Mielenosoituksessa parantamassa maailmaa

Heräsin tänään lauantaille poikkeuksellisen aikaisin ehtiäkseni ajoissa ensimmäiseen mielenosoitukseen lähes 10 vuoteen. Viimeksi olin 16-vuotiaana punkkarina vastustamassa Irakin sotaa, nyt olin vastustamassa prikaatin lakkauttamista. Itselleni tärkein syy mielenilmaukseen ei ollut niinkään prikaatin lakkauttaminen sinänsä, vaan sen taustalla olevat syyt.

Aikaansaatavat säästöt ovat suhteellisen mitättömiä - verrattuna vaikkapa edellisessä kirjoituksessa mainittuihin asioihin. Uskon syyn olevankin ennemmin Suomen puolustuskyvyn tarkoituksellisen heikentäminen, jonka jälkeen voidaan kansalle sanoa Nato-jäsenyyden olevan valinnan sijaan pakko. Tämän taustalla puolestaan on poliittisen johdon vieraantuneisuus kansasta. Se tuntee enemmän yhteenkuuluvuutta Eurooppalaisiin kollegioihin kuin omaan etniseen ryhmäänsä. Tilanne on siltä osin vastaava kuin Ranskan 1789 vallankumousta edeltäneenä aikana monarkistisessa Euroopassa. Isänmaanrakkaus ilmenee valtavirran poliitikkojen puheissa kansalle, mutta ei teoissa.

Henkilökohtaisena viestinä puolustusministeri Stefan Wallinille kannoin kylttiä "Kiitos tyhjästä, petturi." Kyltti ilmeisesti pääsi mukaan Ylen uutisiinkin - ainakin Ylen kuvaajaksi esittäytynyt mies kuvasi sitä varsin tarkasti. Melko harvat näyttivät ymmärtävän mitä kyltissä lukee ja vielä harvemmat näyttivät ymmärtävän miksi teksti on ruotsiksi. Eräskin herrasmies tuli puheilleni ja vulgaarisesti ilmaisi näkemyksensä, jonka mukaan minun tulisi työntää kylttini takamukseeni. Tämän perusteena se, että ollaan Suomessa eikä Ruotsissa ja siksi pitäisi puhua suomea eikä ruotsia. Pettyneenä tämän työläisyksilön ymmärryskykyyn, solvasin häntä proletaariseksi öyhöttäjäksi ja käskin painua Helvettiin. Kun vielä perussuomalaisten kansanedustaja Pentti Oinonen matalaotsaisessa puheessaan kehotti ihmisiä kokoontumaan vastaavalla tavalla Senaattorintorille (sic), oli jälleen vaikea tuntea itseään kunnon kansallismieliseksi kun on tällainen kansa.

Paikalla oli useita satoja ihmisiä ja yleinen ilmapiiri vaikutti hyvin voimakkaasti poliitikkoihin pettyneeltä. On valitettavaa, että suomalaiseen kansanluonteeseen kuuluu konformismi ja pelokkuus olla eri mieltä. Eräskin rouva kertoi, että hänellä oli autossaan mukana Suomen lippu, mutta ei viitsinyt ottaa sitä torille kun ei kellään muullakaan ole. Sanoi kylläkin, että "maanpettureita on aivan liikaa". Eräs mies puolestaan oli sitä mieltä, että Suomeen tarvittaisiin diktatuuri, koska kirveelle olisi niin paljon töitä. Suomalainen vaatii pitkän kypsyttelyn ennen kuin ryhtyy aktiivisesti vastustamaan mitään. Toisaalta, kun viha kerran syttyy, se palaa kolmen sukupoven ajan.

Torilla kuului myös kunnollisia puheita ja tapahtuman päätteeksi kaikui joukkolaulantana Karjalaisten laulu.

