Taiteen tehtävästä

Diào hǔ lí shān (suom. Houkuttele tiikeri piilostaan)
- 36 salajuonta

Olen, niin pitkään kuin saatan muistaa, pitänyt kuvatateesta. Siksi seinäni ovatkin täytetty maalauksin ja piirustuksin ja pöytälaatikko pursuaa omia yritelmiä. Kuvallisen ilmaisun hyvänä puolena voi pitää sitä, että vähemminkin lahjoin siunattu ihminen ymmärtää kyseessä olevan taiteellisen itseilmaisun. Esseistien kirous on se, että yhteiskunnallisen vastuun nimissä yksilöitä musertavat hyeenalaumat voivat hyökätä kimppuun jos hän onnistuu esseisitin varsinaisessa tarkoituksessa: Kyseenalaistamisessa, oivaltamisessa, paljastamisessa, provosoinnissa.

Kirjallisuuden tutkimuksen kannalta essee lajina sijoittuu jonnekin kaunokirjallisuuden, mielipidekirjoittelun ja tietokirjallisuuden väliselle ei-kenenkään maalle. Paitsi, että hyvän esseen kirjoittaminen on haastavaa - itse katson yltäväni parhaimillani korkeintaan arvosanan kohtalainen tuotoksiin -, on sen lukeminen ja tulkinta oma haasteensa. Siinä missä typeryksiä varten tupakka-askeissa on varoitusmerkinnät, pitäisi ehkä kirjallisiinkin tuotoksiin olla saatavilla varoitustarroja. Esimerkiksi "Tämä kirja voi nostaa verenpainettasi" tai "Huom! Tämä kirjoitus on sarkasmia." Valitettavasti tällaiset varoitukset luultavasti toimisivat tehtävässään tasan yhtä hyvin kuin mitä tupakka-askienkin merkinnät. Ihminen on mitä on, eikä mikään historian oppitunti riitä siivoamaan hänestä sitä, mitä Joseph de Maistre filosofiassaan niin tulenpalavasti paheksui.

Sinänsä huvittavaa tietysti ajatella, että kun joku kirjoittaa vapaa-ajallaan ajatuksiaan, niin toinen istuu tuntipalkallisena työntekijänä lukemassa samaa tekstiä. Ihmisen perusluonne kun ei valitettavasti ole muuttunut miksikään sitten uuden ajan alun rovioiden; se vain manifestoituu eri tavoin. Samat ihmiset, jotka vuosisatoja sitten esittivät käräjillä, kuinka joku persona non grata on loitsinut heidän lehmänsä umpeen ja pitäisi siksi polttaa, tekevät he nykyisin valituksia siitä, mitä kukin ihminen on tehnyt tai sanonut yksityiselämässään ja pitäisikö häneltä siksi viedä ammatti ja mieluiten vielä saada tuomiolle jostakin. Tällainen kuitenkin kääntyy provokaattorin voitoksi: Mitä vimmatummin Hannu Salaman kaltaisia kuvia kumartamattomia henkilöitä yritetään vaientaa, sitä enemmän hän saa kuuluvuutta ja näkyvyyttä. Tämä seikka tietenkin korostuu nykyisenä internetin aikana. Riemukkainta on tietysti se, että kun joku oman asiansa oikeutuksesta vakuuttunut käyttää kyseenalaisia keinoja vahingoittaakseen väärinajattelijaa, saattaa hän omassa oikeamielisyyden huumassaan tehdä itse jotain juridisesti väärää ja joutua siitä itse vastaamaan. Laki kun ei yleisesti asioissa tunne hyvää tarkoitusperää. Ja hyvä niin, sillä muutoin eläisimme hyvää tarkoittavien lastentarhatätien tyranniassa vailla oikeutta ilmaista itseämme.

8. päivä tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun vuoden mittainen asepalvelukseni tämän maan armeijassa päättyi. Kun meistä pyrittiin vaihtelevin tuloksin kouluttamaan päteviä sissiryhmän johtajia, meille kerrottiin ryhmämme tai joukkueemme onnistuneen tehtävässään silloin, kun vihollinen haluaa meidät hengiltä. Toisin sanoen, vihollinen siirtää voimiaan päämäärästään linjojen takana huoltokuljetuksia räjäyttelevien sissien torjuntaan. Voidaan mielestäni ajatella, että taiteen ja kirjallisuuden tehtävä on hieman samanlainen; taide ja kirjallisuus, joka ei herätä mitään reaktioita yleisössään, on pelkkää estetiikkaa vailla sanomaa. Reaktion ei tietenkään tarvitse aina olla yhtä voimallinen kuin armeija-analogiassani, mutta vanhat sodankäynnin opit toimivat myös taistelussa kulttuurihegemoniasta.

Toisaalta en kuitenkaan hyväksy sellaistakaan käsitystä, että taiteen ja kirjallisuuden pitäisi olla julistavaa. Tuolloin se taantuu vain poliittiseksi manifestiksi. Pahimmillaan käy kuten Timo Hännikäinen kertoi puhuessaan Jarkko Tontin Mannerheim-vuodatuksista, en loukkaannu suurmiehen muiston häpäisemisestä vaan siitä, että tuollainen provokaatioyritys on niin halpa, väsynyt, lattea ja mauton. Samaa voi tietysti sanoa taannoisesta Katariiina Lillqvistin nukkeanimaatiosta. Jos tarkoitus menee tyylin edelle, tarkoittaa se korkeakulttuurisessa tuotteessa yleensä myös tarkoituksen latistumista ja katoamista.

Vielä joskus ennen lukiota ajattelin vakavissani graafisen alan opiskeluja, mutta näin jälkikäteen ajateltuna on ehkä parempi, että niin kirjoittaminen kuin muukin oma vaatimaton tuotanto kulttuurin kekoon tapahtuu harrastepohjalta. Tässä nyt lukijain iloksi tai kiroksi joitain vähiten epäonnistuneita tuotoksia vuosien varrelta:

Yhteiskunta taiteena

Törmäsin yhtyeeseen nimeltä Laibach ensimmäisen kerran joskus vuonna 2008. En enää muista missä yhteydessä yhtyeen musiikkivideo ”Life is Life” tuli vastaan, mutta orkesterin omaperäinen tyyli ja militaristinen estetiikka yhdistettynä industrialmusiikkiin iski alkuhämmennyksen jälkeen – ja kovaa iskikin.

Laibach sai alkunsa 80-luvun alun Jugoslaviassa, jossa se oli osa laajempaa avantgardistista liikettä Neue Slowenische Kunst (NSK). Vaikka Titon Jugoslavia oli diktatuuriksi verrattain vapaa yhteiskunta, oli militaristinen tyyli yhdistettynä Ljubljanan kaupungin saksankieliseen nimeen ja taiteilijaryhmän nimen alkuperä kansallissosialistien käsitteessä ”uusi saksalainen taide” riittäviä aiheuttamaan yhtyeen sensurointia kotimaassaan. Yhtyeen esiintymiset omalla nimellään olivat kiellettyjä ja televisiotoimittaja Jure Pengov nimitti ryhmittymää ”kansanvihollisiksi”. Laibachia on syytetty sekä äärivasemmistolaiseksi että äärioikeistolaiseksi ja Laibach itse on todennut syytöksiin heidän olevan "yhtä fasisteja kuin Adolf Hitler oli taidemaalari". Vastaus tuskin selvensi yhtään mitään.

Useimmiten Laibachin katsotaan tekevän parodiaa totalitaristisista järjestelmistä ja tämä näkökanta tulee vastaan usein musiikkitoimittajien kirjoittaessa juttuja yhtyeestä. Esimerkiksi Richard Wolfson on katsonut Laibachin ottavat valtiollisten järjestelmien symboliikkaa oman taiteensa luomiseen vieden elementtejä äärirajoille, naurettavuuksiin asti. Tällainen katsanto on kuitenkin mielestäni varsin pinnallinen, latistaen avantgarden vain parodiaksi. Itse näen mieluummin Laibachissa paljon syvemmän kulttuurin olemuksen muutoksen, joka 1900-luvun aikana länsimaissa on tapahtunut.

1900-luvun alun keskeisiä kulttuurisia liikkeitä olivat modernismi ja uusklassismi, jotka ilmenivät eri tavalla eri maissa. Saksassa, Italiassa ja Neuvostoliitossa uusklassismi ja modernismi ilmenivät totalitaristisena järjestelmänä, jossa valtio edusti oikeaa traditiota ja antiikin puhdasta muotoa nykypäivään tuotuna. Englannissa ja Suomessa puolestaan klassismi ilmeni ennemminkin nostalgiana ja kaipuuna eurooppalaisuuden juurille ilman uskoa siihen, että klassismin maailma voitaisiin sinällään toteuttaa nykypäivässä.

Modernismiin ja klassismiin yhdistyi humanismi siinä valistusajalta lähtien eläneessä kehitysuskoisessa merkityksessä, että humanistinen lähtökohta tarkoittaa ihmiskunnan päämäärän tavoittelua ihmisyyden toteuttamisessa. Koska meillä ei ole olemassa mitään universaalia, yleispätevää ihmisyyden määritelmää, on humanistisuus luonnollisesti riippuvainen määrittelijän omasta ihmiskäsityksestä. Tämän vuoksi liberaalit humanistit, jotka uskoivat hegeliläiseen historian luonnolliseen kehitykseen barbariasta kohti aina ylevämpää ihmisyyttä toteuttaviin kulttuurin muotoihin, näkivät totalitaristiset järjestelmät vastakohtaisena humanismille ja ihmisyyden toteutumiselle. Ne olivat ikään kuin häiriö historian luonnollisessa kehityksessä. Itse näkisin kuitenkin ne mieluummin loogisena vastareaktiona, jonka nimittäminen historian synnyttämäksi häiriöksi ja hirviöksi pikemmin kertoo kehitysuskoisen ihmisen omasta naiviudesta kuin näistä järjestelmistä itsestään.

Kuitenkin juuri totalitaristisissa järjestelmissä toteutui se, mihin historialliset avantgardistit eivät olleet kyenneet: Kaatamaan raja-aidan elämän ja taiteen väliltä. Italian fasismiin ja Neuvostoliiton bolshevismiin osallistui varsinkin alkuvaiheessa paljon avantgardisteja, jotka aktiivisesti tekivät järjestelmää tunnetuksi. Totalitääriset liikkeet olivat heille taideteoksia, jotka muovattiin yhteiskunnan ihmismassasta. Filosofi Boris Groys onkin nimittänyt stalinistista kulttiliikettä avantgardistiseksi teokseksi. Tämä vie mielenkiintoisen kysymyksen ääreen taiteen etiikasta: Onko oikeastaan kovin suurta eroa tappaa ihmisiä kuin kissoja taiteellisen ilmaisun vuoksi ja onko tällaisen rajan ehdottomuus vain oman aikamme maailmankäsityksen tuotosta?

