Velkakriisin "suurten ratkaisujen" puoliintumisaika näyttää typistyneen alle viikkoon. Markkinoiden usko viime viikolla sovittujen toimien tehoon on jo mennyttä, ja nyt ylivelkaisille valtioille tuiki tärkeät rahoittajat hermoilevat jo seuraavaa käännettä – ja sitä, alkaako tosi kaaos Kreikasta vai Italiasta.
- Taloussanomat
Kaikkien merkittävien mullistusten edellä näyttää kulkevan samankaltainen näytelmä: Aluksi menetetään usko yhteiskunnan tarkoitukseen yksilön mielihyvää suurempana päämääränä. Menetetään usko vallanpitäjien haluun ja kykyyn tehdä kantavia ja järkeviä päätöksiä, poliitikot menettävät ideologian ja heidän luontainen opportunistisuutensa pääsee täyteen kukoistukseen kun ainoa päämäärä on oman aineellisen ja sosiaalisen hyvän maksimointi. Kansalaiset ovat vain taakkana tässä ja on mukavampaa samaistua ulkomaiden poliitikkokollegoihin kuin omaan kansaan. Tässä vaiheessa alkaa kansan kulttuurinen dekadenssi, jossa turhautuminen elämän merkityksettömyyteen puretaan viinaan, irtosuhteisiin, rikoksiin, huumeisiin tai turruttaudutaan ylikansallisen rappioviihteen ja -kulttuurin tahdottomiksi seuraajiksi, trendipelleiksi. Tätä vaihetta kulttuuri elää kunnes talouden romahtaminen lopettaa juhlat lopullisesti, eikä missään näy jatkoja.
Ranskan 1789 vallankumousta edeltänyt talvi oli poikkeuksellisen kylmä, jäädyttäen jopa Seinen. Provencen viinisato tuhoutui, tynnyrit jäätyivät halki kellareissa, myllyt eivät toimineet ja leivän hinta kasvoi niin, että palanen maksoi lopulta työläisen koko päiväpalkan. Levottomuudet puhkesivat ympäri maata ja lopulta johtivat trikolorin nostamiseen Pariisin salkoihin.
Levottomuudet eivät suinkaan syntyneet yksin nälästä. Suomessa ei suurten nälkävuosien aikaan 1866-1868 syntynyt edes nimeksi levottomuuksia, vaikka nälkään kuoli lähes joka kymmenes kansalainen. Valtio kuitenkin järjesti hätäaputöitä ja pyrki ehkäisemään kurjuutta kaikin käytössä ollein keinoin. Lisäksi nälkä kosketti kaikkia yhteiskuntaluokkia, eikä vain rahvasta. Tämän vuoksi katastrofi voitiin tulkita suureksi kansalliseksi onnettomuudeksi, josta selvittiin yhdessä.
Ranskassa levottomuudet puhkesivat, koska kansalaiset eivät kokeneet hallitsijan edustavan heitä ja olevan millään tavalla kohtalonyhteydessä heihin. Ludvig XVI:lle - kuten myös ylhäisaatelistolle - muiden maiden hovit olivat tärkeämpiä ja läheisempiä kuin oma kansa. Räikeinpänä osoituksena tästä vallankumouksen jälkeen kotiarestiin asetettu kuningas pyrki pakenemaan maasta ja halusi ulkovaltojen valtaavan Ranskan vanhan vallan palauttamiseksi. Tämä johti tunnetusti kuninkaan pään menetykseen vuonna 1793.