Kollaa ei kestä

"Kansakunta voi selvitä typeryksistään, jopa pyrkyreistäkin. Mutta se ei selviä sisäisestä maanpetoksesta. Vihollinen porteilla on vähemmän pelottava, sillä hänet tunnetaan ja hän kantaa lippuaan avoimesti. Mutta petturi liikkuu porttien sisäpuolella olevien kanssa vapaasti, hänen kavalat kuiskauksensa sihahtelevat kaikilla käytävillä ja niitä kuunnellaan itsensä hallituksen omissa huoneissa. Sillä petturi ei näytä petturilta. Hän puhuu samalla korostuksella kuin uhrinsa, ylläpitää samaa ulkokuorta ja perusteluja. Hän vetoaa kaikkien ihmisten sydämissä piilevään yksinkertaisuuteen. Hän mädättää kansakunnan sielun, puuhastelee salassa ja tuntemattomana yössä kaivaakseen maata kaupungin perustusten alta. Hän sairastuttaa ruumiin harkiten, niin että se ei enää kykene vastustamaan. Murha on vähemmän pelättävä."
- Cicero

Eduskunta on päättänyt yhdeksi säästöjen nimissä lakkautettavaksi kohteeksi oman joukko-osastoni, Pohjois-Karjalan Prikaatin. Tämän myötä historiaan jäävät myös Karjalan Jääkäripataljoona ja Karjalan Sotilassoittokunta. Reserviupseeri- ja reserviläispiiri järjestävät tästä johtuen mielenosoituksen Jonsuun torilla lauantaina 18.2. kello 10.00 alkaen.

Vaikka en usko mielenilmauksen muuttavan mitään, koen velvollisuudeksi osallistua kyseiseen tapahtumaan. Valtiojohtomme on paitsi turmelemassa Suomen uskottavaa kykyä puolustaa omia hallinnollisia alueitaan, niin myös romuttamassa jälleen palan suomalaista sotilasperinnettä. Liekö sattumaa vai ei, mutta puolustusministeri Stefan Wallinin (RKP) omaa joukko-osastoa, Dragsvikiä, ei lakkauteta huolimatta siitä, että tätä oli ministeriön virkamiesten lausunnossa esitetty.

Puolustusvoimat ovat kohde, josta on helppo säästää rauhan aikana, mutta puolustuskyvyn palauttaminen entiselle tasolleen tulee monin verroin kalliimmaksi ja hankalammaksi. Tämän on joutunut Ruotsi kokemaan kun se 1990-luvulla supisti voimakkaasti puolustuskuluissaan, mutta on joutunut maailman muuttumisen myötä lisäämään jälleen armeijan rahoitusta. Hommasta tuli hölmöläisen säästämistä. Lisäksi näinä taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti epävakaina aikoina pitäisin varsin ajattelemattomana laittaa tuhansia ammattisotilaita työvoimatoimiston jonoon.

En kiistä, etteikö säästöjä ole pakko tehdä, muutoin seurauksena on ennen pitkään sama tilanne kuin Kreikassa nyt. Kuitenkin olisi syytä miettiä mistä säästetään. Eräs vasemmistolainen poliitikko sanoi kampanjassaan, ettei vastakkainasettelun aika ole ohi. Asetettakoon tähän siis muutamia lukuja vastakkain: Puolustusvoimien säästöt joukko-osastoja lakkauttamalla ovat 60-65 miljoonaa euroa vuodessa. Samaan aikaan kehitysyhteistyöhön ollaan laittamassa vuoden 2012 budjetissa 1124 miljoonaa euroa, ilmastorahoitukseen 40 miljoonaa euroa, maahanmuuttoon 63,6 miljoonaa euroa ja maahanmuuttajien kotouttamiseen 112,4 miljoonaa euroa. Mistä näistä voisikaan tinkiä niin, että se mahdollisimman vähän vahingoittaisi Suomen kansallista suvereniteettia, sen yhteiskunnallista rakennetta ja suomen kansan yleistä hyvinvointia? Jos vastaus on jokin muu kuin puolustusvoimat, on syytä ajatella, kenen asialla poliitikkomme oikeasti ovat ja mikä heidän agendansa on.

Joukko-osasto kesti talvisodassa Puna-armeijan hyökkäyksen Kollaan joella, mutta ei kestä epäkansallisten poliittikkojemme turmeltuneisuutta.

Boardwalk Empire - Kaupunki hyvän ja pahan tuolla puolen

Seuraan melko vähän mitään televisiosarjoja, yhtäältä siksi, että en ole viiteen vuoteen omistanut televisiovastaanotinta, mutta ennen kaikkea johtuen sarjojen älyllisestä köyhyydestä. Sarjat on usein tehty silmällä pitäen kertakäyttökulttuuriin tottuneen massan mieltymyksiä, eivätkä siten ole minusta kovinkaan nautittavia. HBO:n sarja Boardwalk Empire kuitenkin tekee poikkeuksen. Kieltolain aikaiseen Atlantic Cityyn sijoittuva sarja vei minut mukanaan ensimmäisestä jaksosta lähtien ja on pitänyt otteesaan nyt kahden tuotantokauden ajan. Mitä tässä sarjassa sitten on tehty paremmin kuin muissa?