Vaikka esimerkiksi fasisteja pidetään jossain tapauksissa äärikonservatiiveina, ovat konservatiivisuus ja radikalismi monessa suhteessa toistensa vastakohtia. Taiteessa yksi olennainen ero on se, että siinä mimeettiset suhteet taideteoksen ja todellisuuden välillä ovat kääntyneet päinvastaisiksi. Klassisen kulttuurin katsottiin olevan todellisuuden jäljittelyä ja kuvailua. Tällaisena taide miellettiin aina 1900-luvulle asti ja sellaistenkin suuntausten kuten impressionismin, ekspressionismin ja kubismin voidaan katsoa olevan tulkintaa kohteestaan. Ne rikkovat muotoa ja tulkitsevat, mutta silti taideteos pohjautuu todellisuudessa olevaan olioon tai asiaan. Sen sijaan totalitaarisessa taiteessa ihmiset alkavat jäljitellä taideteosta. Taide esittää ihanteellisen hahmon, kuten sosialistisen yhteiskunnan sankarityöläisen, johon todellisten ihmisten toivotaan samaistuvan.

Toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa tämä mimeettinen suhde ei ole palautunut, vaan ainoastaan esikuvat ovat muuttuneet. Populaarikulttuuri ei pyri esittämään todellisuutta sellaisenaan, vaan esikuvat muuttavat todellisuutta. Silloinkin, kun se esittää arkisia tarinoita, ovat niiden hahmot ja tapahtumat suodatettu vallitsevan hegemonian mukaisen ihanneseulan läpi. Sekulaari länsimainen ihminen ei kyennyt astumaan mihinkään ”aikuisuuteen” uskontojen autoritarista, kuten kehitysusko meille vakuutteli: Totalitääriset liikkeet loivat itsestään uskonnon yhdistelemällä varsin eklektisesti klassismin muotoa, Hegelin ja Nietzschen filosofiaa, darwinismia ja yhteishenkisiä massatapahtumia luodakseen jotain, missä oli osin uutta ja osin vanhaa uudelleen tulkittuna. Näiden hajottua syntyi liberaalissa yhteiskunnassa alakulttuureja kuin sieniä sateella luoden kukin oman eettisen ja muodollisen koodiston itselleen likipitäen samoilla ehdoin kuin totalitaariset järjestelmät.

Totaalinen individualismi on mahdotonta toteutua koko yhteiskunnan tasolla. Sille on aina olemassa vastavoimansa, sillä suurin osa ihmisistä kaipaa yhteisesti jaettua arvomaailmaa ja kulttuurin muotoa – ja jonkun kertomaan tämän heille tämän ylhäältä käsin, olipa sitten kyseessä diktaattori ja univormuparaatit tai rocktähti ja päihdeongelmat. Modernin maailman individualismi on siinä määrin silmänlumetta, että suurin osa ihmisistä ei ole millään tasolla erityisen yksilöllisiä, vaikka he luulevat niin ja vaikka heillä olisi periaatteessa mahdollisuuskin siihen. On vain muodikasta sanoa olevansa oma itsensä, yksilöllinen ja ainutkertainen. Kapinointi auktoriteettejäkin kohtaan toteutuu aina jonkin esikuvan asettamien raamien sisällä, vaikka Sex Pistolsin aikakaudesta on jo kahden sukupolven verran aikaa.

Taiteen politisoiduttua taiteesta on tullut näyttämö kulttuuritaistelulle. Keskeisimmin tämä näkyy postmodernissa ja radikaalivasemmistolaisessa taiteessa, joka pyrkii useimmiten järkyttämään, olemaan epäsovinnainen valtakulttuurin suhteen ja tekemään pilkkaa vanhoista esikuvista. Postmodernismi käyttää vanhoja muotoja, mutta sen suhde klassisiin esikuviin on muuttunut vakavasta leikittelevään, ehdottomasta relativistiseen ja iättömästä hetkeen sidottuun. Siinä, että taide uudistuu ja muuttuu ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta taiteen muuttuminen yhtäältä teollisuusmaiseksi kulttuurituotannoksi ja toisaalta latteiden allegorioiden varaan luoduksi taisteluksi yhteiskunnan hegemoniasta, on varsin vastakohtaista klassiselle taiteen ihanteelle ja tekee taiteesta kertakäyttöistä.

Mitä tekemistä Laibachilla sitten on tämän kaiken kanssa? Näkisin, että siinä missä totalitaariset valtiot pyrkivät tekemään yhteiskunnasta taideteoksen, Laibach tekee taidetta totalitarismista ja yhteiskunnasta. Sen tulkinnallinen mimeettinen suhde on sitä, mitä taiteella yleensäkin oli ennen taiteen roolin muuttumista. Laibachin versiot tunnetuista populäärimusiikin kappaleista totalitaristisin elementein alleviivaavat sitä, ettei mikään ole lopulta ihmiskunnassa muuttunut sitten sen, kun väkijoukot ovat hurranneet suurille johtajilleen suhteessa siihen, kun väkijoukot hurraavat rocktähdille. Laibach ei siis ole yhtye, joka tekee parodiaa politiikasta ja järjestelmistä, vaan se ottaa todellisuudesta elementtejä tehden siitä oman todellisuutensa.

Toiseksi Laibach ei ole institutionaalista taidetta vaan omaehtoista toteuttamista ilman, että jokin instituutio tai yleinen mielipide sanelee sen muodon ja sisällön. Laibach ei ole kumarrellut taiteessaan mitään instituutiota eikä ihmisten mielipiteitä, vaan tehnyt taiteestaan vapaan leikkikentän, jolla voi tehdä provokatiivisiakin asioita jos sattuu siltä tuntumaan. Vastaavasti se ei pyri luomaan yhtenäistä uutta hegemoniaa tai fyysisesti sijaitsevaa instituutiota - ajassa sijaitseva mikrovaltio riittää.

Kolmanneksi hyväksyn täysin myös formalistisen diggailun Laibachkunstinkin tapauksessa: Univormut keskellä alppimaisemia ovat vain esteettisesti hienoja. Paljon hienompia kuin roikkuvat lahkeet ja rihkamakorut mustaa jenkkiä leikkivän valkoisen keskiluokkaisen perheen vesan päällä.

Raunioilta uuteen Sarastukseen

Finis adest rerum. 

Sanotaan, että kaikki asiat kulkevat kohti päätöstään ja tällä kertaa käsillä on tämä blogin sulkeminen 175 julkaistun kirjoituksen jälkeen. Blogin kirjoittamiseen vaadittava aika ja vaiva eivät kohtaa sen hyötyjä. Tämän blogin loppu on kuitenkin uuden alku. Sen sijaan, että meillä on blogosfäärissä hajallaan enemmän tai vähemmän samoin ajattelevia yksittäisiä kirjoittajia, on käytännöllisempää jos he kaikki kokoontuvat saman katon alle. Näin voidaan säilyttää korkea julkaisufrekvenssi ilman, että kirjoitusten taso heikkenee.

Olemme Timo Hännikäisen vetämänä koonneet yhteen suomalaisia kansallismielisiä ja traditionalistisia kirjoittajia. Uuden sivuston nimessä olemme päätyneet valintaan Sarastus - Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti.

Alkaen 15.9.2012 Sarastus julkaisee säännöllisesti kirjoittajiensa artikkeleita ja tuntien useimpien kirjoittajien aiempaa ulosantia, niin tiedossa on korkeatasoisia, mielenkiintoisia ja häpeilemättömästi median valtavirta-ajattelua haastavia kirjoituksia. Verkkolehden toimituslinja on väljä ja aiheet liittyvät vaihtelevasti yhteiskuntapolitiikkaan, historiaan, uskontoon, kulttuuriin ja luontoon.

Ohessa uuden verkkolehden propagandavideo. Itse verkkolehti löytyy osoitteesta www.sarastuslehti.com . Kiitos kaikille lukijoille, Raunioilla-blogi vaikenee.

Raja railona aukeaa, osa II - Viikko Pietarissa

Edellinen viikkoni kului tutustuen Pietarin kaupunkiin. Matka oli kaikilla tavoin niin onnistunut kuin se vain voi olla ja elämystäyteisyydessään matkustamisen arvoinen. Matkustimme kaupunkiin pikkubussilla, jossa menopaluun saa alle sadalla eurolla. Matka kestää noin 7 tuntia pysähdyksineen ja toisin kuin mitä oli kaverin edellisestä matkasta kuullut, tällä kertaa kuljettaja ajoi varsin hillitysti.

Majoituimme Parkhomenko prospektilla keskustan pohjoispuolella sijaitsevaan hostelliin. Paikka on varsin tuntematon ja henkilökunta oli yllättynyttä, että ulkomaalainen seurue on löytänyt tiensä sinne. Majoittuminen oli halpaa, sillä maksoimme kolmen hengen huoneestamme kokovaisuudessaan 1200 ruplaa (30 euroa) yöltä. Tilat eivät toki tällaisella hinnalla voi olla kovin prameassa kunnossa, mutta tehtävänsä paikka kuitenkin hoiti. Lievässä ränsistyneisyydessään, tuntemattomuudessaan ja henkilökunnan alun epäluuloisuudessaan paikasta huokui lovecraftilaista henkeä, mikä ei tietenkään huono asia ollut matkaajalle, joka on asennoitunut matkustamiseen hieman eri tavoin kuin geneerinen pakettituristi.

Julkinen liikenne on toimivaa ja matkustimme pääasiassa metrolla. Metroverkkoon kuuluu viisi linjaa ja niillä pääsee nopeasti eri puolille kaupunkia, sillä vuorojen väli on vain muutamia minuutteja. Metron ovien suhteen täytyy olla varovainen, sillä kun ovet menevät niistä varoittavan kuulutuksen ("Ostorozhno, dveri zakryvautsa!") jälkeen kiinni, niin ne myös tekevät niin ja juna jatkaa matkaansa. Ovissa ei ole turvatunnistinta siltä varalta, että taitamaton suomalainen on vielä ovien välissä ja vaarassa menettää jalkansa tai kätensä.

Pietarin kaupunki sijaitsee Nevan suistoalueella ja pehmeä maaperä on sanellut monia kaupunkisuunnittelut ehtoja. Kaupungin talot ovat miljoonakaupungiksi varsin matalia ja metro on kaivettu hyvin syvälle, yli sata metriä maan pinnan alapuolelle. Näin ne toimivat myös väestösuojina. Metroasemat ovat varsin siistejä, hyvässä kunnossa ja monet niistä edustavat erittäin koristeellista stalinistista arkkitehtuuria. Valitettavasti asemien kuvaaminen on kielletty ja valokuvaamisesta voi saada sakot.

Silmiinpistävä piirre verrattuna Helsingin metroon on se, että kaikenkarvainen nuoriso ei notku asemilla vailla mitään järkevää syytä olla siellä. Kaupunkikuvakaan ei ole täynnä graffiteja ja muuta töherrystä, jotka rakkaan kulttuuriministerimme mielestä ovat yhtä arvokasta taidetta kuin Da Vincin teokset.

