös rottia, ei maahan pesänsä tehneillä dodoilla ollut mitään valmiuksia toimia näin jännittäksi muuttuneessa ympäristössä. Lintu ei ymmärtänyt puolustaa pesäänsä munilla herkuttelevilta rotilta tai juosta karkuun nälkäistä merimiestä. Helppo elämä mehevien hedelmien äärellä koitui lajin tuhoksi.

Ihmiskunnastakin löytyy dodojen kaltaisia kohtaloita. Ennen ajanlaskun alkua Kanarian saarille saapui lautoilla tai veneillä Guanchien heimo. Vaikka he olivat meritse tulleet saarille, olivat he kulttuurissaan unohtaneet täydellisesti vesillä liikkumisen. Mahdollisesti siirtolaisista ainoat purjehdustaitoiset olivat kuolleet ennen kuin olivat ehtineet opettaa taitoa muille tai taito oli hiipunut kun kalastus tai muut syyt eivät kannustaneet ylläpitämään sitä.

25 000 - 40 000 vuotta sitten Tasmanian saaren ensimmäiset asuttajat kävelivät alueelle sen ollessa vielä yhteydessä mantereeseen. Eristyksissä eläneet tasmanialaiset elivät eurooppalaisten saapuessa käytännössä varhaiskivikautta ja olivat joko unohtaneet tai eivät olleet koskaan oppineetkaan edes tulen tekoa. Heille pohjoisempana asuneiden Australian aborginaalien bumerangikin oli täysin tuntematonta muukalaisteknologiaa - puhumattakaan jousesta, heittokeihäästä saati tuliaseista. Päinvastoin he jopa onnistuivat unohtamaan luutyökalujen valmistamisen noin 4 000 vuotta sitten.

Molemmat näistä taantuneista kulttuureista jakoivat dodon kohtalon; eristynyt populaatio katosi kilpailevan, tehokkaamman ja verkottuneemman kulttuurin saapuessa alueelle. 1800-luvun alussa koko Tasmanian alkuperäisväestö tuhoutui; guanchit puolestaan sulautuivat olemattomiin uusien siirtolaisten joukkoon keskiajan lopulla. Siksipä Kanarian saarten rannikoilla ei kalastele guanchi, vaan siellä köllöttelee tyytyväinen IT-mursu.

Tasmanialaisia ja guancheja tunnetumpi esimerkki on Pääsiäissaaren kulttuurin kohtalo, joka oli seurausta pikemminkin itse aiheutetusta paikallisesta ekokatastrofista kuin kulttuurin taantumisesta - joka tosin alkoi kun yhteisön taloudelliset perusteet tuhoutuvat. Pääsiäissaaren väestö käytti saaren metsät laivojen rakentamiseen 1400- ja 1700-lukujen välillä ja metsien kadottua eroosio vei mukanaan viljelysmaat, eikä uusia metsiä enää kasvanut tilalle. Viljelykselle ja kalastukselle taloutensa perustaneelle yhtenäiskulttuurille seuraukset olivat deterministiset: Väestö taantui ja pirstoutui keskenään tappeleviksi kannibaaliheimoiksi, jotka eivät voineet edes rakentaa laivoja lähteäkseen saareltaan.

Omaksumalla omaa kulttuuriaan toimivammat teknologiat ja hallintomuodot natiivit voivat säilyttää itsenäisyytensä ja mahdollisesti olemassaolonsakin. Kansallisaatteen omaksuneet suomalaiset rakensivat karulle maaperälle surkeaan ilmastoon itsenäisen, modernin demokraattisen valtion. Ei olisi onnistunut rautakautisen heimokulttuurin ehdoilla ja arvoilla.

On silti syytä olla varovainen sen suhteen, mitä omaksuu toisista kulttuureista. Naurusaaren heimojen omaksuessa 1800-luvulla länsimaiset tulitaseet ja alkoholin, aloittivat kännipäiset natiivit sisällissodan kahdentoista heimon välillä. Sisällissota kesti kymmenen vuotta kunnes saksalaiset ottivat saaren haltuun ja keräsivät pyssyt pois. Nykyisin Naurun näennäisesti itsenäinen saarivaltio elää käytännössä täysin Australian hyväntahtoisuuden varassa. Saaren perinne omaksua kaikki huonot asiat länkkäreiltä on säilynyt elinvoimasena, sillä kaupungistumisaste on täydet 100 prosenttia ja maan yli 15-vuotiaasta väestöstä 95% on ylipainoisia. Suorastaan dodomaista toimintaa.

Ehkä jotain dodomaista on myös niissä kulttuureissa, jotka eivät osaa suhtautua kilpaileviin ja ekspansiivisiin kulttuureihin uhkana, vaan kuvittelevat kaikkien muidenkin olevan yhtä harmittomia hedelmänmutustajia - osaamatta suojella pesäänsä niissä roomalaisorgioita viettäviltä rotilta. Evoluutio ei palkitse typerästä naiiviudesta, vaan sillä on olemassa vain yksi standardiratkaisu tällaisten varalle. Luojan kiitos(sic) kulttuurievoluutiossa on mahdollista oppia ja omaksua uusia toimintamalleja.