Taiteen tehtävästä

Diào hǔ lí shān (suom. Houkuttele tiikeri piilostaan)
- 36 salajuonta

Olen, niin pitkään kuin saatan muistaa, pitänyt kuvatateesta. Siksi seinäni ovatkin täytetty maalauksin ja piirustuksin ja pöytälaatikko pursuaa omia yritelmiä. Kuvallisen ilmaisun hyvänä puolena voi pitää sitä, että vähemminkin lahjoin siunattu ihminen ymmärtää kyseessä olevan taiteellisen itseilmaisun. Esseistien kirous on se, että yhteiskunnallisen vastuun nimissä yksilöitä musertavat hyeenalaumat voivat hyökätä kimppuun jos hän onnistuu esseisitin varsinaisessa tarkoituksessa: Kyseenalaistamisessa, oivaltamisessa, paljastamisessa, provosoinnissa.

Kirjallisuuden tutkimuksen kannalta essee lajina sijoittuu jonnekin kaunokirjallisuuden, mielipidekirjoittelun ja tietokirjallisuuden väliselle ei-kenenkään maalle. Paitsi, että hyvän esseen kirjoittaminen on haastavaa - itse katson yltäväni parhaimillani korkeintaan arvosanan kohtalainen tuotoksiin -, on sen lukeminen ja tulkinta oma haasteensa. Siinä missä typeryksiä varten tupakka-askeissa on varoitusmerkinnät, pitäisi ehkä kirjallisiinkin tuotoksiin olla saatavilla varoitustarroja. Esimerkiksi "Tämä kirja voi nostaa verenpainettasi" tai "Huom! Tämä kirjoitus on sarkasmia." Valitettavasti tällaiset varoitukset luultavasti toimisivat tehtävässään tasan yhtä hyvin kuin mitä tupakka-askienkin merkinnät. Ihminen on mitä on, eikä mikään historian oppitunti riitä siivoamaan hänestä sitä, mitä Joseph de Maistre filosofiassaan niin tulenpalavasti paheksui.

Sinänsä huvittavaa tietysti ajatella, että kun joku kirjoittaa vapaa-ajallaan ajatuksiaan, niin toinen istuu tuntipalkallisena työntekijänä lukemassa samaa tekstiä. Ihmisen perusluonne kun ei valitettavasti ole muuttunut miksikään sitten uuden ajan alun rovioiden; se vain manifestoituu eri tavoin. Samat ihmiset, jotka vuosisatoja sitten esittivät käräjillä, kuinka joku persona non grata on loitsinut heidän lehmänsä umpeen ja pitäisi siksi polttaa, tekevät he nykyisin valituksia siitä, mitä kukin ihminen on tehnyt tai sanonut yksityiselämässään ja pitäisikö häneltä siksi viedä ammatti ja mieluiten vielä saada tuomiolle jostakin. Tällainen kuitenkin kääntyy provokaattorin voitoksi: Mitä vimmatummin Hannu Salaman kaltaisia kuvia kumartamattomia henkilöitä yritetään vaientaa, sitä enemmän hän saa kuuluvuutta ja näkyvyyttä. Tämä seikka tietenkin korostuu nykyisenä internetin aikana. Riemukkainta on tietysti se, että kun joku oman asiansa oikeutuksesta vakuuttunut käyttää kyseenalaisia keinoja vahingoittaakseen väärinajattelijaa, saattaa hän omassa oikeamielisyyden huumassaan tehdä itse jotain juridisesti väärää ja joutua siitä itse vastaamaan. Laki kun ei yleisesti asioissa tunne hyvää tarkoitusperää. Ja hyvä niin, sillä muutoin eläisimme hyvää tarkoittavien lastentarhatätien tyranniassa vailla oikeutta ilmaista itseämme.

8. päivä tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun vuoden mittainen asepalvelukseni tämän maan armeijassa päättyi. Kun meistä pyrittiin vaihtelevin tuloksin kouluttamaan päteviä sissiryhmän johtajia, meille kerrottiin ryhmämme tai joukkueemme onnistuneen tehtävässään silloin, kun vihollinen haluaa meidät hengiltä. Toisin sanoen, vihollinen siirtää voimiaan päämäärästään linjojen takana huoltokuljetuksia räjäyttelevien sissien torjuntaan. Voidaan mielestäni ajatella, että taiteen ja kirjallisuuden tehtävä on hieman samanlainen; taide ja kirjallisuus, joka ei herätä mitään reaktioita yleisössään, on pelkkää estetiikkaa vailla sanomaa. Reaktion ei tietenkään tarvitse aina olla yhtä voimallinen kuin armeija-analogiassani, mutta vanhat sodankäynnin opit toimivat myös taistelussa kulttuurihegemoniasta.