Tiistaina kävimme tutustumassa Eremitaasiin, eli yhteen maailman suurimmista kulttuuri- ja taidemuseoista, jolle vertoja vetävät vain Louvren ja British Museumin kaltaiset jättiläiset. Museon vaikuttavuutta on vaikea sanoilla selittää, mutta ehdimme koko päivän aikana näkemään korkeintaan viidenneksen koko näyttelystä. Eremitaasissa on 12 pääosaa ja jokainen pääosa käsittä kymmeniä huoneita täynnä erilaisia taide- ja kulttuuriaarteita. Esimerkiksi arsenaaliin on koottu yli 15 000 erilaista asetta ja varustetta eri puolilta maailmaa. Eremitaasia on mahdotonta kokea kokonaisuudessaan, sillä jos jokaista esillä olevaa maalausta ja artefaktia tutkisi minuutin ajan, kestäisi kierros toistakymmentä vuotta. Paitsi, että näyttely on massiivinen, on se myös laadukas ja on hieman hämmentävää katsella maalausta Pultavan taistelusta tai Rubensin maalauksia ymmärtäen, että nämä kaikki ovat aitoja teoksia.

Keskiviikkona tutustuimme sotahistorialliseen museoon Pietari-Paavalin linnoituksen edustalla. Museo oli tietenkin Eremitaasiin verrattuna 'pieni', mutta silti täynnä kaikenlaista nähtävää myöhäiskeskiajan aseista nykypäivään. Pienuus on vain suhteellista, sillä 850 000 näyttelyesineen määrällään sille ei liene ainakaan Suomessa haastajaa.

Museokierroksen jälkeen kävimme Kronwerk prospektilla sijaisevassa Cafe Mozartissa syömässä. Kyseisen ravintola-kahvilan ruokalista oli itävaltalaistyylinen ja paikassa soitettiin klassista musiikkia. Muutoinkin ravintoloiden palvelu on erinomaista ja ruoka hyvää. Hinnalla, jolla Suomessa syöt pitsan, saa Pietarissa oikean aterian juomineen. Jos Suomessa olisi terveempi työn ja tuotteiden verotus, niin ehkä meilläkin voisi olla kohtuuhintaista syödä ravintoloissa ja meillä olisi laadukkaampia paikkoja viettää vapaapäviä kuin likaisia kebab-pitserioita ja juottoloita.

Kotiin palaaminen oli jossain määrin tympäisevää, sillä viikon jälkeen maani toi korostuneesti ilmi kaikki ne piirteet joiden haluaisin muuttuvan yhteiskunnassamme. Iltalehti halusi kertoa meille Suomen kulttuuriuutisina, että Helsinkiin saadaan pienois-Guggenheim ja Timo Jutilan kasvot piirrettiin lauantaimakkaraan. Kesälahden huoltoasemalla oluella istuva nuori herrasväki alkoi höpistä "vitun ryssistä" minibussimme parkeerattua aseman pihaan. Illalla ravintolassa iltaa istuessa vasemmistolainen huligaani uhkasi vetää minua turpaan, koska olin hänen kanssaan eri mieltä asioista. Tappelua ei sentään syntynyt, sillä hän jätti kortit katsomatta. Kertaakaan matkan aikana Pietarissa en kohdannut sitä, että ihmiset puuttuisivat tuntemattomien ihmisten vapauteen pukeutua ja ajatella haluamallaan tavalla. Toki osaan arvostaa juotavaa kraanavettä ja korruptoitumattomampaa virkamieskuntaa, mutta jotain opittaa tällä kansalla voisi olla itäisestä naapurista.

Wikipedian käyttäjän kuva Awtowon metroasemasta.

Pietarin katuja talsimassa.

Jupiterin patsaan vierellä Eremitaasissa.

Hostellimme Parkohomenko prospektilla

Musossa oli venäläisen aseistuksen ohella mm. Panzerfaust.

Sotahistoriallisen museon piha.

Dimitri, erilainen bensatrokari

Dimitri.

Niiralan raja-asemalla on sateinen maanantai-iltapäivä. Tuttuna näkynä on suomalaisautojen letkat matkalla hakemaan rajan takaista polttoainetta, joka maksaakin alle puolet kotimaan hinnoista. Yksi kuitenkin poikkeaa muista, sillä hän ei ole suomalainen hakemassa venäläistä bensaa, vaan päinvastoin venäläinen Dimitri Seljenkov hakemassa suomalaista bensaa.

Mikä saa tämän 30-vuotiaan miehen ajamaan Pietarista Suomeen tankkaamaan Ladaansa?

- Eto prosto! Ihan yksinkertaisesti ympäristöasiat. Meillä Venäjällä ei myydä E10-polttoainetta ja minä olen huolissani ympäristöstä.

Dimitri on opiskellut maantiedettä ja humanismia Pietarin yliopistossa. Hän on hyvin perillä ympäristöä uhkaavista asioista.

- Harasho, heti kun sain kuulla tästä Suomessa myytävästä sademetsistä tehdyistä polttoaineesta, päätin hankkia viisumin. En halua, että jääkarhut kuolevat jälleen sukupuuttoon, kuten noin 7 000 vuotta sitten holoseenikauden lämpöhuipun aikaan, jolloin ilmasto oli kaksi astetta nykyistä lämpimämpi, ettäs tiedätte! Eihän niissä tulvissakaan voisi edes balalaikkaa soittaa.

Kuinka helppoa sitten lienee muiden ihmisten ymmärtää Dimitrin epätavallista ympäristöaktivismia?

- Ochenʹ trudno, ei kukaan ymmärrä. Jouduin myymään perimäni keskustan asunnon rahoittaakseni tämän, eikä Ladanikaan tahdo tuolla suomalaispolttoaineella niin hyvin toimia, mutta mielestäni ympäristön edestä on tehtävä uhrauksia. Tulevien sukupolvien hyväksi!

Keijo ei arvosta.

Eittämättä lienee hyvin epätavallista ja outoa on Dimitrin toiminta. Mitä mietteitä herättänee Dimitrin esimerkki suomalaisessa bensatrokarissa. Kysyimme asiaa tullijonossa Mazdassaan istuvalta Keijolta, 44.

- Kyllähän tollanen suoraan sanottuna vituttaa. Ensin veivät meiltä Karjalan ja nyt tulevat saatana viemään vielä bensatkin. En kehtaa edes sanoa, mitä tollaisille olisi aikanaan tehty! Menisivät takaisin sinne mistä ovat tulleetkin.

Keijoa ei ilmeisestikään kiinnosta ympäristöasiat.

- No ei. Joku WWF:kin ottaa tunnuksekseen pandan. Mikä vitun karhu se panda on olevinaan? Kasvissyöjähipiksi ryhtynyt lihansyöjä. Ja mikä on olevinaan se suojaväritys? Kuolisi pois vain kaikki tollaset!

Pandat on outoja.

Dimitriä ei Keijon asenne kuitenkaan haittaa, vaan hän käynnistää Ladansa ja jatkaa matkaansa iloisen venäläisen rajavartijan vilkutuksen saattelemana. Dimitrin asenteessa lienisi opittavaa muillekin. Etenkin Keijolle, koska Keijo ei tykkää pandoista.

Raja railona aukeaa - Ensikosketus villiin itään

Venäjää ei voi järjellä käsittää, se täytyy tuntea.
- Dostojevski

Venäjällä tapahtuu asioita, joita ei vain kerta kaikkiaan tapahdu.
- Pietari Suuri

Kävin menneellä viikolla ensimmäisen kerran Venäjällä. Nyt matka rajoittui vain vuorokauden mittaiseksi tutustumiseksi Sortavalaan, mutta myöhemmin kesällä on aikomus lähteä käymään Pietarissa.

Ensimmäinen asia, jonka Venäjän rajan ylittäessä huomaa, on infrastruktuurin muutos. Suomen tasaiset, hoidetut tiet muuttuvat Venäjän puolella kuoppaisiksi, reikäisiksi ja muutoin vaarallisiksi. Paitsi että tiet ovat huonokuntoisia, paikalliset ajavat niitä tolkuttoman kovaa ja tekevät uhkarohkeita ohituksia. Ei ole mukavin mahdollinen hetki nähdä kahden Ladan tulevan vastaan mutkan takaa satasen vauhtia tai Zilin keulan heiluvan kahden metrin päässä takapuskurista. Venäjällä tapahtuukin monikymmenkertainen määrä liikenneonnettomuuksia per capita verrattuna meidän oloihimme.

Rajan ylittämisen jälkeen maisemat muistuttavat paikoin postapokalyptisiä kertomuksia, koska kun jokin tehdas tai muu rakennus on jäänyt käytöstä, sitä ei suomalaiseen tapaan ole saman tien purettu, vaan vanhat rakennukset saattavat seisoa luonnon valtaamina vuosikymmeniä. Tämä kuitenkin tekee maasta mielenkiintoisemman ja ränsistyneissä rakennuksissa ja raunioissa on valokuvauksellisia ominaisuuksia. On harmi, ettei Suomessa voi nähdä samanlaisia maisemia, vaan kaikki tehdään tarpeettomankin järjestellyksi ja huolitelluksi. Toisaalta Suomessa osaa arvostaa verovaroin ylläpidettyjä retkeilyalueita ja hoidettua metsää. Venäjän puolella metsä on saanut kasvaa ilman harvennuksia, soita ei ole kuivatettu ja maasto on siten enimmäkseen läpipääsemätöntä ryteikköä.

Venäjällä ihmisillä on enemmän taloudellista vapautta kuin Suomessa. Tämä näkyy kauppapaikkojen ja liikkeiden moninaisuutena ja edullisuutena. Toisin kuin Suomessa, ei Venäjällä marketit ja ravintolat ole samalla tavoin kartellisoituneita sääntelyn vaikutuksesta. Eräässä varsin tasokkaan oloisessa sortavalalaisessa ravintolassa saa seljankan, teen ja oluen noin 200 ruplan (5 euroa) hintaan. Bensiini maksaa litralta 30 ruplaa (0,75 euroa). Tuolla voi tuntea itsensä ihmiseksi maksamatta siitä itseään kipeäksi. Eikä Päivi Räsänen ole kieltämässä sinua ostamasta olutta vaikka aamuyöllä jos siltä tuntuu. Muutama vuosi sitten tosin kiellettiin väkevien myyminen kello 23.00 jälkeen, mutta luultavasti kielto tuli aivan tarpeeseen. Venäläiset ruokapaikat ovat itse asiassa keskimäärin paljon tasokkaampia suhteessa Suomalaisiin, sillä Venäjällä ei ole kadut täyttyneet kebab-pitserioista, vaan Venäjällä ravintolasta saa venäläistä ruokaa ja valinnanvaraa on enemmän. Pikaruokapaikkojen asian ajavat bistrot, joissa voi nauttia esimerkiksi piirakan teen kera.

Oma venäjän taitoni kaipaisi harjoittamista, sillä englannilla ei rajan takana pienemmissä kaupungeissa tee yhtään mitään. Sinänsä viittoilemalla ja elehtimällä pärjää jonnekin asti, mutta ainakin kyrilliset kirjaimet on hyvä opetella, jotta voi lukea paikannimiä ja tilata ruokalistalta syötävää. Varsinkin venäläinen seljanka on erinomaisen maukas keitto. Venäläisessä kaupassa kassa kysyy usein tasarahaa ja siksi kolikoita kannattaa olla mukana.