Pelkästään kaikkein alinpien yhteiskunnan kerrosten tyytymättömyys ei kuitenkaan olisi riittänyt - eikä tule koskaan riittämäänkään - vallankumouksen syntyyn, vaan siihen tarvittiin keskiluokan, eli tuolloin alhaisaatelin, virkamiesten ja sotaväen tyytymättömyys vallitseviin oloihin ja halu muutokseen. Yksi heistä oli vallankumouksen puhjetessa 19-vuotias tykistön vänrikki, korsikalaisen alhaisaateliston edustaja, Napoleon Buonaparte (Hän käytti vielä tuolloin sukunimensä korsikalaista muotoa). Hän ei pitänyt vallankumouksellisen rahvaan toiminnasta, joka oli hänen silmissään roskaväen brutaalia ja eläimellistä mellastusta, mutta piti muutosta välttämättömänä. Hän itse oli saanut todistaa vierestä, kuinka Pariisin sotakorkeakoulun oppilaista iso osa yleni häntä nopeammin vain siksi, että olivat syntyneet oikeaan perheeseen. Armeijaan kuului sotamarsalkoita ja kenraaleja, jotka eivät koskaan olleet sodassa, vaan hännystelleet seurapiirien juhlissa. Tämä olikin yksi syy, miksi Napoleon sai vuonna 1793 tykistön kapteenina oikeuden hoitaa Toulonin valtaus; ylemmät upseerit olivat täysin epäpäteviä ja kyvyttömiä hoitamaan tehtävää.
Vuosia myöhemmin, päästyään valtaan ja tehtyään itsestään Ranskan yksinvaltiaan, hän toteutti lukuisia reformeja, joissa aateliston etuoikeuksia hävitettiin ja aristokratia muutettiin meritokratiaksi. Koululaitos uudistettiin ja eliittikoulut aukaisivat ovensa kaikille yhteiskuntaluokasta riippumatta. Lisäksi hän perusti Ranskan keskuspankin ja rakennutti teitä, satamia, markkinapaikkoja, sairaaloita, lastenkoteja ja Louvren museon. Vaikka hänen kohtalokseen lopulta koitui liiallinen yrittäminen seurata Kaarle Suuren esimerkkiä, niin hänen aloitteestaan talonnumeromme ovat edelleen yhdellä puolella parittomia ja toisella parillisia ja Ranskan nykyinen hallinnollinen jako ja virkakoneisto ovat suurelta osin hänen jäljiltään.
Yhteiskunnan vakava kriisiytyminen lopulta tervehdyttää yhteiskunnan kun sairaaloisista rakenteista ja tavoista on pakko luopua, eikä niitä lopulta kukaan edes halua pitää yllä. Tämän jälkeen tie on auki ennakkoluulottomille uudistuksille, joissa vanhoja mätiä rakenteita ei tarvitse suojella poliittisten kompromissien vuoksi. Tätä ei tapahdu niin kauan kun asiat ovat riittävän hyvin ja ihmiset voivat uskotella itselleen kaiken menevän vielä lopulta parhain päin tai he voivat katsoa muualle kun joku haluaa näyttää ongelmakohtia. Niin kauan kun yksittäisellä ihmisellä on kumoukselliseksi ryhtymisessä enemmän hävittävää kuin voitettavaa, hän ei tee mitään. Siksi hyvinä aikoina kumouksellisia ovat vain ne, jotka eivät voi menettää mitään ja jotka eivät kyvyttömyyttään, laiskuuttaan ja joissain tapauksissa ideologista periaatteellisuuttaan voi saavuttaa hyvää elämää vakaassa yhteiskunnassa.
Niille, jotka uskovat Euroopan tarvitsevan suuria muutoksia, nämä ajat ovat hyviä ja muuttuvat koko ajan sitä paremmiksi, mitä huonommin yhteiskunnalla menee. Ruutitynnyrin euroliberaalit ovat ladanneet valmiiksi rakentaessaan utopiaansa, johon eivät mm. kaltaiseni traditionalistit kuulu, mutta kukaan ei tiedä mistä tulee tulitikku, joka räjäyttää muutosten vyöryn liikkeelle. Ironisesti se mitä he halusivat rakentaa, voi luoda kehityksen, jonka päässä on jotain täysin päinvastaista. En ole ennustaja, enkä tiedä, mitä siellä on, mutta olen varma siitä, että elämme historiallisia aikoja - jälleen. Ranskassa kumouksen jälkeen tasavallan valtakamppailu johti siihen, että kumouksen tehneestä joukosta tuli uusi eliitti. Jokainen, joka ei ollut samaa mieltä Robespierren kanssa menetti päänsä. Kun tämä ei ollut hyvä, menetti Robespierrekin päänsä. Viimein keisariksi julistautunut itsevaltias lopetti tasa-arvon nimissä riehuneet veriorgiat.
Otsikko on Goethen kirjoittama saksalainen juomalaulu, jonka Eino Leino on suomentanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti