Operaatio Übermensch

Viime kesänä juttelimme kaverin kanssa, että kuinka hulvatonta olisikaan jos joku akateemisesti koulutettu mies olisi paitsi sivistynyt, niin myös kovakuntoinen. Jos hän lisäksi vielä harrastaisi jotain klassista lajia, kuten miekkailua ja ratsastusta, niin hänen ei tarvitsisi ainakaan alemmuuden tuntoa potea kovinkaan monen edessä.

Ja pakkohan se oli sitten nostaa takapuoli penkistä, hankkia kuntosalikortti ja alkaa käymään säännöllisesti ojentamassa kehoaan, jotta saisi taottua tarpeettoman paljon sohvalla vietetyn ajan tuomat löysät lihaksi.

Vastakulttuurivallankumous

Lyhennelmä Kerberoksessa 2/2011 julkaistusta kirjoituksesta. Oikoluku Timo Hännikäinen.

Nykyaikana on mahdotonta välttää kummajaisen leimaa, mikäli nuorena ihmisenä haluaa kuunnella klassista musiikkia, noudattaa pukeutumisessaan perinteistä miesten tyyliä kauluspaitoineen ja solmioineen, kannattaa perinteisiä velvollisuuskäsityksiä tai perehtyä yhteiskunnallisiin ja filosofisiin teksteihin jostain muusta syystä kuin pyrkimyksenä humanistisen liukuhihnamaisterin paperit. Toisin sanoen, nykyaikana on eksentrismiä pyrkiä ylläpitämään niitä asioita, joita on pidetty länsimaisittain sivistyneen ihmisen tunnusmerkkeinä.

Toisaalta suomalaisuus, keskiluokkainen elämä, tavallisen kansalaisen tavalliset huvit ovat halveksittavaa hölmöyttä, josta rakennettua olkiukkoa intohimoisesti ja pitkäkestoisesti pieksämällä voi identifioida itsensä irti inhottavasta keskinkertaisuudesta ja näin halvoilla keinoin tuntea kuuluvansa kulttuurilliseen eliittiin ja älymystöön. Todetessaan kansallistunteen ja nationalismin olevan keinotekoinen konstruktio (mitä se sinänsä onkin, mutta yhtä paljon kuin älykköjen itse hellimät tasa-arvo tai ihmisoikeudet!) on ajattelijamme jo lähes valmis ripustamaan rintapieleen intellektuellin ansioristin. Muodon vuoksi tarvitaan enää vain tutkinto humanistiselta tai yhteiskuntatieteelliseltä alalta.

Yliopistointellektuellien ja taiteilijoiden ihanteiksi ovat nousseet rajojen rikkominen, shokeeraaminen, perinteisten arvojen päälle virtsaaminen, kaikkien korkeampien päämäärien mielekkyyden kiistäminen, nautinnon ja arvonannon tavoittelu. Nämä asiat antavat kasvot nykyiselle postmodernille länsimaiselle kulttuurille. Miten me olemme tulleet tähän aikaan, jolloin pyrkimys perinteisessä merkityksessä ymmärrettyyn sivistykseen ei ole pelkästään hylätty arvo, vaan siihen suhtaudutaan jopa vihamielisesti? Entä miten pääsemme tästä pois?

Olisi varsin yksioikoista selittää ihmisten käyttäytymistä soveltamalla Maslow’n tarvehierarkiamallia kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin siten, että sivistymättömät ihmiset eivät pyri toteuttamaan korkeampia sivistyksen asteita, koska ovat jääneet paitsi esimerkiksi muiden kunnioituksesta tai perheen perustamisesta. Siksipä he siis itsensä toteuttamisen tarpeen sijaan pyrkisivät maksimoimaan alempia tarpeita irtosuhteilla, roskaruoalla ja alkoholilla. Uskon, että tällainen selitysmalli olisi varsin suosittu niiden mielissä, jotka haluavat selittää maailmaa lähtökohtaisesti varallisuuden ja arvostuksen epätasa-arvoisen jakautumisen avulla. Kuitenkin kokemukset todellisesta elämästä todistavat muuta. Tunnemme historiasta RMS Titanicin kannella olleen Wallace Henry Hartleyn oktetin, joka soitti musiikkia aina siihen asti, kunnes soittajat liukuivat hyiseen Atlanttiin laivan upotessa. Toisen maailmansodan aikana ihmiset kerääntyivät Lontoon pommitusten, the blitzin, keskellä kansallisgalleriaan kuuntelemaan Myra Hessin soittamaa Mozartia, vaikka samaan aikaan saksalaiset pommit tippuivat kaupunkiin. Mainituissa tapauksissa ihmisten alimpien tarpeiden tyydyttyminen on ollut niin uhattuna kuin mahdollista, mutta tämä ei ole estänyt korkeampien tarpeiden toteuttamista ja pyrkimystä korkeampiin päämääriin. Tunnemme lukuisia menneisyyden taiteilijoita, jotka olivat rutiköyhiä mutta onnistuivat silti luomaan aikaa, vaivaa, uhrautumista ja täydellistä omistautumista vaativia mestariteoksia. Nykyajan apurahoin tuotetut taiteilijat ja muusikot taas elävät heihin nähden kuin ruhtinaat, mutteivät luo ainuttakaan Rembrandtin tai Prokofievin tuotantoon verrattavaa mestariteosta. Eivät omistautumisessa, evät taitavuudessa, eivät tyylissä. Toisaalta tiedetään, että eräs kansanedustaja oli taannoin pukeutunut tunnuksiin, joissa julistetaan ”Vittu haisee hyvältä!”, ja että keskiluokkaisten perheiden lapset hakeutuvat tositelevisioon sikailemaan ja hankkimaan itselleen tilaa roskalehtien kansissa. Tätä pidetään täysin normaalina asiantilana, jota ei edes tarvitse hävetä. Tarvehierarkiamalli ei siis ainakaan tältä kantilta voi tarjota mielekästä selitystä.