Venäjä on kulttuuriltaan ja miljööltään niin omaleimainen, että matkailuun siellä on helppo tykästyä. Maa ei välttämättä ole kaikkein turvallisin ja helpoin matkakohde ja autolla liikkuminen on parhaimillaankin jännittävää, mutta mielenkiintoinen ja kokemuksellisesti avartava se on. Matkakuume Pietaria kohtaan alkaa kohota ja siellä on käytävä ainakin muutamassa museossa ja nautittava erinomaisesta ravintolakulttuurista. 

Venäjä on historialtaan, kulttuuriltaan ja yhteiskuntarakenteeltaan samaan aikaan hirvittävä ja kiehtova. Siksi siitä haluaa tietää ja sitä haluaa kokea enemmän, sillä ristiriitaisuudet ovat aina vetäneet puoleensa. Joku voisi sanoa, että asiat ovat paljon huonommin Venäjällä kuin Suomessa. Ehkä, mutta toisaalta venäläiset ovat ottaneet tavaksi ratkaista asiat eri tavalla Venäjällä kuin Suomessa. Ja mitä tulee infrastuktuuriin ja yhteiskuntarakenteen heikkoon tasoon, niin ajat näyttävät sellaisilta, että roudan railottamiin teihin ja soveltaviin ratkaisukeinoihin on pian turvauduttava Suomessakin.

Suomalainen orjakansa

Onnelliset orjat ovat vapauden heltymättömimpiä vihollisia.
- Marie von Ebner-Eschenbach

Ihminen sopeutuu helposti orjuuteen ja oppii nopeasti kuuliaiseksi kun hänen vapautensa häneltä viedään.
- Goethe

Vaikka kuinka olisinkin kansallisromantikko ja tahtoisin jokaisen yksilön uskovan kukin omaan kansaansa ja kulttuurinsa, tuntuu kunnollisena kansallismielisenä oleminen toisinaan hankalalta kun on tällainen kansa. Suomi käyttäytyy monella tavoin kuin huono kehitysmaa ja suomalaisen yhteiskunnan hierakiassa korkeimmalle kivunneet myyvät kilpaa maansa aineellista ja henkistä perintöä palvellakseen vieraita valtoja.

I.

Ensinnäkin kaivoslaki. Suomen kaivoslaki mahdollistaa sen, että ulkomaalaiset yritykset voivat pilkkahintaan ryövätä maan kaivannaiset ja jättää saastan natiivien ongelmaksi. Uutislehti Kaleva kertoo:

Raahessa toimivalla kultakaivoksella on ongelmia jätevesiensä kanssa. Nordic Mines on hakenut Pohjois-Suomen aluehallintovirastolta lupaa laskea jätevedet Tuoreenmaanojaan ja sieltä edelleen Poikajokeen ja Haapajokeen, jonka ympärillä on asutusta.

On se aivan käsittämätöntä, että jossain mökissä elävä mummo joutuu hankkimaan kalliit suodatusjärjestelmät jätöksiään varten, mutta kaivosyhtiö voi kaataa lähes vapaasti tuotoksiaan isänmaamme luontoon. Vaikka mummonvirtsa sisältääkin monenlaisia lääkeainejäämiä, väittäisin typen ja sulfaatin silti olevan suurempi uhka luonnolle.

Myös eräs ranskalainen kaivosyhtiö teki koekaivauksia Pohjois-Karjalassa uraanikaivoksen perustamista varten, mutta kaivoshanke ei onneksi edennyt. En sinänsä tietenkään vastusta kaivosteollisuutta. Olisi hyvä, jos kotimaisissa ydinvoimaloissa käytetty uraani louhittaisiin oman maan kallioperästä ja käytön jälkeen palautettaisiin sinne, mutta siinä ei ole mitään järkeä, että kaivannaiset käytännössä lahjoitetaan ulkomaisille firmoille, jonka jälkeen sama materiaali ostetaan takaisin jalostettuna.

II.

Toisekseen aselain kiristäminen. Medialla ja poliitikoilla on taikauskoinen näkemys aseista. He eivät yleensä tiedä aseista tai aseharrastuksesta mitään, mutta silti laukovat arvovaltaisia mielipiteitään välittömästi kun jotain ikävää tapahtuu ja ovat kieltämässä kaikkea Rammsteinista sotahistoriaan, mutta etenkin "pistoolikahvaisia räiskintäaseita" - aivan kuin aseen ulkonäöllä olisi jotenkin vaikutusta sen tehokkuutteen. Orjakansan luonteeseen kuuluu, että sen mielestä yhden väärintekijän vuoksi täytyy rangaista yli puolta miljoonaa  asiallisesti harrastavaa kansalaista. Kukaan näistä vuodesta toiseen jaarituksiaan jatkavista hoplofoobikoista ei näytä olevan kiinnostunut siitä, että missään tutkimuksessa ei ole voitu osoittaa aselakien kiristämisen vähentävän aseilla tehtävien henkirikosten määrää. Rikospsykologian dosentti Jaana Haapasalo, jota lehdistö aiheesta on haastatellut asiantuntijana, on ollut sitä mieltä, että ampuminen ei ole normaali harrastus ja metsästys on sairasta. Samainen nainen haluaisi rikolliset avohoitoon, eikä hänen mielestään vankiloita tarvita. Aseet siis pois lainkuuliaisilta kansalaisilta ja rikolliset vapaiksi kaduille. Hienoa että meillä on asiantutijoita. En erityisesti ole yllättynyt siitä, että Haapasalo harrastaa vapaa-aikanaan kommunismia SKP:ssä. Kuinkahan normaali harrastus se mahtaa tilastollisesti olla?

Mikäli asia kiinnostaa enemmän, vuosia jankatun keskustelun on varsin ansiollisesti purkanut nimimerkki P.L.Z.I. Enempää ei voine kansalaisjournalistilta vaatia ja olisi hienoa, jos ammattijournalistit tavoittaisivat joskus edes pienen määrän samasta asiantijuudesta ja asioiden perustelusta faktoin. Jos tätä odotelessa henkeään alkaa pidättelemään, lienee seurauksena hypoksia.

III.

Kolmanneksi Kreikan velkatakaukset. Uusi Suomi kertoi 26.3.2010 silloisen pääministeri Matti Vanhasen lausunnoista seuraavasti:

Pääministeri Matti Vanhasen (kesk.) mukaan suomalaisten veronmaksajien ei ole syytä olla huolissaan rahan lainaamisesta Kreikalle, sillä Suomi tekisi lainajärjestelyllä tuntuvaa voittoa.

Niin. Me kaikki tiedämme nykyisen tilanteen. Kreikka on menetetty, Espanja ja Italia näyttävät seuraavan perästä. Kreikan julkinen sektori on vuosikymmenien aikoina paisunut kuin pullataikina pikahiivalla, eikä kukaan ole halunnut tehdä leikkauksia, koska se olisi poliittinen itsemurha. Kaksi vuotta sitten kirjoitin Kreikan tilanteesta näin: Kannettu raha ei Kreikassa pysy. Ennustin, että Kreikka ei tule maksamaan velkojaan takaisin ja tilannetta tullaan käyttämään liittovaltiokehityksen jouduttamiseen. Tuolloin minulle naurettiin ja liittovaltioajatusta pidettiin populistisena pelotteluna.

Nyt ei enää kukaan naura, sillä siinähän kävi kuten oli ennustettukin ja aiemmin vakaasti kahden kilpailevan puolueen käsissä olleen valtion parlamenttiin vyöryvät natsit ja kommunistit. Takauksien kasvattamiselle ei kuitenkaan näy loppua, vaan saman politiikan ajaminen jatkuu, vaikka se pahentaa ongelmaa.

Eurooppalaiset pankkiirit löysivät todellisen rahasammon antaessaan lainaa valtavalla korolla Kreikan valtiolle. Tuskin hekään missään vaiheessa ajattelivat, että Kreikka niitä tulisi maksamaan. Sen sijaan saadaan pohjoiseurooppalaiset maat, Suomi mukaanlukien, sitoutumaan takauksiin ja näin velkojen erääntyessä voidaan rahat kätevästi siirtää suomalaisen veronmaksajan tililtä kansainvälisen pankkimiehen tilille. Tiesin näin käyvän ja näin kävi, mutta en lyö vetoa sen puolesta, että kovinkaan montaa kiinnostaisi vieläkään kuunnella. Orja on uskollinen isännälleen.

IV.

Neljänneksi puolustuvoimien supistukset. Tuhotaan miinat, sillä se on siitä paha ase, että se voi tappaa vihollisen. Sen jälkeen tehdään mekanisoidun divisioonan mentävä aukko itärajaan sulkemalla varuskunnat - paitsi jos apartheid-oikeuksilla varustetun kansanosan sanelema kielipolitiikka estää sen. Tämän jälkeen voidaankin lähettää ilmavoimat Islantiin ja kansalaisille voidaan perustella Nato-jäsenyyden olevan välttämättömyys eikä valinta.

Huokaus.

Ei näytä hyvältä tämän kansan ja sen valtion kaakinjolkotus. Asia olisi kovin hupaisa, ellei se olisi niin viiltävän ikävä. Yksittäisenä valonpilkahduksena tämän kansan yössä voi mainita roskataidemuseo Guggenheimin kaatumisen Helsingissä. Ja voi Luoja paratkoon! - joudun kiittämään tästä Vihreitä. On vaikea kuvitella, että tämä yhteiskunta on niiden rakentama, joiden isät lauloivat Heikki Klemetin marssia Vilppulan urhojen muistolle ja vannoivat enemmin menettävänsä henkensä kuin eläisivät orjuudessa.

Huono suoritus, Suomi, huono suoritus.

Usko irrationaaliseen

"Joka puolustaa uskoaan järkisyillä, hänet voidaan myös kumota järkisyillä."
- Robert Hammerling

Minulle uskonto on aina ollut ristiriitainen ilmiö. Teini-ikäisenä punkkarina ja hevarina kapinoin rankasti kristinuskon oppeja vastaan, sillä yhtäältä sen tarjoamat selitykset maailmasta ovat täysin järjettömiä ja toisaalta en ole koskaan tuntenut minkäänlaista uskonnollisuutta itsessäni. Rationaalisesti ajatellen ei ole mitään syytä uskoa kristinuskon Jumalaan sen kummemmin kuin kristitytkään eivät usko muiden uskontojen jumalolentoihin. Miksi ei siis ottaa vielä yhtä askelta ja kieltää tämä viimeinenkin jumala kaikkien muiden joukossa?

Kuitenkaan uskonnollisuus ei näytä lähtevän ihmisen olemuksesta mihinkään, vaikka jokin yksi uskonto sinänsä katoaisikin. Yhden uskonnon jättämän tilan vain täyttää toinen usko uusine dogmineen, jumalineen ja demonineen. Uutta uskontoa ei välttämättä nimitetä uskonnoksi, mutta se täyttää samoja tehtäviä kuin aiempikin. Se asettaa ideaaleja, syntejä ja selityksiä inhimilliselle elämälle. Se rakentaa sinänsä irrationaalisista rakennustarpeistaan sillan nihilistisen kuilun yli. Tässä mielessä voin helposti olla samaa mieltä Joseph de Maistren kanssa, joka kiisti rationalismin mielekkäänä maailmankuvallisena lähtökohtana.

