Rapinaa pimeydessä

Viime yönä kävin Cinemare-kauhuelokuvatapahtumassa katsomassa Sean Branneyn ohjaaman ja tuottaman elokuvan The Whisperer in Darkness. Aiemmin hän ollut tuottamassa toista H. P. Lovecraftin teoksiin perustuvaa elokuvaa The Call of Cthulhu. Molemmat elokuvat on tehty mustavalkoisiksi, näytelty, lavastettu ja valaistu vanhanaikaisella tyylillä. Lisäksi The Call of Cthulhu on eilen katsotusta poiketen mykkäelokuva! Sekä Lovecraftin että 20- ja 30-lukujen suurena ihailijana en tietenkään voi muuta kuin olla kiitollinen tällaisten elokuvien olemassaolosta. Oikeaoppiseen vanhan ajan tyyliin halusin tietysti päästä näkemään tämän elokuvan teatterissa ja ensimmäistä kertaa vuosiin ostin elokuvalipun. Tästä voikin päätellä jotain siitä, kuinka usein elokuvateattereissa pyörii minua kiinnostavia filmejä.

Noh. Elokuva oli loistava. The Whisperer in Darkness tekee paljon kunniaa Lovecraftin aikakaudelle käyttäen jonkin verran nykyaikaisia kamera-ajoja, mutta sinänsä elokuva voisi yhtä hyvin olla 30-luvulta. Verrattuna Hollywoodin spektaakkelielokuviin, joissa spielbergit koittavat hurmata yleisöä kökön juonirakenteen seuraajiksi megalomaanisilla erikoistehosteilla, näyttävät Branneyn hirviöhahmot varsin köykäisiltä. Elokuvan jännite luultavasti katoaisi, mikäli yleisölle koitettaisiin näyttää yhtään enempää hirviöitä kuin on juonen kannalta välttämätöntä. Mutta niin on tarkoituskin, sillä Cthulhu-mythoksen hahmojen kerrotaan kirjallisuudessa olevan olioita, joiden pelkkä näkeminen voi armeliaimmillaan tappaa ja pahimmillaan suistaa hulluuteen. Itse asiassa elokuvan lopussa näytettiin hirviömäisiä mi-go -rodun edustajia mielestäni hieman liikaakin. Osin näyttelijätyössäkin olisi ollut parannettavia kohtia, mutta ei häiritsevissä määrin ja lisäksi mielestäni tällaista elokuvaa tulee arvostella independent-elokuvan kriteereillä.

Elokuva seuraa uskollisesti kirjan juonta ylimääräistä loppukohtausta lukuun ottamatta, mikä on ihailtavaa, sillä aivan liian usein olen joutunut todistamaan ohjaajan ja käsikirjoittajan sullovan hienon kaunokirjallisen teoksen geneeriseen elokuvan juonirakenteeseen, jossa aluksi tapellaan pahiksia vastaan, voitetaan ja sankari vie naiset ja lapset turvaan. Lovecraftilla onnellisia loppuja ei varsinaisesti ole, sillä vaikka kosmisten hirviöjumalien pääsy maailmaamme saadaankin yhdellä kertaa estettyä, niin heillä on iäti aikaa odottaa seuraavaa tilaisuutta, that is not dead which can eternal lie.

Elokuvanautintoni olisi ollut täydellinen, mutta sen pilasi yksi asia. Muu yleisö. Suostun seuraavan kerran lähtemään elokuviin silloin, kun esitykseen ei saa tuoda mukana roskaruokaa ja väärille kohtauksille nauravia idiootteja. Energiajuomatölkkien aukirasahtelu, rapina, mässytys, nauraminen traagisissa kohtauksissa ja tekstitysten puuttumisen ihmettely ääneen vievät valtavasti tunnelmaa näytöksestä. Hyvä on, elokuva on kuvattu vanhanaikaisella tyylillä ja vanhanaikaisin trikkikuvin, mutta jos juoneen on osannut eläytyä, niin ei pikkutytön tipahtaminen lentokoneesta kuolemaan mi-gon riepottelemana ole siltikään hörönaurujen arvoista hauskaa. Se on hirvittävää, idiootit! En myöskään ymmärrä minkä takia elokuvissa ylipäätään pitäisi syödä. Elokuvan jälkeen voi mennä syömään tai käydä ennen esityksen alkua. Eihän kirjojakaan lueta tai konsertteja kuunnella paukkumaissin, makeisten ja sokerijuomien kera. Syytän tällaisesta dorkakulttuurista tässäkin tapauksessa amerikkalaisia.

The Whisperer in Darkaness, samoin kuin The Call of Cthulhu, ovat ehdottomasti näkemisen arvoisia elokuvia jokaiselle, joka tuntee mielenkiintoa teemaa kohtaan. Nautittuna mukavasti, yksinäisessä rauhassa kotiteatterin äärellä, jolloin voi syöksyä euforiseen hulluuteen kun Suuret Muinaiset opettavat ihmisille uusia tapoja huutaa, tappaa ja nauttia.