Toisaalta en kuitenkaan hyväksy sellaistakaan käsitystä, että taiteen ja kirjallisuuden pitäisi olla julistavaa. Tuolloin se taantuu vain poliittiseksi manifestiksi. Pahimmillaan käy kuten Timo Hännikäinen kertoi puhuessaan Jarkko Tontin Mannerheim-vuodatuksista, en loukkaannu suurmiehen muiston häpäisemisestä vaan siitä, että tuollainen provokaatioyritys on niin halpa, väsynyt, lattea ja mauton. Samaa voi tietysti sanoa taannoisesta Katariiina Lillqvistin nukkeanimaatiosta. Jos tarkoitus menee tyylin edelle, tarkoittaa se korkeakulttuurisessa tuotteessa yleensä myös tarkoituksen latistumista ja katoamista.

Vielä joskus ennen lukiota ajattelin vakavissani graafisen alan opiskeluja, mutta näin jälkikäteen ajateltuna on ehkä parempi, että niin kirjoittaminen kuin muukin oma vaatimaton tuotanto kulttuurin kekoon tapahtuu harrastepohjalta. Tässä nyt lukijain iloksi tai kiroksi joitain vähiten epäonnistuneita tuotoksia vuosien varrelta:

Yhteiskunta taiteena

Törmäsin yhtyeeseen nimeltä Laibach ensimmäisen kerran joskus vuonna 2008. En enää muista missä yhteydessä yhtyeen musiikkivideo ”Life is Life” tuli vastaan, mutta orkesterin omaperäinen tyyli ja militaristinen estetiikka yhdistettynä industrialmusiikkiin iski alkuhämmennyksen jälkeen – ja kovaa iskikin.

Laibach sai alkunsa 80-luvun alun Jugoslaviassa, jossa se oli osa laajempaa avantgardistista liikettä Neue Slowenische Kunst (NSK). Vaikka Titon Jugoslavia oli diktatuuriksi verrattain vapaa yhteiskunta, oli militaristinen tyyli yhdistettynä Ljubljanan kaupungin saksankieliseen nimeen ja taiteilijaryhmän nimen alkuperä kansallissosialistien käsitteessä ”uusi saksalainen taide” riittäviä aiheuttamaan yhtyeen sensurointia kotimaassaan. Yhtyeen esiintymiset omalla nimellään olivat kiellettyjä ja televisiotoimittaja Jure Pengov nimitti ryhmittymää ”kansanvihollisiksi”. Laibachia on syytetty sekä äärivasemmistolaiseksi että äärioikeistolaiseksi ja Laibach itse on todennut syytöksiin heidän olevan "yhtä fasisteja kuin Adolf Hitler oli taidemaalari". Vastaus tuskin selvensi yhtään mitään.

Useimmiten Laibachin katsotaan tekevän parodiaa totalitaristisista järjestelmistä ja tämä näkökanta tulee vastaan usein musiikkitoimittajien kirjoittaessa juttuja yhtyeestä. Esimerkiksi Richard Wolfson on katsonut Laibachin ottavat valtiollisten järjestelmien symboliikkaa oman taiteensa luomiseen vieden elementtejä äärirajoille, naurettavuuksiin asti. Tällainen katsanto on kuitenkin mielestäni varsin pinnallinen, latistaen avantgarden vain parodiaksi. Itse näen mieluummin Laibachissa paljon syvemmän kulttuurin olemuksen muutoksen, joka 1900-luvun aikana länsimaissa on tapahtunut.

1900-luvun alun keskeisiä kulttuurisia liikkeitä olivat modernismi ja uusklassismi, jotka ilmenivät eri tavalla eri maissa. Saksassa, Italiassa ja Neuvostoliitossa uusklassismi ja modernismi ilmenivät totalitaristisena järjestelmänä, jossa valtio edusti oikeaa traditiota ja antiikin puhdasta muotoa nykypäivään tuotuna. Englannissa ja Suomessa puolestaan klassismi ilmeni ennemminkin nostalgiana ja kaipuuna eurooppalaisuuden juurille ilman uskoa siihen, että klassismin maailma voitaisiin sinällään toteuttaa nykypäivässä.