Helpoin esimerkki uskonnon jättämän tilan täyttämisestä lienee reaalisosialismi, joka kiisti perinteisen uskonnon, mutta täytti uskonnon jättämän aukon johtajakultilla ja uskolla homo sovieticukseen. Saatanan osan täytti porvari.  Symbolit, joiden kautta ihminen saattoi identifioida itseään johonkin maailmankuvalliseen yhteisöön, vaihtuivat rististä sirppiin ja vasaraan. Tämän uuden tieteellisen maailmankuvan rationaalisuus oli kuitenkin lopulta vielä helpommin pettävää ja helpommin hylättävää kuin aiemman irrationaalisen uskonnon perusteet. 

Uskonnoille ominaista on, että yhden uskonnon jumalat voivat olla toisen paholaisia. Siinä missä Perkons oli latvilaisten ylin jumala, oli se kristittyjen paholainen. Siinä missä monille 30-luvun lopun saksalaiselle Hitler oli de facto jumala tämän asettaessa järjestyksen, lait ja elämän päämäärät, on hän humanismiin uskovalle liberaalille demokraatille Saatana edustaessaan kaikkea sitä, mitä humanismiin uskova liberaali demokraatti ei halua edustaa. Huvittavaa kaksinaismoralismia on se, että tämä omasta mielestään rationaalinen, edistyksellinen ja järkevä humanisti toisintaa omaan käyttöönsä soveltamia kristinuskon oppeja muuttaen vain oppirakennelmansa hahmot myyttisistä maallisiksi hahmoiksi.

Myyttisten jumalien vaihtaminen maallisiksi on kuitenkin ongelmallista. Uskovainen ei koskaan halua nähdä omissa jumalissaan tai pyhimyksissään mitään inherenttiä pahuutta, joka kuitenkin mielestäni kuuluu olennaisesti inhimilliseen luonteeseen. Tämän takia Jeesus oli kristittyjen mukaan maailman ainoa synnittömänä kuollut. Kun mytologian jumalat ja pyhimykset korvataan maallisilla jumalilla ja pyhimyksillä, tulee tarpeelliseksi unohtaa ja kieltää maallisten jumalien ja pyhimysten inhimillinen pahuus. Monille vasemmistolaisille Che Guevara edustaa ihailtavaa kapinallista vastassaan kapitalismin helvetinjoukot, mutta jättävät huomioimatta sen, että ihminen Che Guevara edusti toimillaan kaikkea muuta kuin mihin vasemmistolainen haluaa uskoa. Todellisen elämän Che Guevara poltti kirjoja, kielti musiikkia, vihasi mustia ja tappoi homoja. 

Toinen uuden humanistisen uskon pyhimys on Nelson Mandela, joka humanistiselle liberaalille demokraatille on sankari, joka taisteli hyvän ja oikeudenmukaisen maailman vuoksi. Hänen ristinsovituksenaan ihmiskunnan syntien tähden riitti 30 vuotta vankilassa. Samoin kuin Che, on Mandelankin vähemmän päivänvaloa sietävät teot jätetty mainitsematta. Hän perusti Umkhonto we Sizwe -nimisen terroristijärjestön, jonka iskuissa kuoli satoja ihmisiä. Sen jälkeen kun Mandelan puolue ANC voitti vaalit 90-luvulla, satojen buurien maatilat on hävitetty ja omistajat tapettu. Mandelan edustama joukko ei edusta halua luoda hänen länsimaalaisten ihailijoidensa utopioissa elävää liberaalia yhteiskuntaa, jossa eri kansanryhmät elävät iloisesti keskenään, vaan valkoisten häätämistä tai suorastaan tuhoamista Etelä-Afrikassa. He eivät ole valtakaudellaan olleet kiinnostuneita myöskään puuttumaan PAC:n toimintaan jonka mottona on ollut "yksi uudisasukas, yksi luoti". Ja tätä mottoa he ovat noudattaneen eteläafrikkalaisia buureja vastaan. Advocatus diabolille olisi näistä pyhimyksistä raskauttavaa aineistoa, mutta paholaisen asianajaja näiden pyhimisten suhteen lienee vaiennettu.

Nykyisen arvomaailman keskeisimpiä dogmia on tasa-arvo. Se ei kuitenkaan ole yhtään rationaalisempaa tai tieteellisempää kuin minkään uskonnon väittämät. Sille ei ole biologisia perusteita, eivätkä ihmiset todellisuudessa tunne olevansa samanarvoisia keskenään. Minusta ainakin tuntuisi oudolta pitää itseäni yhtä arvottomana kuin mitä nyt edesmennyt Jammu Siltavuori oli. Jos ihmisten arvo on sama, niin mille ihmisen arvo silloin perustuu? Se ei voi totaalissa tasa-arvossa perustua ihmisen teoille, sillä se tarkoittaisi, että kaikki ihmisten teot olisivat saman arvoisia ja tätä eivät kuitenkaan kiihkeimmätkään egilitaristit allekirjoita. Pääministeri Jyrki Katainen on todennut, että "jokaisen ihmisen arvo on jakamaton, eli meillä on vain yksi ja yhteinen ihmisarvo ja tämmöisillä asioilla ei pidä leikkiä". En tiedä ymmärtääkö Katainen itse, että ainoa ei-jaollinen luku on nolla vai onko tämä ennemmin vain muistutus siitä, että pääministerinämme häärää mies, jonka kouluarvosana matematiikasta oli kuusi. Oleellisempaa kuitenkin on miehen viimeinen lausahdus, jossa hän toteaa, ettei näillä asioilla pidä leikkiä. Toisin sanoen, näistä asioista ei pitäisi puhua. Tämä ymmärrettävää, sillä tasa-arvointoilijoilla ei vaikuta olevan muita perusteita tasa-arvolle kuin se, että se nyt vain on oikein ja tasa-arvon perustavanlaatuisen hyvyyden kiistäjä on puhdas kereettiläinen joka joinain toisina aikoina olisi joutanut roviolle.

Vanha uskonnollisuus oli siinä mielessä armeliaampaa tavalliselle ihmiselle, että se erotti pyhän ja profaanin ja totesi uskon asioiden olevan uskon asioita eikä niille tarvitsekaan etsiä rationaalisia perusteita. Uskonnollisuuden jättämän memeettisen tilan yrittävät nyt täyttää aatteet, joiden kannattajat väittävät arvojensa olevan rationaalisia, mutta jotka todellisuudessa rakentuvat samalla tavoin irrationaalisten periaatteiden varaan. Näiden aatteiden kannattajat kaksinaismoralistisesti sanovat kannattavansa kriittistä keskustelua jossa minkään ei pitäisi olla tabu tai pyhää, mutta käyttäytyvät kuin espanjalaiset inkvisiittorit kun joku kyseenalaistaa pelkkien keinojen sijaan myös päämäärät. 

Jos ateismi olisi yhteiskunnan lähtökohtainen maailmankuva, sortuisi se nopeasti hedonismiin ja hajaannukseen. Siksi evoluutio on luonut Jumalan. Uskonnoilla on evolutiivinen ja yhteisön geenejä säilyttävä vaikutus samalla tavoin, kuin kielellä tai ilmeiden ymmärtämisellä - ja sosiaalisuudella ylipäätään. Tämä Jumala vai näyttäytyy eri tavalla eri kulttuureissa samoin kuin kielet vaihtelevat eri kulttuureissa. Militantit ateistit, jotka haluaisivat hävittää kaikki uskonnot ja niiden yhteiskunnalliset rakenteet, eivät välttämättä tätä ymmärrä. Heille ei ole tasa-arvonsa harhassa selvää, että Richard Dawkinsin kaltainen älykäs ja sivistynyt ihminen voi olla ateisti täysin eri seurauksin kuin sellainen henkilö, jonka älykkyys on jossain mediaaniälykkyysosamäärän ja jakoavaimen välillä.

Ateismi sopii niille, jotka pystyvät sietämään maailmaa, joka pohjimmiltaaan on nihilistinen ja jossa ihmiselle ei ole varattuna mitään suurta suunnitelmaa, eikä ihmiskunta maailmankaikkeuden mittakaavassa ole edes sen vertaa merkitsevä kuin mitä yksi vesimolekyyli on valtameressä. Tämän ymmärtäminen ei aina ole henkisesti helppoa, mutta kun emotionaalista sidettä irrationaalisiin uskomuksiin ei ole niin sitä ei ole. 

Hulluuden alttareilla 2012

Viime aikoina on ollut vaikea enää keksiä mitään uutta ja oivaltavaa kirjoitettavaa. Tämä ei johdu siitä, että maailmalla ei tapahtuisi asioita joista voisi kirjoittaa kirjaläjittäin polemiikkia, vaan päinvastoin maailman hulluus tuntuu kiihtyvän niin nopeasti, ettei siihen enää ehdi reagoida. Juuri kun kuvittelee, että maaima on näyttänyt järjettömimmän näytöksensä parodiallisen tapahtumahorisontin takaa, niin tapahtuu jotain vielä käsittämättömämpää.

Aluksi vaikkapa Suomen velkavastuut. Valtiomme johdossa istuvat kansanpetturit ovat allekirjoittaneet papereita, jotka tuomitsevat suomalaiset sukupolvien velkakierteeseen. 30 miljardia, eli 30 tuhatta miljoonaa, euroa on summa, joka jokaista suomalaista kohden tekee 6000 euroa. Äkkiseltään tietäisin parempiakin käyttötarkoituksia tuollaiselle summalle kuin eurooppalaisten sikakapitalististen pankkien rahoittamisen. Kun aikanaan nämä vakuudet tulevat realisoitumaan ja repivät alas riistoverotetun kansan taloudellisten rakenteiden rippeet, ovat tapahtuneeseen syylliset todennäköisesti kaukana oikeuden ulottumattomissa.

Jos kotimaassa vedetään järkevää ja kansan parhaaksi tehtävää toimintaa kölin alta, niin ei paljoa paremmin meni maailmallakaan. Ranskassa ollaan tehty laittomiksi vierailut nk. vihasivustoilla. Kyse on puhtaasti ajatusrikoslainsäädännöstä, jolla pyritään kieltämään ihmisiä lukemasta virallisen konsensuksen vastaisia tekstejä. Tämä lainsäädäntö ei poikkea mitenkään siitä, että joidenkin kirjojen hallussapito tai lukeminen tehtäisiin rangaistavaksi.

Yhdysvalloissa poliittinen korrektius on päässyt uusiin ulottuvuuksiin kun New Yorkin viranomaiset ovat laatineet listan koulujen kokeissa kielletyistä sanoista. Kiellettyjä sanoja ovat muun muassa dinosaurus, tanssiminen ja roskaruoka. Nämä kun voivat loukata jotain ihmistä.

Mielipidevainojen luvatussa maassa Englannissa humalainen opiskelija solvasi jalkapalloilijaa rasistisesti. Hän joutui tästä teosta vankilaan.