Sarjan ensimmäiseksi ansioksi on laskettava sen irtaantuminen amerikkalaiselle filmiteollisuudelle tyypillisistä moraali- ja ihmiskäsityksistä, jotka naiiviudessaan muistuttavat enemmän lastensatujen maailmaa kuin todellisuutta. Boardwalk Empiressä kukaan ei ole hyveellinen – toisaalta ei karikatyyrimäisen pahakaan. Tämä tekee sarjan henkilöhahmoista paljon uskottavampia, kuin mitä on totuttu normaalisti näkemään. Jopa puritaanisuuden ja itsekurin perikuvana esittäytyvä liittovaltion kieltolakiagentti Nelson van Alden (Michael Shannon), sortuu kuolemansynteihin kaupungissa, jossa hyveellisyyttä edustavat vain kulissit. Lapset näyttävät olevan ainoita korruptoitumattomia ihmisiä koko kaupungissa. Paitsi yksi näistäkin tulevaisuuden toivoista on sisarensa kuolemaa toivova pyromaaninen pikkupsykopaatti.

Boardwalk Empiren hahmot ovat hyvin luotuja. Niissä on runsaasti syvyyttä ja katsoja kiinnostuu nopeasti tietämään lisää hahmojen taustoista ja heidän vaikuttimistaan toimia siten kuin toimivat. Hahmot myös elävät ja muuttuvat sarjan kuluessa yksien kilvoitelessa omantuntonsa kanssa, toisten luovuttaessa ja hylätessä kaikki moraalisuus. Sarja uskaltaa juonessaan surmata päähenkilöitä, mikä on poikkeuksellista amerikkalaiselle käsikirjoittamiselle - paitsi tietenkin silloin, kun näyttelijänä on Sean Bean, jonka roolihahmot harvoin elävät lopputeksteihin saakka. Se tuo realismin tuntua, ettei katsoja voi luottaa jonkin sarjan hahmon – muutamia historiallisia henkilöitä lukuunottamatta - selviytyvän seuraavaan jaksoon asti. Monesti kaikkein vastenmielisimmät ja röyhkeimmät opportunistit jatkavat elämäänsä niiden sijaan, jotka edes ajoittain yrittävät toimia moraalisesti kestävällä tavalla.

Visuaalisesti orientoituvana ihmisenä huomioni kiinnittää myös 20-luvun tyyli, jossa miehet näyttävät miehekkäiltä ja naiset naisellisilta. Mielestäni 1900-luvun alku oli viimeisiä aikoja, kun länsimainen pukeutumistyyli vielä oli oikeasti olemassa. Nykyistä katukuvaa katsellessa toivoo monesti pääsevänsä 20-luvun Atlantic Cityn miljööseen. Sarjassa esiintyvän vaatetuksen, huoneiden kalustuksen ja katukuvan autenttisuuteen on selvästi panostettu ja muutaman kerran tipahdin juonesta ihan vain siksi, että unohduin ihailemaan sarjan aikakauden tyylin esilletuontia. Tosin, itsellä pistää silmiin sarjassa tapahtuva jatkuva juopottelu, jonka ilmeisenä tarkoituksena on osoittaa kieltolain naurettavaa toimimattomuutta, mutta on ehkä turhan alleviivattua. Luulisi konepistoolein tapahtuvan liiketoimien edistämisenkin sujuvan paremmin, ellei olisi jatkuvasti noin viiden paukun humalassa.

Boardwalk Empire on sarja, joka koukuttavan hyvin kertoo tarinaa kaupungista, jossa kenenkään ei tule sokeasti luottaa yhteenkään toiseen ihmiseen, ja jossa liittolaisuussuhteet elävät vapaasti kulloisenkin eturistiriidan mukaan. Ystävyys, rakkaus, sukulaisuus ja henkilökohtaiset aatteet jäävät toissijaisiksi arvoiksi kun raha ja valta turmelevat jokaisen asemaan ja sukupuoleen katsomatta. Toiveet rikkauksista, vallasta ja yhteiskunnallisesta asemasta rikosten ja huijausten tiellä toteutuvat yksillä ja toisilla vievät kaiken. Katsoja, joka etsii moraalisesti puhtaan sankarin tarinaa pahuuden voimia vastaan, ei tule saamaan Boardwalk Empirestä mitään, vaan katsokoon tuolloin mieluummin vaikkapa Ylen dokumentteja toisesta maailmansodasta. Sen sijaan katsoja, joka ei kaipaa satumaisen naiivia kuvausta hyvän ja pahan välillä, tuntee yleistä kiinnosta rikossarjoihin ja pitää Kummisetä-elokuvista, viihtyy varmasti sarjan äärellä.