Elokuvan traileri YouTubessa.

Uljas: Huonompia aikoja odotellessa

Itä-Suomen ylioppilaslehti Uljas teki osana artikkelisarjaa haastattelun allekirjoittaneesta. Teksti on asiallinen ja oikeastaan ainoa, mitä haluan huomauttaa on se, että en varsinaisesti jättänyt kesken mitään opintoja yliopistossa, kuten voisi tekstistä tulkita, vaan valmistuin kandidaatiksi kolmannen vuoden aikana 2010 ja vaihdoin tämän jälkeen alaa. Pikkuvikoja, eikä olennaista itse haastattelun kannalta - ja sitä paitsi unohdin itse asian mainita esitarkistuksen yhteydessä.

Juttusarjassa haastateltiin lisäksi ihka-aitoa kommunistia, markkinaliberaalia ja vihreän kumouksen edustajaa. Huvittavana yksityiskohtana mainittakoon, että Jussi Halla-aho mainitaan lehdessä ainakin kaksi kertaa eri kirjoituksissa, vieläpä samalla tavoin väärin kirjoitettuna, vaikka mies ei suoraan liity kummankaan tekstin aiheeseen. Fetissinsä tietysti itse kullakin.

Teksti löytyy kuvatiedostona klikkaamalla tästä sekä Uljaan näköislehdestä (pdf.).

Ergo bibamus!

Velkakriisin "suurten ratkaisujen" puoliintumisaika näyttää typistyneen alle viikkoon. Markkinoiden usko viime viikolla sovittujen toimien tehoon on jo mennyttä, ja nyt ylivelkaisille valtioille tuiki tärkeät rahoittajat hermoilevat jo seuraavaa käännettä – ja sitä, alkaako tosi kaaos Kreikasta vai Italiasta.
- Taloussanomat

Kaikkien merkittävien mullistusten edellä näyttää kulkevan samankaltainen näytelmä: Aluksi menetetään usko yhteiskunnan tarkoitukseen yksilön mielihyvää suurempana päämääränä. Menetetään usko vallanpitäjien haluun ja kykyyn tehdä kantavia ja järkeviä päätöksiä, poliitikot menettävät ideologian ja heidän luontainen opportunistisuutensa pääsee täyteen kukoistukseen kun ainoa päämäärä on oman aineellisen ja sosiaalisen hyvän maksimointi. Kansalaiset ovat vain taakkana tässä ja on mukavampaa samaistua ulkomaiden poliitikkokollegoihin kuin omaan kansaan. Tässä vaiheessa alkaa kansan kulttuurinen dekadenssi, jossa turhautuminen elämän merkityksettömyyteen puretaan viinaan, irtosuhteisiin, rikoksiin, huumeisiin tai turruttaudutaan ylikansallisen rappioviihteen ja -kulttuurin tahdottomiksi seuraajiksi, trendipelleiksi. Tätä vaihetta kulttuuri elää kunnes talouden romahtaminen lopettaa juhlat lopullisesti, eikä missään näy jatkoja.

Ranskan 1789 vallankumousta edeltänyt talvi oli poikkeuksellisen kylmä, jäädyttäen jopa Seinen. Provencen viinisato tuhoutui, tynnyrit jäätyivät halki kellareissa, myllyt eivät toimineet ja leivän hinta kasvoi niin, että palanen maksoi lopulta työläisen koko päiväpalkan. Levottomuudet puhkesivat ympäri maata ja lopulta johtivat trikolorin nostamiseen Pariisin salkoihin.

Levottomuudet eivät suinkaan syntyneet yksin nälästä. Suomessa ei suurten nälkävuosien aikaan 1866-1868 syntynyt edes nimeksi levottomuuksia, vaikka nälkään kuoli lähes joka kymmenes kansalainen. Valtio kuitenkin järjesti hätäaputöitä ja pyrki ehkäisemään kurjuutta kaikin käytössä ollein keinoin. Lisäksi nälkä kosketti kaikkia yhteiskuntaluokkia, eikä vain rahvasta. Tämän vuoksi katastrofi voitiin tulkita suureksi kansalliseksi onnettomuudeksi, josta selvittiin yhdessä.

Ranskassa levottomuudet puhkesivat, koska kansalaiset eivät kokeneet hallitsijan edustavan heitä ja olevan millään tavalla kohtalonyhteydessä heihin. Ludvig XVI:lle - kuten myös ylhäisaatelistolle - muiden maiden hovit olivat tärkeämpiä ja läheisempiä kuin oma kansa. Räikeinpänä osoituksena tästä vallankumouksen jälkeen kotiarestiin asetettu kuningas pyrki pakenemaan maasta ja halusi ulkovaltojen valtaavan Ranskan vanhan vallan palauttamiseksi. Tämä johti tunnetusti kuninkaan pään menetykseen vuonna 1793.