Näistä tapahtumista on vaikea kirjoittaa mitään hauskaa ja oivaltavaa, sillä oivaltaminen vaatisi jonkin mielenkiintoisen ja odottamattoman näkökulman esiin tuomisen. Naurettavia nämä uutiset toki ovat, mutta eivät siltikään yhtään hauskoja. Tällaisessa maailmassa kommunikointi ja kansalaiskeskustelu ovat yhtä mielekkäitä kuin yrittäisin töissä keskustella järkeviä alzheimerin tautia vaikeasti sairastavan potilaani kanssa. Hänellä kuitenkin on hyvä syy olla täysin epärationaalinen ja käsittämätön.

Minä en halua näin jatkuvan. En usko sinunkaan haluavan näin jatkuvan, mutta onko meistä muuttamaan sitä? Toivon, että sanonta pimeimmästä hetkestä juuri ennen aamunkoittoa pitää paikkansa, sillä muuten elämme melko toivottomia aikoja sivilisaatiomme raunioilla.

Ajatuksia feminismistä ja naisten emansipaatiosta

Se mitä feminismi on tehnyt naisillemme, on orjuuden vaihtaminen toiseen. Sen sijaan, että naiset olisivat enää riippuvaisia aviomiehistään, jotka he ovat useimmiten naineet rakkaudesta, he ovat tulleet palkka- ja velkaorjiksi, he ovat riippuvaisia anonyymeistä suuryrityksistä, pankeista ja hallituksista, jotka kohtelevat heitä vain rahan ja työvoiman lähteenä ja jotka eivät varmasti rakasta ketään.
- Alex Kurtagic

Tänään on se päivä, jolloin lehtien palstat täyttyvät, Helena Erosta lainatakseni, ruikutuksista kuinka on ihan väärin ja epätasa-arvoista, kun nainen ei voi ottaa nimeä Matti tai kuinka synnytysikäisten naisten urakehitys ei etene yhtä jouhevasti kuin saman ikäluokan miesten. Kyseessä on siis kansainvälinen naisten päivä.

Tämän merkkipäivän vietto on lähtöisin eri maiden sosialistipuolueista ja päivää alettiin virallisesti viettää ensimmäisen kerran nimenomaan reaalisosialistisissa maissa. Tämä ei sinänsä ole mitenkään yllättävää, onhan totaaliegilitaristinen ajattelu tunnusomaista ja lähtökohtaista nimenomaan sosialisteille. Siitäkin huolimatta, että eri yksilöiden tasa-arvoisuus voi toteutua ainoastaan toistensa suhteen vertaisten yksilöiden kesken.

Kuten Eronen oivallisesti tuo esiin, on feministisessä agendassa nähtävissä ihmisten hyvinvoinnin edistämisen sijaan halu horjuttaa yhteiskunnan rakenteita, joista perhemallit ja niihin liittyvät sukupuoliodotukset ovat yksi keskeisimpiä. Tämä strategia on alkujaan toisen vasemmiston yhteiskuntakriittistä lähestymistapaa ja on periytynyt luontevasti kolmannelle vasemmistolle, eli käytännössä vihreille ja feministeille.

Kuten kaikkeen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, liittyy feminismiinkin voimakas egotrippeily ja oman minuuden kohottaminen harmaasta massasta. Paradoksaalisesti tällaiset tasa-arvoihmiset kohottavat itseään massan yläpuolelle tekemällä kuohuttavia julkisuustempauksia ja kilvoitellen siitä, kuka on kaikkein yhteiskuntakriittisin. Jos ei pelkkä mielipiteiden esittäminen riitä, pitää turvautua Katja Ketun tavoin (IL 7.2.2012) väärän lipun operaatioihin.

On tietenkin huonoa argumentaatiota puuttua kenenkään ihmisen ulkoiseen olemukseen, mutta Ketun habitusta tarkastellessa en voi olla ihmettelemättä, miksi niin monesti nämä radikaalit vaikuttavat siltä, että heidän kotiinsa olisi osunut tykistöammus. Feministit haluavat purkaa perinteiset sukupuoliroolit, mutta millaisia roolimalleja heillä on tarjota tilalle? Egoistinen, julkisuushakuinen ja naiseuden hyvät ominaisuudet hylännyt ja miehisen puolen huonot ominaisuudet omaksunut exhibitionisti?

On kornia, että samat ihmiset, jotka moittivat yhteiskunnan urakeskeisyyttä ja "oravanpyörässä juoksemista", valittelevat sitä, että naisten äitiys hidastaa uralla etenemistä suhteessa miehiin. Tässäkin tapauksissa sekundääriset seikat (e.g. yksilön urakeskeisyys) on joko hyvä tai huono asia riippuen siitä, milloin se sattuu tukemaan egilitaristin paradigmaa. Suurin osa sen enempää naisista kuin miehistäkään ei kuitenkaan halua uhrata kaikkia muita elämän aspekteja uralleen, vaan haluavat pitää asiat sopivassa suhteessa toisiinsa. Se, että yleensä nainen jää äitiyslomalle ja mies käy töissä, ei kerro alistamisesta, vaan se kertoo sukupuolten normaalista ja luonnollisesta erikoistumisesta erilaisiin, mutta toisiaan tukeviin asioihin.

Tämän luonnollisen työnjaon - silloinkin, kun se ei ole yhteiskunnallisesti pakotettu, vaan yksilöiden omasta halustaan omaksuma - feministit haluavat hävittää. Syynä joko se, että he ovat kritiikittömästi omaksuneet median ja yliopistojen suoltaman näkemyksen tai vaihtoehtoisesti, mutta ei poissulkevasti, he eivät ole kykeneviä tai halukkaita muodostamaan perheitä. Koska perhettä on perinteisesti pidetty arvokkaana saavutuksena, hakevat perheettömät naiset uusia keinoja saada arvonantoa itselleen. He luovat uudet ihanteet, joissa ei tarvitse nähdä vaivaa parisuhteen tai lasten hankkimisen eteen. Ei tarvitse kantaa perheen äidin raskasta taakkaa tai pitää huolta siveydestään, vaan voi emansipoitua tällaisesta arvoajattelusta. Uudet ihanteet ovat helppoja toteuttaa, sen kun vain on vastuuton ja vapaa - ja feminismi antaa keinon vielä tuntea ylpeyttä tällaisesta.

Mielenosoituksessa parantamassa maailmaa

Heräsin tänään lauantaille poikkeuksellisen aikaisin ehtiäkseni ajoissa ensimmäiseen mielenosoitukseen lähes 10 vuoteen. Viimeksi olin 16-vuotiaana punkkarina vastustamassa Irakin sotaa, nyt olin vastustamassa prikaatin lakkauttamista. Itselleni tärkein syy mielenilmaukseen ei ollut niinkään prikaatin lakkauttaminen sinänsä, vaan sen taustalla olevat syyt.

Aikaansaatavat säästöt ovat suhteellisen mitättömiä - verrattuna vaikkapa edellisessä kirjoituksessa mainittuihin asioihin. Uskon syyn olevankin ennemmin Suomen puolustuskyvyn tarkoituksellisen heikentäminen, jonka jälkeen voidaan kansalle sanoa Nato-jäsenyyden olevan valinnan sijaan pakko. Tämän taustalla puolestaan on poliittisen johdon vieraantuneisuus kansasta. Se tuntee enemmän yhteenkuuluvuutta Eurooppalaisiin kollegioihin kuin omaan etniseen ryhmäänsä. Tilanne on siltä osin vastaava kuin Ranskan 1789 vallankumousta edeltäneenä aikana monarkistisessa Euroopassa. Isänmaanrakkaus ilmenee valtavirran poliitikkojen puheissa kansalle, mutta ei teoissa.

Henkilökohtaisena viestinä puolustusministeri Stefan Wallinille kannoin kylttiä "Kiitos tyhjästä, petturi." Kyltti ilmeisesti pääsi mukaan Ylen uutisiinkin - ainakin Ylen kuvaajaksi esittäytynyt mies kuvasi sitä varsin tarkasti. Melko harvat näyttivät ymmärtävän mitä kyltissä lukee ja vielä harvemmat näyttivät ymmärtävän miksi teksti on ruotsiksi. Eräskin herrasmies tuli puheilleni ja vulgaarisesti ilmaisi näkemyksensä, jonka mukaan minun tulisi työntää kylttini takamukseeni. Tämän perusteena se, että ollaan Suomessa eikä Ruotsissa ja siksi pitäisi puhua suomea eikä ruotsia. Pettyneenä tämän työläisyksilön ymmärryskykyyn, solvasin häntä proletaariseksi öyhöttäjäksi ja käskin painua Helvettiin. Kun vielä perussuomalaisten kansanedustaja Pentti Oinonen matalaotsaisessa puheessaan kehotti ihmisiä kokoontumaan vastaavalla tavalla Senaattorintorille (sic), oli jälleen vaikea tuntea itseään kunnon kansallismieliseksi kun on tällainen kansa.

Paikalla oli useita satoja ihmisiä ja yleinen ilmapiiri vaikutti hyvin voimakkaasti poliitikkoihin pettyneeltä. On valitettavaa, että suomalaiseen kansanluonteeseen kuuluu konformismi ja pelokkuus olla eri mieltä. Eräskin rouva kertoi, että hänellä oli autossaan mukana Suomen lippu, mutta ei viitsinyt ottaa sitä torille kun ei kellään muullakaan ole. Sanoi kylläkin, että "maanpettureita on aivan liikaa". Eräs mies puolestaan oli sitä mieltä, että Suomeen tarvittaisiin diktatuuri, koska kirveelle olisi niin paljon töitä. Suomalainen vaatii pitkän kypsyttelyn ennen kuin ryhtyy aktiivisesti vastustamaan mitään. Toisaalta, kun viha kerran syttyy, se palaa kolmen sukupoven ajan.

Torilla kuului myös kunnollisia puheita ja tapahtuman päätteeksi kaikui joukkolaulantana Karjalaisten laulu.

Kollaa ei kestä

"Kansakunta voi selvitä typeryksistään, jopa pyrkyreistäkin. Mutta se ei selviä sisäisestä maanpetoksesta. Vihollinen porteilla on vähemmän pelottava, sillä hänet tunnetaan ja hän kantaa lippuaan avoimesti. Mutta petturi liikkuu porttien sisäpuolella olevien kanssa vapaasti, hänen kavalat kuiskauksensa sihahtelevat kaikilla käytävillä ja niitä kuunnellaan itsensä hallituksen omissa huoneissa. Sillä petturi ei näytä petturilta. Hän puhuu samalla korostuksella kuin uhrinsa, ylläpitää samaa ulkokuorta ja perusteluja. Hän vetoaa kaikkien ihmisten sydämissä piilevään yksinkertaisuuteen. Hän mädättää kansakunnan sielun, puuhastelee salassa ja tuntemattomana yössä kaivaakseen maata kaupungin perustusten alta. Hän sairastuttaa ruumiin harkiten, niin että se ei enää kykene vastustamaan. Murha on vähemmän pelättävä."
- Cicero

Eduskunta on päättänyt yhdeksi säästöjen nimissä lakkautettavaksi kohteeksi oman joukko-osastoni, Pohjois-Karjalan Prikaatin. Tämän myötä historiaan jäävät myös Karjalan Jääkäripataljoona ja Karjalan Sotilassoittokunta. Reserviupseeri- ja reserviläispiiri järjestävät tästä johtuen mielenosoituksen Jonsuun torilla lauantaina 18.2. kello 10.00 alkaen.