Työväenluokan tuho

Mitä yhteistä on 20-luvun italialaisella sosialistilla, populaarikulttuurilla, 11-vuotiaan poikansa kanssa juopottelevalla äidillä, massamedialla, vallankumouksella ja sosiaalietuuksilla? Paljonkin, jos traditionalistilta kysytään.

Puhuttaessa länsimaalaisen sivilisaation romahduksesta, on mahdotonta olla mainitsematta Theodore Dalrymplea ja hänen kirjoituksiaan aikamme Englannista. Täkäläisittäin tuntuu uskomattomalta ajatella modenissa yhteiskunnassa elävää ei-kehityshäiriöistä ihmistä, jolta puuttuisi kirjoitustaito ja että paikallinen koulujärjestelmä on mahdollista läpäistä osaamatta lukea. Toisin kuin voisi tietämättään olettaa, lukutaidottomien joukko ei ole pelkästään kolmannen maailman siirtolaisia, vaan kasvavassa määrin valkoista natiiviväestöä.

Suomennettuna Dalrympleä ei valitettavasti ole, mutta tiettävästi jonkinlainen kokoelma herran parhaimistoa olisi käännöstyön alla tullee julkaistavaksi vuoden kuluttua. Esimerkillinen näyte Dalrymplen kirjoittelusta on Spectatorin artikkeli, jossa Dalrymple vastaa kysymykseen, onko Britannia rappeutunut Elisabeth II:n aikana. Tarkastellessaan aihetta, hän nostaa varsin herkullisesti esiin sen, että kuningattaren kruunajaisten aikaan 1952 maan suosituin laulajatar oli Kathleen Ferrier, 60 vuotta myöhemmin omaan oksennukseensa tukehtunut narkkari Amy Winehouse. Mikä voisikaan kuvastaa yhtä hyvin eurooppalaisen sivistyksen ja kulttuurisen tason romahdusmaista syöksyä toisen maailmansodan jälkeisinä aikoina? Valitettavasti monikin asia.

Iltalehdessä julkaistiin uutinen brittiläisestä naisesta, joka juopottelee 11-vuotiaan poikansa kanssa. Uutinen oli hämmentävä ja masentava, mutta johtuen siitä, että Dalrymplen kautta olin jo aiemmin saanut jotain kuvaa maan alimman luokan lohduttomasta ja täysin kunniattomasta elämänmallista, en ole erityisen yllättynyt. Uutisessa olennainen lause on kohta "oikeus katsoi äidin elämän olleen niin rankkaa, että sen katsottiin lieventävän tuomiota”. Tämä lause on olennainen siksi, että se kertoo paljon yhteiskunnan eetoksesta, jossa ihmisten katsotaan olevan ennemmin olosuhteiden (l. yhteiskunnan) uhreja kuin omasta toiminnastaan vastuullisia yksilöitä.

Joku voisi sanoa, että huolimatta hyvinvointivaltion mallista Britanniassa ja muuallakin länsimaissa elää kasvava joukko ihmisiä, joiden elämää kuvatakseen britit ovat keksineet käsitteet chav (council housed and violent) ja ned (non-educated delinquent). Suomen kielessä lähimmäksi chav-termiä osuu roskaväki sikäli, kun sillä tarkoitetaan yhteiskunnan pohjimmaista joukkoa, joka on taustaltaan työväenluokkaa, mutta ilman työväenluokan positiivisia ominaisuuksia, protestanttista työn eetosta ja halua elää kunnollisella tavalla. Ihmisjoukkoa, jonka elämää leimaa aikaansaamattomuus, huono ruokavalio, välinpitämättömyys sivistyksellisistä arvoista, positiivisten ihanteiden puute, päihteet ja väkivalta. Itse sanoisin, että tämän surkean joukon kasvu johtuu suurilta osin nimenomaan sellaisesta hyvinvointivaltiomallista, jossa yhteiskunta takaa elatuksen, mutta ei millään keinoin aktiivisesti pyri ojentamaan kelvottomasti eläviä kansalaisiaan. Tällainen tulkittaisiin vapautta riistävänä fasismina, mikä käy taikasanasta hiljentämään useimmat kunnollisia elämänmalleja vaativat henkilöt.