Olen taipuvainen näkemään 1900-luvun taitteen jälkeisessä länsimaiden kehityksessä syvän kulttuurisen kriisiytimisen Oswald Spenglerin Länsimaiden perikadossa kuvailemalla tavalla. Spenglerin keskeinen väittämä on, että kulttuurit kokevat synnyn, kukoistusvaiheen ja tuhoutumisen kaikkien elävien organismien kaltaisesti ja tämä sääntö koskee niin menneitä kuin nykyisiäkin kulttuureja. Nykyaikana, kutsuttakoon sitä vaikkapa postmodernismin aikakaudeksi, länsimainen ihminen on yhä täydellisemmin menettänyt ne ihanteet jotka vielä joitakin vuosikymmeniä sitten muodostivat hänen elämänsä keskeisen sisällön, päämäärän, arvot ja kannustimet. Kulttuurin rappiovaihe ilmenee sellaisten elämäntapojen ja arvojen esiinmarssina valtavirtaan, joiden kestävyys yhteiskunnan perustana on kyseenalainen. Tämän esiinmarssin lipunkantajana on äärimmäisyyteen viety individualismi, jonka airuina hedonismi ja nihilismi kulkevat.

Individualismi voi hyvin toimia yksilötasolla ja on välttämätön inhimillisten taidonnäytteiden kuten tieteen, taiteen, musiikin ja kirjallisuuden mestariteosten syntymiselle. Mutta silloin, kun individualismista tulee yhteiskunnan hallitseva meemi vailla uskonnon, tradition, yhteiseksi koetun kulttuurin kaltaisia yhteen sitovia voimia, ja kun samaisessa yhteiskunnassa ovat yhteisiksi nimittäviksi arvoiksi jääneet vain tasapäistäminen ja kaiken hyväksyminen, on yhteiskunta vailla kestävää pohjaa. Yksilöt keskittyvät tuolloin niihin asioihin, jotka maksimoivat heidän henkilökohtaista hyvän olon tunnettaan. Mässäily, päihteet, irtosuhteet, muiden arvostuksen hankkiminen, nuoruuden ihailu ja todellisuuspako viihdeteollisuuden tuotteiden pariin antavat muodon sivilisaatiolle. Näin syntyy itseään kiihdyttävä ilmiö: traditionaaliset arvot, kuten velvollisuudentunto kanssaihmisiä kohtaan sekä uskonnolliset ja kulttuuriset normit ovat esteinä näiden nautintojen toteuttamiselle. Mainitut arvot ja normit hylkäämällä elämän sisällöksi ei jää muuta kuin nautintojen toteuttaminen. Näin hedonistis-nihilistinen, sivilisaation perusrakenteet murentava kierre kiihtyy.