Vaikka en usko mielenilmauksen muuttavan mitään, koen velvollisuudeksi osallistua kyseiseen tapahtumaan. Valtiojohtomme on paitsi turmelemassa Suomen uskottavaa kykyä puolustaa omia hallinnollisia alueitaan, niin myös romuttamassa jälleen palan suomalaista sotilasperinnettä. Liekö sattumaa vai ei, mutta puolustusministeri Stefan Wallinin (RKP) omaa joukko-osastoa, Dragsvikiä, ei lakkauteta huolimatta siitä, että tätä oli ministeriön virkamiesten lausunnossa esitetty.

Puolustusvoimat ovat kohde, josta on helppo säästää rauhan aikana, mutta puolustuskyvyn palauttaminen entiselle tasolleen tulee monin verroin kalliimmaksi ja hankalammaksi. Tämän on joutunut Ruotsi kokemaan kun se 1990-luvulla supisti voimakkaasti puolustuskuluissaan, mutta on joutunut maailman muuttumisen myötä lisäämään jälleen armeijan rahoitusta. Hommasta tuli hölmöläisen säästämistä. Lisäksi näinä taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti epävakaina aikoina pitäisin varsin ajattelemattomana laittaa tuhansia ammattisotilaita työvoimatoimiston jonoon.

En kiistä, etteikö säästöjä ole pakko tehdä, muutoin seurauksena on ennen pitkään sama tilanne kuin Kreikassa nyt. Kuitenkin olisi syytä miettiä mistä säästetään. Eräs vasemmistolainen poliitikko sanoi kampanjassaan, ettei vastakkainasettelun aika ole ohi. Asetettakoon tähän siis muutamia lukuja vastakkain: Puolustusvoimien säästöt joukko-osastoja lakkauttamalla ovat 60-65 miljoonaa euroa vuodessa. Samaan aikaan kehitysyhteistyöhön ollaan laittamassa vuoden 2012 budjetissa 1124 miljoonaa euroa, ilmastorahoitukseen 40 miljoonaa euroa, maahanmuuttoon 63,6 miljoonaa euroa ja maahanmuuttajien kotouttamiseen 112,4 miljoonaa euroa. Mistä näistä voisikaan tinkiä niin, että se mahdollisimman vähän vahingoittaisi Suomen kansallista suvereniteettia, sen yhteiskunnallista rakennetta ja suomen kansan yleistä hyvinvointia? Jos vastaus on jokin muu kuin puolustusvoimat, on syytä ajatella, kenen asialla poliitikkomme oikeasti ovat ja mikä heidän agendansa on.

Joukko-osasto kesti talvisodassa Puna-armeijan hyökkäyksen Kollaan joella, mutta ei kestä epäkansallisten poliittikkojemme turmeltuneisuutta.

Boardwalk Empire - Kaupunki hyvän ja pahan tuolla puolen

Seuraan melko vähän mitään televisiosarjoja, yhtäältä siksi, että en ole viiteen vuoteen omistanut televisiovastaanotinta, mutta ennen kaikkea johtuen sarjojen älyllisestä köyhyydestä. Sarjat on usein tehty silmällä pitäen kertakäyttökulttuuriin tottuneen massan mieltymyksiä, eivätkä siten ole minusta kovinkaan nautittavia. HBO:n sarja Boardwalk Empire kuitenkin tekee poikkeuksen. Kieltolain aikaiseen Atlantic Cityyn sijoittuva sarja vei minut mukanaan ensimmäisestä jaksosta lähtien ja on pitänyt otteesaan nyt kahden tuotantokauden ajan. Mitä tässä sarjassa sitten on tehty paremmin kuin muissa?

Sarjan ensimmäiseksi ansioksi on laskettava sen irtaantuminen amerikkalaiselle filmiteollisuudelle tyypillisistä moraali- ja ihmiskäsityksistä, jotka naiiviudessaan muistuttavat enemmän lastensatujen maailmaa kuin todellisuutta. Boardwalk Empiressä kukaan ei ole hyveellinen – toisaalta ei karikatyyrimäisen pahakaan. Tämä tekee sarjan henkilöhahmoista paljon uskottavampia, kuin mitä on totuttu normaalisti näkemään. Jopa puritaanisuuden ja itsekurin perikuvana esittäytyvä liittovaltion kieltolakiagentti Nelson van Alden (Michael Shannon), sortuu kuolemansynteihin kaupungissa, jossa hyveellisyyttä edustavat vain kulissit. Lapset näyttävät olevan ainoita korruptoitumattomia ihmisiä koko kaupungissa. Paitsi yksi näistäkin tulevaisuuden toivoista on sisarensa kuolemaa toivova pyromaaninen pikkupsykopaatti.

Boardwalk Empiren hahmot ovat hyvin luotuja. Niissä on runsaasti syvyyttä ja katsoja kiinnostuu nopeasti tietämään lisää hahmojen taustoista ja heidän vaikuttimistaan toimia siten kuin toimivat. Hahmot myös elävät ja muuttuvat sarjan kuluessa yksien kilvoitelessa omantuntonsa kanssa, toisten luovuttaessa ja hylätessä kaikki moraalisuus. Sarja uskaltaa juonessaan surmata päähenkilöitä, mikä on poikkeuksellista amerikkalaiselle käsikirjoittamiselle - paitsi tietenkin silloin, kun näyttelijänä on Sean Bean, jonka roolihahmot harvoin elävät lopputeksteihin saakka. Se tuo realismin tuntua, ettei katsoja voi luottaa jonkin sarjan hahmon – muutamia historiallisia henkilöitä lukuunottamatta - selviytyvän seuraavaan jaksoon asti. Monesti kaikkein vastenmielisimmät ja röyhkeimmät opportunistit jatkavat elämäänsä niiden sijaan, jotka edes ajoittain yrittävät toimia moraalisesti kestävällä tavalla.

Visuaalisesti orientoituvana ihmisenä huomioni kiinnittää myös 20-luvun tyyli, jossa miehet näyttävät miehekkäiltä ja naiset naisellisilta. Mielestäni 1900-luvun alku oli viimeisiä aikoja, kun länsimainen pukeutumistyyli vielä oli oikeasti olemassa. Nykyistä katukuvaa katsellessa toivoo monesti pääsevänsä 20-luvun Atlantic Cityn miljööseen. Sarjassa esiintyvän vaatetuksen, huoneiden kalustuksen ja katukuvan autenttisuuteen on selvästi panostettu ja muutaman kerran tipahdin juonesta ihan vain siksi, että unohduin ihailemaan sarjan aikakauden tyylin esilletuontia. Tosin, itsellä pistää silmiin sarjassa tapahtuva jatkuva juopottelu, jonka ilmeisenä tarkoituksena on osoittaa kieltolain naurettavaa toimimattomuutta, mutta on ehkä turhan alleviivattua. Luulisi konepistoolein tapahtuvan liiketoimien edistämisenkin sujuvan paremmin, ellei olisi jatkuvasti noin viiden paukun humalassa.

Boardwalk Empire on sarja, joka koukuttavan hyvin kertoo tarinaa kaupungista, jossa kenenkään ei tule sokeasti luottaa yhteenkään toiseen ihmiseen, ja jossa liittolaisuussuhteet elävät vapaasti kulloisenkin eturistiriidan mukaan. Ystävyys, rakkaus, sukulaisuus ja henkilökohtaiset aatteet jäävät toissijaisiksi arvoiksi kun raha ja valta turmelevat jokaisen asemaan ja sukupuoleen katsomatta. Toiveet rikkauksista, vallasta ja yhteiskunnallisesta asemasta rikosten ja huijausten tiellä toteutuvat yksillä ja toisilla vievät kaiken. Katsoja, joka etsii moraalisesti puhtaan sankarin tarinaa pahuuden voimia vastaan, ei tule saamaan Boardwalk Empirestä mitään, vaan katsokoon tuolloin mieluummin vaikkapa Ylen dokumentteja toisesta maailmansodasta. Sen sijaan katsoja, joka ei kaipaa satumaisen naiivia kuvausta hyvän ja pahan välillä, tuntee yleistä kiinnosta rikossarjoihin ja pitää Kummisetä-elokuvista, viihtyy varmasti sarjan äärellä.

Työväenluokan tuho

Mitä yhteistä on 20-luvun italialaisella sosialistilla, populaarikulttuurilla, 11-vuotiaan poikansa kanssa juopottelevalla äidillä, massamedialla, vallankumouksella ja sosiaalietuuksilla? Paljonkin, jos traditionalistilta kysytään.

Puhuttaessa länsimaalaisen sivilisaation romahduksesta, on mahdotonta olla mainitsematta Theodore Dalrymplea ja hänen kirjoituksiaan aikamme Englannista. Täkäläisittäin tuntuu uskomattomalta ajatella modenissa yhteiskunnassa elävää ei-kehityshäiriöistä ihmistä, jolta puuttuisi kirjoitustaito ja että paikallinen koulujärjestelmä on mahdollista läpäistä osaamatta lukea. Toisin kuin voisi tietämättään olettaa, lukutaidottomien joukko ei ole pelkästään kolmannen maailman siirtolaisia, vaan kasvavassa määrin valkoista natiiviväestöä.

Suomennettuna Dalrympleä ei valitettavasti ole, mutta tiettävästi jonkinlainen kokoelma herran parhaimistoa olisi käännöstyön alla tullee julkaistavaksi vuoden kuluttua. Esimerkillinen näyte Dalrymplen kirjoittelusta on Spectatorin artikkeli, jossa Dalrymple vastaa kysymykseen, onko Britannia rappeutunut Elisabeth II:n aikana. Tarkastellessaan aihetta, hän nostaa varsin herkullisesti esiin sen, että kuningattaren kruunajaisten aikaan 1952 maan suosituin laulajatar oli Kathleen Ferrier, 60 vuotta myöhemmin omaan oksennukseensa tukehtunut narkkari Amy Winehouse. Mikä voisikaan kuvastaa yhtä hyvin eurooppalaisen sivistyksen ja kulttuurisen tason romahdusmaista syöksyä toisen maailmansodan jälkeisinä aikoina? Valitettavasti monikin asia.

Iltalehdessä julkaistiin uutinen brittiläisestä naisesta, joka juopottelee 11-vuotiaan poikansa kanssa. Uutinen oli hämmentävä ja masentava, mutta johtuen siitä, että Dalrymplen kautta olin jo aiemmin saanut jotain kuvaa maan alimman luokan lohduttomasta ja täysin kunniattomasta elämänmallista, en ole erityisen yllättynyt. Uutisessa olennainen lause on kohta "oikeus katsoi äidin elämän olleen niin rankkaa, että sen katsottiin lieventävän tuomiota”. Tämä lause on olennainen siksi, että se kertoo paljon yhteiskunnan eetoksesta, jossa ihmisten katsotaan olevan ennemmin olosuhteiden (l. yhteiskunnan) uhreja kuin omasta toiminnastaan vastuullisia yksilöitä.