Modernismiin ja klassismiin yhdistyi humanismi siinä valistusajalta lähtien eläneessä kehitysuskoisessa merkityksessä, että humanistinen lähtökohta tarkoittaa ihmiskunnan päämäärän tavoittelua ihmisyyden toteuttamisessa. Koska meillä ei ole olemassa mitään universaalia, yleispätevää ihmisyyden määritelmää, on humanistisuus luonnollisesti riippuvainen määrittelijän omasta ihmiskäsityksestä. Tämän vuoksi liberaalit humanistit, jotka uskoivat hegeliläiseen historian luonnolliseen kehitykseen barbariasta kohti aina ylevämpää ihmisyyttä toteuttaviin kulttuurin muotoihin, näkivät totalitaristiset järjestelmät vastakohtaisena humanismille ja ihmisyyden toteutumiselle. Ne olivat ikään kuin häiriö historian luonnollisessa kehityksessä. Itse näkisin kuitenkin ne mieluummin loogisena vastareaktiona, jonka nimittäminen historian synnyttämäksi häiriöksi ja hirviöksi pikemmin kertoo kehitysuskoisen ihmisen omasta naiviudesta kuin näistä järjestelmistä itsestään.

Kuitenkin juuri totalitaristisissa järjestelmissä toteutui se, mihin historialliset avantgardistit eivät olleet kyenneet: Kaatamaan raja-aidan elämän ja taiteen väliltä. Italian fasismiin ja Neuvostoliiton bolshevismiin osallistui varsinkin alkuvaiheessa paljon avantgardisteja, jotka aktiivisesti tekivät järjestelmää tunnetuksi. Totalitääriset liikkeet olivat heille taideteoksia, jotka muovattiin yhteiskunnan ihmismassasta. Filosofi Boris Groys onkin nimittänyt stalinistista kulttiliikettä avantgardistiseksi teokseksi. Tämä vie mielenkiintoisen kysymyksen ääreen taiteen etiikasta: Onko oikeastaan kovin suurta eroa tappaa ihmisiä kuin kissoja taiteellisen ilmaisun vuoksi ja onko tällaisen rajan ehdottomuus vain oman aikamme maailmankäsityksen tuotosta?

Vaikka esimerkiksi fasisteja pidetään jossain tapauksissa äärikonservatiiveina, ovat konservatiivisuus ja radikalismi monessa suhteessa toistensa vastakohtia. Taiteessa yksi olennainen ero on se, että siinä mimeettiset suhteet taideteoksen ja todellisuuden välillä ovat kääntyneet päinvastaisiksi. Klassisen kulttuurin katsottiin olevan todellisuuden jäljittelyä ja kuvailua. Tällaisena taide miellettiin aina 1900-luvulle asti ja sellaistenkin suuntausten kuten impressionismin, ekspressionismin ja kubismin voidaan katsoa olevan tulkintaa kohteestaan. Ne rikkovat muotoa ja tulkitsevat, mutta silti taideteos pohjautuu todellisuudessa olevaan olioon tai asiaan. Sen sijaan totalitaarisessa taiteessa ihmiset alkavat jäljitellä taideteosta. Taide esittää ihanteellisen hahmon, kuten sosialistisen yhteiskunnan sankarityöläisen, johon todellisten ihmisten toivotaan samaistuvan.

Toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa tämä mimeettinen suhde ei ole palautunut, vaan ainoastaan esikuvat ovat muuttuneet. Populaarikulttuuri ei pyri esittämään todellisuutta sellaisenaan, vaan esikuvat muuttavat todellisuutta. Silloinkin, kun se esittää arkisia tarinoita, ovat niiden hahmot ja tapahtumat suodatettu vallitsevan hegemonian mukaisen ihanneseulan läpi. Sekulaari länsimainen ihminen ei kyennyt astumaan mihinkään ”aikuisuuteen” uskontojen autoritarista, kuten kehitysusko meille vakuutteli: Totalitääriset liikkeet loivat itsestään uskonnon yhdistelemällä varsin eklektisesti klassismin muotoa, Hegelin ja Nietzschen filosofiaa, darwinismia ja yhteishenkisiä massatapahtumia luodakseen jotain, missä oli osin uutta ja osin vanhaa uudelleen tulkittuna. Näiden hajottua syntyi liberaalissa yhteiskunnassa alakulttuureja kuin sieniä sateella luoden kukin oman eettisen ja muodollisen koodiston itselleen likipitäen samoilla ehdoin kuin totalitaariset järjestelmät.