Pelkästään kaikkein alinpien yhteiskunnan kerrosten tyytymättömyys ei kuitenkaan olisi riittänyt - eikä tule koskaan riittämäänkään - vallankumouksen syntyyn, vaan siihen tarvittiin keskiluokan, eli tuolloin alhaisaatelin, virkamiesten ja sotaväen tyytymättömyys vallitseviin oloihin ja halu muutokseen. Yksi heistä oli vallankumouksen puhjetessa 19-vuotias tykistön vänrikki, korsikalaisen alhaisaateliston edustaja, Napoleon Buonaparte (Hän käytti vielä tuolloin sukunimensä korsikalaista muotoa). Hän ei pitänyt vallankumouksellisen rahvaan toiminnasta, joka oli hänen silmissään roskaväen brutaalia ja eläimellistä mellastusta, mutta piti muutosta välttämättömänä. Hän itse oli saanut todistaa vierestä, kuinka Pariisin sotakorkeakoulun oppilaista iso osa yleni häntä nopeammin vain siksi, että olivat syntyneet oikeaan perheeseen. Armeijaan kuului sotamarsalkoita ja kenraaleja, jotka eivät koskaan olleet sodassa, vaan hännystelleet seurapiirien juhlissa. Tämä olikin yksi syy, miksi Napoleon sai vuonna 1793 tykistön kapteenina oikeuden hoitaa Toulonin valtaus; ylemmät upseerit olivat täysin epäpäteviä ja kyvyttömiä hoitamaan tehtävää.

Vuosia myöhemmin, päästyään valtaan ja tehtyään itsestään Ranskan yksinvaltiaan, hän toteutti lukuisia reformeja, joissa aateliston etuoikeuksia hävitettiin ja aristokratia muutettiin meritokratiaksi. Koululaitos uudistettiin ja eliittikoulut aukaisivat ovensa kaikille yhteiskuntaluokasta riippumatta. Lisäksi hän perusti Ranskan keskuspankin ja rakennutti teitä, satamia, markkinapaikkoja, sairaaloita, lastenkoteja ja Louvren museon. Vaikka hänen kohtalokseen lopulta koitui liiallinen yrittäminen seurata Kaarle Suuren esimerkkiä, niin hänen aloitteestaan talonnumeromme ovat edelleen yhdellä puolella parittomia ja toisella parillisia ja Ranskan nykyinen hallinnollinen jako ja virkakoneisto ovat suurelta osin hänen jäljiltään.

Yhteiskunnan vakava kriisiytyminen lopulta tervehdyttää yhteiskunnan kun sairaaloisista rakenteista ja tavoista on pakko luopua, eikä niitä lopulta kukaan edes halua pitää yllä. Tämän jälkeen tie on auki ennakkoluulottomille uudistuksille, joissa vanhoja mätiä rakenteita ei tarvitse suojella poliittisten kompromissien vuoksi. Tätä ei tapahdu niin kauan kun asiat ovat riittävän hyvin ja ihmiset voivat uskotella itselleen kaiken menevän vielä lopulta parhain päin tai he voivat katsoa muualle kun joku haluaa näyttää ongelmakohtia. Niin kauan kun yksittäisellä ihmisellä on kumoukselliseksi ryhtymisessä enemmän hävittävää kuin voitettavaa, hän ei tee mitään. Siksi hyvinä aikoina kumouksellisia ovat vain ne, jotka eivät voi menettää mitään ja jotka eivät kyvyttömyyttään, laiskuuttaan ja joissain tapauksissa ideologista periaatteellisuuttaan voi saavuttaa hyvää elämää vakaassa yhteiskunnassa.

Niille, jotka uskovat Euroopan tarvitsevan suuria muutoksia, nämä ajat ovat hyviä ja muuttuvat koko ajan sitä paremmiksi, mitä huonommin yhteiskunnalla menee. Ruutitynnyrin euroliberaalit ovat ladanneet valmiiksi rakentaessaan utopiaansa, johon eivät mm. kaltaiseni traditionalistit kuulu, mutta kukaan ei tiedä mistä tulee tulitikku, joka räjäyttää muutosten vyöryn liikkeelle. Ironisesti se mitä he halusivat rakentaa, voi luoda kehityksen, jonka päässä on jotain täysin päinvastaista. En ole ennustaja, enkä tiedä, mitä siellä on, mutta olen varma siitä, että elämme historiallisia aikoja - jälleen. Ranskassa kumouksen jälkeen tasavallan valtakamppailu johti siihen, että kumouksen tehneestä joukosta tuli uusi eliitti. Jokainen, joka ei ollut samaa mieltä Robespierren kanssa menetti päänsä. Kun tämä ei ollut hyvä, menetti Robespierrekin päänsä. Viimein keisariksi julistautunut itsevaltias lopetti tasa-arvon nimissä riehuneet veriorgiat.

Otsikko on Goethen kirjoittama saksalainen juomalaulu, jonka Eino Leino on suomentanut.