Mitä nihilistisempi ja hedonistisempi yksilö tai yhteiskunta on, sitä tuhoisammin se käyttäytyy oman tulevaisuutensa kannalta. Yksi länsimaisen kulttuurin itsetuhon manifestoitumista on bugchasing-nimellä tunnettu alakulttuuri, jossa ihmiset pyrkivät tarkoituksella saamaan HIV-infektion. Bugchasingin kaltaiset toki vastenmieliset, mutta sinänsä marginaaliset ilmiöt ovat kuitenkin vain oireita niiden taustalla vaikuttavasta syvemmästä, filosofisesta mind-shiftistä, jossa traditionaalisista arvoista siirrytään moderniin ja sen kriisistä postmoderniin. Ylioppilaslehti julkaisi 10.12.2010 artikkelin Ilonpilaaja, jonka keskeisenä huomiona oli, että lapsien hankkiminen ei tee onnelliseksi. Ei varmasti sinänsä teekään, sillä liittyyhän lapsiin valtavasti vaivaa ja vastuuta, eivätkä kaikki aiemman elämän asiat ole enää mahdollisia lasten hankkimisen jälkeen. Kysymys onkin siitä, mitä pitää arvokkaampana: omaa nautintoa vai elämän jatkumista.

Länsimaisen yhteiskunnan patologia tiivistyy seuraavasti: Kun elämän ja kulttuurin säilyttäminen asettaa esteen hedonististen nautintojen täydelliselle toteuttamiselle, lopulta yhteiskunta hyökkää omia kantavia rakenteitaan vastaan. Aivan niin kuin biologinen organismi käyttäytyy autoimmuunisairaudessa. Tuhon kultti saa viimeisen sakramenttinsa kun länsimainen ihminen ruoskii itseään etniseen masokismiin syyllistämällä itseään maailman kaikesta pahuudesta ja hautautuu maaniseen itseinhossa rypemiseen. Se hakee sovitusta, jonka voi saavuttaa vain tuhoamalla itsensä, oman kulttuurinsa, oman arvokkuutensa.

Tämän seurauksena yhteiskunnasta tulee kulttuuriton järjestelmä, joissa kaikella on hintansa mutta millään ei ole arvoa. Ihmisiä ei kiinnosta, eivätkä he lähde protestoimaan vaikka heidän isänmaansa luonnonvarat myytäisiin pilkkahintaan Kemira Growhow’n tapaan, kunhan vain kalja ja makkara kulkevat pöytään kuten ennenkin. Poliittinen järjestelmä tuomitsee lapsemme velkavankeuteen nostamalla heidän nimiinsä lainaa aina luottorajaan asti, ja tänään syntyvä lapsi, sikäli kun joku vielä on sellaisen eteen valmis uhraamaan omia nautintojaan, saa syntymäpäivälahjakseen 15 000 euron edestä valtionvelkaa. Demokraattisen mallin yksi heikkous onkin se, että vielä syntymättömät ihmiset eivät voi äänestää. 60- ja 70-luvuilla nuoruutensa elänyt sukupolvi häpäisee vanhempansa ja vie jälkipolvilta ne mahdollisuudet, jotka itse sai omilta edeltäjiltään. Mutta aika on tällaista yhteiskuntaa vastaan.

Talous ei kestä kiihtyvää velkaantumista eikä yhteiskunta väestökehityksen kääntymistä negatiiviseksi. Kun taloudellinen, poliittinen, yhteiskunnallinen, kulttuurinen ja väestöllinen kriisi kehittyvät länsimaisen yhteiskunnan kokonaisvaltaiseksi kriisiksi, voi kehitys ottaa kokonaan uuden suunnan. Tuolloin ihmiset yksinkertaisesti hylkäävät ne kestämättömät arvot, jotka ovat ajaneet yhteiskunnan umpikujaan. Vaikka onkin kliseistä sanoa, että pimein hetki on juuri ennen aamunkoittoa, voi se olla tässä tapauksessa myös totta: Rapautuvan yhteiskunnan on käytävä läpi kriisinsä, jotta se voisi löytää itselleen kestävämmän pohjan, luoda uudelleen olemassaolonsa merkityksen ja päämäärän. Kulttuuri on siis herätettävä uudelleen henkiin.

Yhtenä esteenä on se, että yhteiskunnassa on joukko itse julistautuneita ja omasta edistyksellisyydestään päihtyneitä, kaiken tradition arvon kieltäviä 70-lukulaisia siunaamassa huonoja elämänarvoja. Heitä vastaan on hyökättävä heidän omilla keinoillaan. On halvennettava heidän päämääriään, dekonstruoitava ja riepoteltava heidän meemejään ja tuotava estradille pilkattavaksi heidän pelkuruutensa, ivallisuutensa, "objektiivisuutensa", juurettomuutensa, epärehellisyytensä, lakeijamaisuutensa, teeskennellyt vastarinnan eleensä, tärkeilevyytensä, toimettomuutensa, puheliaisuutensa ja valmiutensa syödä sanansa. Siis ominaisuudet, jotka Yukio Mishima intellektuellien helmasynneiksi osuvasti luetteli. Lopulta heidän hegemoniansa murtuu, sillä se ei itse kestä vastaavia hyökkäyksiä, joilla se itse on pyrkinyt heikentämään yhteiskuntaamme.