Totaalinen individualismi on mahdotonta toteutua koko yhteiskunnan tasolla. Sille on aina olemassa vastavoimansa, sillä suurin osa ihmisistä kaipaa yhteisesti jaettua arvomaailmaa ja kulttuurin muotoa – ja jonkun kertomaan tämän heille tämän ylhäältä käsin, olipa sitten kyseessä diktaattori ja univormuparaatit tai rocktähti ja päihdeongelmat. Modernin maailman individualismi on siinä määrin silmänlumetta, että suurin osa ihmisistä ei ole millään tasolla erityisen yksilöllisiä, vaikka he luulevat niin ja vaikka heillä olisi periaatteessa mahdollisuuskin siihen. On vain muodikasta sanoa olevansa oma itsensä, yksilöllinen ja ainutkertainen. Kapinointi auktoriteettejäkin kohtaan toteutuu aina jonkin esikuvan asettamien raamien sisällä, vaikka Sex Pistolsin aikakaudesta on jo kahden sukupolven verran aikaa.

Taiteen politisoiduttua taiteesta on tullut näyttämö kulttuuritaistelulle. Keskeisimmin tämä näkyy postmodernissa ja radikaalivasemmistolaisessa taiteessa, joka pyrkii useimmiten järkyttämään, olemaan epäsovinnainen valtakulttuurin suhteen ja tekemään pilkkaa vanhoista esikuvista. Postmodernismi käyttää vanhoja muotoja, mutta sen suhde klassisiin esikuviin on muuttunut vakavasta leikittelevään, ehdottomasta relativistiseen ja iättömästä hetkeen sidottuun. Siinä, että taide uudistuu ja muuttuu ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta taiteen muuttuminen yhtäältä teollisuusmaiseksi kulttuurituotannoksi ja toisaalta latteiden allegorioiden varaan luoduksi taisteluksi yhteiskunnan hegemoniasta, on varsin vastakohtaista klassiselle taiteen ihanteelle ja tekee taiteesta kertakäyttöistä.

Mitä tekemistä Laibachilla sitten on tämän kaiken kanssa? Näkisin, että siinä missä totalitaariset valtiot pyrkivät tekemään yhteiskunnasta taideteoksen, Laibach tekee taidetta totalitarismista ja yhteiskunnasta. Sen tulkinnallinen mimeettinen suhde on sitä, mitä taiteella yleensäkin oli ennen taiteen roolin muuttumista. Laibachin versiot tunnetuista populäärimusiikin kappaleista totalitaristisin elementein alleviivaavat sitä, ettei mikään ole lopulta ihmiskunnassa muuttunut sitten sen, kun väkijoukot ovat hurranneet suurille johtajilleen suhteessa siihen, kun väkijoukot hurraavat rocktähdille. Laibach ei siis ole yhtye, joka tekee parodiaa politiikasta ja järjestelmistä, vaan se ottaa todellisuudesta elementtejä tehden siitä oman todellisuutensa.

Toiseksi Laibach ei ole institutionaalista taidetta vaan omaehtoista toteuttamista ilman, että jokin instituutio tai yleinen mielipide sanelee sen muodon ja sisällön. Laibach ei ole kumarrellut taiteessaan mitään instituutiota eikä ihmisten mielipiteitä, vaan tehnyt taiteestaan vapaan leikkikentän, jolla voi tehdä provokatiivisiakin asioita jos sattuu siltä tuntumaan. Vastaavasti se ei pyri luomaan yhtenäistä uutta hegemoniaa tai fyysisesti sijaitsevaa instituutiota - ajassa sijaitseva mikrovaltio riittää.

Kolmanneksi hyväksyn täysin myös formalistisen diggailun Laibachkunstinkin tapauksessa: Univormut keskellä alppimaisemia ovat vain esteettisesti hienoja. Paljon hienompia kuin roikkuvat lahkeet ja rihkamakorut mustaa jenkkiä leikkivän valkoisen keskiluokkaisen perheen vesan päällä.