Joku voisi sanoa, että huolimatta hyvinvointivaltion mallista Britanniassa ja muuallakin länsimaissa elää kasvava joukko ihmisiä, joiden elämää kuvatakseen britit ovat keksineet käsitteet chav (council housed and violent) ja ned (non-educated delinquent). Suomen kielessä lähimmäksi chav-termiä osuu roskaväki sikäli, kun sillä tarkoitetaan yhteiskunnan pohjimmaista joukkoa, joka on taustaltaan työväenluokkaa, mutta ilman työväenluokan positiivisia ominaisuuksia, protestanttista työn eetosta ja halua elää kunnollisella tavalla. Ihmisjoukkoa, jonka elämää leimaa aikaansaamattomuus, huono ruokavalio, välinpitämättömyys sivistyksellisistä arvoista, positiivisten ihanteiden puute, päihteet ja väkivalta. Itse sanoisin, että tämän surkean joukon kasvu johtuu suurilta osin nimenomaan sellaisesta hyvinvointivaltiomallista, jossa yhteiskunta takaa elatuksen, mutta ei millään keinoin aktiivisesti pyri ojentamaan kelvottomasti eläviä kansalaisiaan. Tällainen tulkittaisiin vapautta riistävänä fasismina, mikä käy taikasanasta hiljentämään useimmat kunnollisia elämänmalleja vaativat henkilöt.

Hyvinvointivaltion ja sosiaalisen liberalismin yhdistäminen on tunnusomaista nykyaikaselle vasemmistolle. Ihmisillä katsotaan olevan oikeuksia, mutta heille ei haluta asettaa velvollisuuksia. Edelleen modernille vasemmistolaisuudelle on tunnusomaista halu hävittää rajat korkean ja matalan kulttuurin välillä. Siinä missä vanha työväenliike kannusti työläisiä lukemaan, sivistymään ja elämään kunnollisesti, jotta porvarilla ei olisi varaa pilkata sankarillista työläistä, kannustaa moderni vasemmistolaisuus elämään sillä tavoin kuin itsestä sattuu tuntumaan. Koska ihminen on impulsiivinen olento ja hetkittäiset tuntemukset eivät luo rakentavaa pohjaa elämälle, on seurauksetkin tylyn deterministisiä. Mikäli itse seuraisin vailla mitään arvoja ja periaatteita hetkittäisiä tuntemuksiani, olisin pian alkoholistina katuojassa tai vankilassa. Kun ihminen pelastetaan jokaisesta tekemästään virheestä ja kun hänet uskotellaan olevan itse vastuuton tekemistään virheistä, jatkaa hän virheiden tekemistä.

Tällainen yhteiskunnallinen muutos ei olisi mahdollista ilman, että sivistyneistö ja kulttuuriväki eivät aktiivisesti edesauttaisi tähän tilanteeseen johtavia aatteita. Kaikkina aikoina yhteiskunnassa on elänyt materialistiselta hyvinvoinniltaan ja sosiaaliselta statukseltaan katsottuna ylempi väki, joka on ohjannut loppujen maailmankuvallista kehitystä. Tyypillinen esimerkki tästä on 1800-luvulla alkanut eurooppalaisten maiden kansallismielisyys, joka ei suinkaan saanut alkuaan tavallisen kansan parista, vaan sivistyneistöstä. Samalla tavoin on nykyajan sivistyneistö tiennäyttäjänä uuden vuosituhannen eurooppalaiselle ihmiselle, jonka kuvan nähdessään Oswald Spengler voisi todeta olleensa enemmän oikeassa kuin koskaan osasi pelätä.

Rappiollinen kehitys kytkeytyy paljolti käsitteeseen relativismi. Se tarkoittaa näkemystä, jonka mukaan asioita ei voida arvottaa, eri kulttuurimuotoja ei voida asettaa hierarkioihin eikä ole olemassa huonoa tai hyvää makua – on vain erilaisia makuja! Relativismi voi itsessään olla käyttökelpoinen teoria akateemiseen ajatusleikittelyyn, mutta yhteiskunnan perustana se on sietämätön. Kuvaavasti erään Brightonin yliopiston entisen opiskelijan mukaan koulun professorien tyypillistä kantaa edustaa se, että perheet, joissa on puolenkymmentä lasta eri isien kanssa eivät ole turmiollinen, epävakaa ja huono perhemalli, vaan ainoastaan uusi ja erilainen. Se on heidän mukaansa hieno malli, johon muutkin länsimaat tulevat siirtymään siksi, että perinteinen yhdinperhemalli on alistava. Suomessa vastaavaa älymystön kansanpetoksellista ajattelua edustaa muun muassa Rosa Meriläinen kirjoituksellaan Jyrkkä ei perhearvoille. Meriläisen mukaan näin jää aikaa muun muassa maailmanrauhan edistämiselle, mutta otan oikeuden olla eri mieltä Meriläisen kanssa siitä, saadaanko maailmaan rauha yhteiskunnan perusrakenteet rikkomalla. Ennemminkin seurauksena voi olla kansallisen rauhan menettäminen. Ei tosin olisi ensimmäinen kerta kun haihattelevat utopistit rakentavat taivaan polut helvettiin.

Kun roskaväelle uskotellaan heidän epäonnistumisensa sosiaalisen statuksen ja materiaalisen hyvinvoinnin suhteen johtuvan puutteellisesta sosiaaliturvasta, muiden osoittamasta halveksunnasta tai heitä paremmin pärjäävien toiminnasta, alkavat he aivan varmasti itsekin uskoa siihen. Vaikka yhteiskunta olisi kustantanut heille asunnot, ruoan ja viihde-elektroniikan, uskovat he silti olevansa jonkin uhreja ja haluavat kapinoida heille elämisen mahdollistanutta yhteiskunnallista järjestystä vastaan. Tämä on rationaalisesti ajatellen mieletöntä, sillä yhteiskunnallinen romahdus tarkoittaisi loppua chaveille. Opportunismi, päihdeongelmat, kykenemättömyys pitkäjänteiseen toimintaan, lukutaidottomuus, ammattitaidottomuus ja teiniraskaudet eivät ole kovaa valuutta hyvinvointikuplan toisella puolen.

Vaikka työväen chaveiksi kurjistavat yhteiskunnalliset olosuhteet ovat tuhoisia työväenluokalle itselleen, on vasemmiston relativismille, perinteisten perhemallien vastustamiselle ja alhaisten kulttuurimuotojen ihannoinnille kuitenkin olemassa loogiset syynsä. Antonio Gramsci oli italialainen 20-luvun sosialisti, joka katsoi, ettei kommunistinen vallankumous voisi koskaan tapahtua läntisessä Euroopassa sellaisena, kuin se tapahtui Venäjällä. Olosuhteet eivät tulisi koskaan muuttumaan riittävän kurjiksi, jotta tavallisilla ihmisillä olisi enemmän voitettavaa kuin hävittävää kumouksellisuudessa ja Euroopan henkinen, kulttuurinen ja yhteiskunnallinen selkäranka oli liian voimakas luopuakseen perinteisistä yhteiskunnallisista rakenteista. Siksi tämä selkäranka olisi sananmukaisesti mädätettävä ruokkimalla hajanaisuutta ja epävakautta aiheuttavia ilmiöitä. Tällä tavoin olisi huojutettava yhteiskunnan porvarillista hegemoniaa (käsite on peräisin Gramscilta). Vasemmiston olisi hyökättävä perinteisiä rakenteita vastaan rajusti, mutta tämän jälkeen soviteltava perinteisen järjestyksen edustajien kanssa ihmisten kompromissitaipumusta hyödyntäen. Näin yhteiskuntaa voitaisiin hiljalleen liu'uttaa vallankumoukselle otolliseen tilaan.

Gramscin ajatukset hautautuivat pitkäksi aikaa, mutta kokivat uuden nousun toisen maailmansodan jälkeisen Frankfurtin koulukunnan käytössä. Hegemonian haltuunotosta tuli keskeinen toimintatapa ja vasemmiston piti doktriinin mukaan toimia yhteiskunnan rakenteiden sisältä käsin saadakseen meemeilleen yhteiskunnallista tilaa lehdistön, tiedemiesten ja jopa entisten arkkivihollistensa pappien suulla. Frankfurtin koulukunnan keskeisimpiin oppeihin kuuluu kriittinen teoria, joka avoimesti tunnustaen pyrkii muuttamaan yhteiskuntaa haluamaansa suuntaan sen sijaan, että pyrkisi perinteisen yhteiskuntatieteen tavoin ymmärtämään yhteiskuntaa.

Jos roskaväki on uhri ja sen tyytymättömyys johtuu ulkoisesta syystä, on syynä työväen aatteensa pettänyt vasemmistolaisuus, jolle vallitsevan järjestyksen horjuttamisesta ja kumoamisesta tuli tärkeämpi asia kuin tavallaisen työläisen todellinen hyvinvointi. On tavallaan ironista, että kun hegemonia-käsitteen pohjana oli perinteinen yhteiskuntajärjestys, massamedia ja hierarkkinen kulttuurikäsitys, menettää vasemmistolaisuus sekä perinteiset äänestäjänsä että yhteiskunnallisiin rakenteisiin pyrkimillä saavutetun vallan näiden romahtaessa. Yhtäältä siksi, että yhteiskunta ajautuu yhä kurjistuvaan tilaan, jossa usko valtioon ja sen instituutioihin katoaa ja toisaalta siksi, että vapaasti toimiva internet on mediakontrollin ulottumattomissa.

En usko, että tilanne yhteiskunnan rapautumisen kannalta tulee muuttumaan miksikään ennen, kuin kohtaamme koko järjestelmän olemassaoloa uhkaavan kriisin. Mutta se ei ole mikään ongelma, sillä tämä kriisi on tulossa. Emme tiedä miten kauan Euroopan Unionin velkainen järjestelmä pysyy kasassa, mutta varmaa on se, että kaikki tulee muuttumaan. Emme tiedä mikä ja missä laukaisee muutoksen, mutta kun se tulee, se tulee lumivyörymäisesti – aivan kuten kaikkina entisinäkin aikoina, jolloin pitkä kurjistumisen aika on lauennut kumoukselliseksi muutokseksi. Aivan kuten Neuvostoliitossa, jossa johto uskoi, että heidän käsissään on historiallisesti viimeinen yhteiskunta ja kaikki tulee menemään yhä parempaan suuntaan. Kaikki tämä valui tuhkana heidän käsistään.

Mitä sitten yhtesikunnallisten apujen turvin katkeroituneena elämään tottuneille roskaväen edustajille tapahtuu? Yhteiskunnassa, jossa heidän elämistään tuetaan, mutta huonoja elintapoja ei kitketä pois, tapahtuu juuri Britannian esimerkin tavoin. Sitten kun yhteiskunta romahtaa, niin silloin roskaväki lakkaa olemasta, sillä juopottelu, tv:n tuijottaminen ja sosiaalitoimiston hakemuksen täyttäminen eivät ole kovaa valuuttaa missään järjestyksen jälkeisessä tilanteessa. Tuolloin Gramsci on saanut kumouksensa.