Sen, joka yhtyy näihin ajatuksiin ja haluaa länsimaisen elämäntavan ja kulttuurin säilyvän, moraalinen velvollisuus on tehdä jotain asian hyväksi. Ihmiset syyttävät herkästi poliitikkoja yhteiskuntamme tilasta, mutta yhdysvaltalaista konservatiivia Cal Thomasia mukaillen, muuttaakseen yhteiskunnan ylimpiä rakenteita on toimittava itse eri tavalla ja edustettava itse muutosta kaiken turmeluksen keskellä. Poliitikot ja virkamiehet olisivat syyllisiä kaikkeen vain silloin, jos poliitikot ja virkamiehet olisivat kaikkivoipia. On siis luotava muutosta alhaalta ylöspäin, sillä ylimmät rakenteet ovat vain heijastuma pohjakerroksen elämästä. Voin varmuudella luvata, että mikään ei muutu paremmaksi jos puree hiljaa hammasta mutta pitää julkisesti poliittisesti korrektia naamaria. Päinvastoin, tuolloin on itse osa ongelmaa.

Yhteiskunnan muuttuminen arvoiltaan toisenlaiseksi ei vaadi yli-inhimillisiä ponnisteluja. Laumaeläinten liikkeiden muutoksiin tarvitaan vain 5% yksilöistä, loput seuraavat esimerkkiä huomaamattaan. Sama toimii monessa suhteessa ihmisissäkin, ja tämän voi havaita siinä, kuinka Suomi muuttui radikaalisti erikasvoiseksi maaksi kuljettaessa 1960-luvun alusta seuraavan vuosikymmenen alkuun. Kun taistolaiset valtasivat hetkessä yliopistot ja osakunnat tuhoten entisten inspehtorien muotokuvia ja maakuntavaakunoita eikä juuri kukaan puuttunut asiaan, oli kulttuurivallankumous elävä tosiasia. Tuolloin valtaan nousseille tuhoisille hegemonioille on vain laitettava päätepiste kulttuurisessa vastavallankumouksessa, eikä tarvita kuin silmät nähdäkseen, että elämme jo nyt muutoksen aikaa, josta keväinen vaalitulos on vain selkeimmin näkyvää pintakerroksen kuplintaa. Vaikeammin havaittavilla kulttuurin pohjavirtauksilla on oikeasti merkitystä.

Vaakunoiden karu kauneus

Pukeudu hyvin, sillä koristeltu seiväs ei näytä seipäältä.
- Miguel de Cervantes

Heraldiikka on, niin pitkään kuin saatan muistaa, aina kiehtonut minua. Muistan lapsena selanneeni tietosanakirjaa ja ihailleeni eri maiden lippuja ja vaakunoita. Yhtäältä syy on se, että olen aina ollut visuaalisesti orientoitunut ja toisaalta pitänyt pelkistetystä tyylistä, jota suurin osa vaakunoista ja lipuista edustaa. Ne ovat yksinkertaisesti kauniita.

Heraldisella yksinkertaisuudella on syynsä. Alun perin tunnukset kehittyivät erottamaan taistelussa omat joukot vihollisen joukoista, sekä erottamaan armeijoiden sisällä eri yksiköt toisistaan. Tunnusten tuli olla selkeästi erottuvia ja helposti pidemmältäkin matkalta tunnistettavia ja tämän vuoksi heraldiikkaan syntyi sääntöjä. Tavoitteena oli, että vaakuna on oltava tunnistettava nuolenkantaman, eli noin 200 metrin päähän. Tämän vuoksi värien määrä on rajoitettu ja ihanteena on, että käytettäisiin vain kahta tinktuuria, joista yksi on metalli ja toinen varsinainen väri - tai turkiskuvio. Tunnukset kirjailtiin sotilaiden haarniskan päälle puettuun hihattomaan asetakkiin, surcoatiin, mistä englanninkielinen vaakunan nimitys coat of arms tulee. Kotikielinenkin vaakuna viittaa tunnusten historiaan sotilaallisessa käytössä, sillä sana tulee muinaisruotsin asetta merkitsevästä sanasta vaakn. Samoin saksankielinen Wappen on eriytynyt sanasta Waffen.