Hyvinvointivaltion ja sosiaalisen liberalismin yhdistäminen on tunnusomaista nykyaikaselle vasemmistolle. Ihmisillä katsotaan olevan oikeuksia, mutta heille ei haluta asettaa velvollisuuksia. Edelleen modernille vasemmistolaisuudelle on tunnusomaista halu hävittää rajat korkean ja matalan kulttuurin välillä. Siinä missä vanha työväenliike kannusti työläisiä lukemaan, sivistymään ja elämään kunnollisesti, jotta porvarilla ei olisi varaa pilkata sankarillista työläistä, kannustaa moderni vasemmistolaisuus elämään sillä tavoin kuin itsestä sattuu tuntumaan. Koska ihminen on impulsiivinen olento ja hetkittäiset tuntemukset eivät luo rakentavaa pohjaa elämälle, on seurauksetkin tylyn deterministisiä. Mikäli itse seuraisin vailla mitään arvoja ja periaatteita hetkittäisiä tuntemuksiani, olisin pian alkoholistina katuojassa tai vankilassa. Kun ihminen pelastetaan jokaisesta tekemästään virheestä ja kun hänet uskotellaan olevan itse vastuuton tekemistään virheistä, jatkaa hän virheiden tekemistä.

Tällainen yhteiskunnallinen muutos ei olisi mahdollista ilman, että sivistyneistö ja kulttuuriväki eivät aktiivisesti edesauttaisi tähän tilanteeseen johtavia aatteita. Kaikkina aikoina yhteiskunnassa on elänyt materialistiselta hyvinvoinniltaan ja sosiaaliselta statukseltaan katsottuna ylempi väki, joka on ohjannut loppujen maailmankuvallista kehitystä. Tyypillinen esimerkki tästä on 1800-luvulla alkanut eurooppalaisten maiden kansallismielisyys, joka ei suinkaan saanut alkuaan tavallisen kansan parista, vaan sivistyneistöstä. Samalla tavoin on nykyajan sivistyneistö tiennäyttäjänä uuden vuosituhannen eurooppalaiselle ihmiselle, jonka kuvan nähdessään Oswald Spengler voisi todeta olleensa enemmän oikeassa kuin koskaan osasi pelätä.

Rappiollinen kehitys kytkeytyy paljolti käsitteeseen relativismi. Se tarkoittaa näkemystä, jonka mukaan asioita ei voida arvottaa, eri kulttuurimuotoja ei voida asettaa hierarkioihin eikä ole olemassa huonoa tai hyvää makua – on vain erilaisia makuja! Relativismi voi itsessään olla käyttökelpoinen teoria akateemiseen ajatusleikittelyyn, mutta yhteiskunnan perustana se on sietämätön. Kuvaavasti erään Brightonin yliopiston entisen opiskelijan mukaan koulun professorien tyypillistä kantaa edustaa se, että perheet, joissa on puolenkymmentä lasta eri isien kanssa eivät ole turmiollinen, epävakaa ja huono perhemalli, vaan ainoastaan uusi ja erilainen. Se on heidän mukaansa hieno malli, johon muutkin länsimaat tulevat siirtymään siksi, että perinteinen yhdinperhemalli on alistava. Suomessa vastaavaa älymystön kansanpetoksellista ajattelua edustaa muun muassa Rosa Meriläinen kirjoituksellaan Jyrkkä ei perhearvoille. Meriläisen mukaan näin jää aikaa muun muassa maailmanrauhan edistämiselle, mutta otan oikeuden olla eri mieltä Meriläisen kanssa siitä, saadaanko maailmaan rauha yhteiskunnan perusrakenteet rikkomalla. Ennemminkin seurauksena voi olla kansallisen rauhan menettäminen. Ei tosin olisi ensimmäinen kerta kun haihattelevat utopistit rakentavat taivaan polut helvettiin.