Heraldiikan rappiokaudeksi kutsutulla ajalla renessanssista lähtien vaakunataide muuttui hiljalleen pelkäksi grafiikaksi vailla funktiota. Yksityiskohdat lisääntyivät, tinktuurisääntöä ei enää noudatettu ja vaakunan ympäristöön kerääntyi kirjoituksia ja epäheraldisia elementtejä. 1800-luvulla oli tavallista, että tunnukset olivat valtavia tilkkutäkkejä, mikä teki niiden semioottisesta lukemisesta mahdotonta. Uusien kansallisvaltioiden syntyessä nationalismin myötä ja vanhojen ruhtinashovien siirtyessä historiaan, tuli tarve elvyttää heraldiikkaa, joka ilmaisisi kansallista ylpeyttä arvokkaalla tavalla. Heraldiikka puhdistettiin siihen kuulumattomista elementeistä. Suomessa ei ollut heraldista perintöä ja maassamme vaakunataide perustettiin käytännössä tyhjästä. Tämän takia oli helppoa luoda maakunnille ja kunnille heraldisesti oikeaoppisia tunnuksia. Samalla jo olemassa olevat tunnukset uudistettiin heraldisesti oikeaoppisiksi.

Selailin joutessani Suomalaisten kuntien tunnuksia ja niistä muutamat olivat todella onnistuneita esimerkkejä hyvästä heraldiikasta, jossa näyttävyys, tyyli, yksinkertaisuus ja klassisten sääntöjen noudattaminen toteutuvat. Omat viisi suosikkiani kunnanvaakunoista ovat seuraavat:

1. Lieksa. Vaakuna on onnistuttu pelkistämään hyvin, sillä aihevalinta on sellainen, joka helposti sortaa suunnittelijan liiallisiin yksityiskohtiin tai tinktuurisäännön rikkomiseen.

2. Sysmän vaakuna on onnistunut toteutus varsin tyypillisestä suomalaisesta vaakunasuunnittelusta.

3. Luumäki.

4. Lapua. Karhulla ratsastava nuijamies, tarvitseeko enempää sanoa?

5. Multia ansaitsee erityismaininnan poikkeuksellisesta vaakunaeläimestä. Hyönteiset eivät ole kovin suosittu vaakunaeläinaihe, sillä ne harvoin ovat kovin uljaita saati ihastusta herättäviä.

Vaakunataiteen säännöt rajoittavat ratkaisuja, joita vaakunan suunnittelija voi tehdä. Kuitenkin, vaakunoiden komeus ja tyyli perustuvat sille, että asioita ilmaistaan yksinkertaistetulla muotokielellä välttäen ylenmääräistä grafiikkaa ja tarpeettomia elementtejä. Juuri se, kuinka vaakuna onnistuu ilmaisemaan asioita heraldisten sääntöjen rajoissa luo vaakunoihin niiden kiehtovuuden. Havainollistava esimerkki todella huonosta heraldiikasta on Bolivian vaakuna, jossa lähes kaikki on tehty väärin. Liikaa elementtejä, maisemamaalausta ja tonttuhattuja.

Yleensä vanhojen sosialistimaiden heraldiikka on hyvin huonoa. Tämä ei sinänsä ole ihme, sillä kovan linjan sosialistit ja kommunistit haluavat olla kumouksellisia myös kulttuurisella tasolla ja siihen ei heraldisten sääntöjen porvarillinen noudattaminen sovi. Seurauksena siitä syntyy jotain tällaista. Vastaavasti kuvaavaa on, että päästessään valtaan Varsinaissuomalaisessa osakunnassa taistolaisnuoret hävittivät ensitöikseen osakunnan vaakunan. Tarina ei kerro mitä tilalle tuli, mutta luultavasti se oli jotain erinomaisen solidaarista ja edistyksellistä.

Vastaavasti perinteisessäkin taidemaalauksessa on sääntönsä, joita nykyajan rappiotaiteilijat ehdoin tahdoin haluavat rikkoa. Mutta taiteen sääntöjen tuhoaminen tekee teoksesta semioottisesti lukukelvottoman samalla tavalla kuin heraldisten sääntöjen unohtaminen teki 1800-luvun heraldiikasta lukukelvotonta. Taiteen ei tietenkään tule olla heraldiikkaa, eikä vice versa, mutta useimpia nykytaiteilijoiden töitä katsellessa ihmettelee, että eikö heillä oikeasti ole mitään sanottavaa? Onko rajojen rikkominen ainoa hyve maailmassa, jossa klassiset ihanteet, hyvyys, totuus ja kauneus on puettu narrin pukuun. Sääntöjen rikkomiselle olemassaolonsa perustavasta kuvallisesta ilmaisusta tulee merkityksetöntä dadaa, jolla pahimmillaan ei ole muuta annettavaa katsojalleen - tai kuulijalleen - kuin sen julistus rajojen rikkomisesta.