Kun roskaväelle uskotellaan heidän epäonnistumisensa sosiaalisen statuksen ja materiaalisen hyvinvoinnin suhteen johtuvan puutteellisesta sosiaaliturvasta, muiden osoittamasta halveksunnasta tai heitä paremmin pärjäävien toiminnasta, alkavat he aivan varmasti itsekin uskoa siihen. Vaikka yhteiskunta olisi kustantanut heille asunnot, ruoan ja viihde-elektroniikan, uskovat he silti olevansa jonkin uhreja ja haluavat kapinoida heille elämisen mahdollistanutta yhteiskunnallista järjestystä vastaan. Tämä on rationaalisesti ajatellen mieletöntä, sillä yhteiskunnallinen romahdus tarkoittaisi loppua chaveille. Opportunismi, päihdeongelmat, kykenemättömyys pitkäjänteiseen toimintaan, lukutaidottomuus, ammattitaidottomuus ja teiniraskaudet eivät ole kovaa valuutta hyvinvointikuplan toisella puolen.

Vaikka työväen chaveiksi kurjistavat yhteiskunnalliset olosuhteet ovat tuhoisia työväenluokalle itselleen, on vasemmiston relativismille, perinteisten perhemallien vastustamiselle ja alhaisten kulttuurimuotojen ihannoinnille kuitenkin olemassa loogiset syynsä. Antonio Gramsci oli italialainen 20-luvun sosialisti, joka katsoi, ettei kommunistinen vallankumous voisi koskaan tapahtua läntisessä Euroopassa sellaisena, kuin se tapahtui Venäjällä. Olosuhteet eivät tulisi koskaan muuttumaan riittävän kurjiksi, jotta tavallisilla ihmisillä olisi enemmän voitettavaa kuin hävittävää kumouksellisuudessa ja Euroopan henkinen, kulttuurinen ja yhteiskunnallinen selkäranka oli liian voimakas luopuakseen perinteisistä yhteiskunnallisista rakenteista. Siksi tämä selkäranka olisi sananmukaisesti mädätettävä ruokkimalla hajanaisuutta ja epävakautta aiheuttavia ilmiöitä. Tällä tavoin olisi huojutettava yhteiskunnan porvarillista hegemoniaa (käsite on peräisin Gramscilta). Vasemmiston olisi hyökättävä perinteisiä rakenteita vastaan rajusti, mutta tämän jälkeen soviteltava perinteisen järjestyksen edustajien kanssa ihmisten kompromissitaipumusta hyödyntäen. Näin yhteiskuntaa voitaisiin hiljalleen liu'uttaa vallankumoukselle otolliseen tilaan.

Gramscin ajatukset hautautuivat pitkäksi aikaa, mutta kokivat uuden nousun toisen maailmansodan jälkeisen Frankfurtin koulukunnan käytössä. Hegemonian haltuunotosta tuli keskeinen toimintatapa ja vasemmiston piti doktriinin mukaan toimia yhteiskunnan rakenteiden sisältä käsin saadakseen meemeilleen yhteiskunnallista tilaa lehdistön, tiedemiesten ja jopa entisten arkkivihollistensa pappien suulla. Frankfurtin koulukunnan keskeisimpiin oppeihin kuuluu kriittinen teoria, joka avoimesti tunnustaen pyrkii muuttamaan yhteiskuntaa haluamaansa suuntaan sen sijaan, että pyrkisi perinteisen yhteiskuntatieteen tavoin ymmärtämään yhteiskuntaa.

Jos roskaväki on uhri ja sen tyytymättömyys johtuu ulkoisesta syystä, on syynä työväen aatteensa pettänyt vasemmistolaisuus, jolle vallitsevan järjestyksen horjuttamisesta ja kumoamisesta tuli tärkeämpi asia kuin tavallaisen työläisen todellinen hyvinvointi. On tavallaan ironista, että kun hegemonia-käsitteen pohjana oli perinteinen yhteiskuntajärjestys, massamedia ja hierarkkinen kulttuurikäsitys, menettää vasemmistolaisuus sekä perinteiset äänestäjänsä että yhteiskunnallisiin rakenteisiin pyrkimillä saavutetun vallan näiden romahtaessa. Yhtäältä siksi, että yhteiskunta ajautuu yhä kurjistuvaan tilaan, jossa usko valtioon ja sen instituutioihin katoaa ja toisaalta siksi, että vapaasti toimiva internet on mediakontrollin ulottumattomissa.

En usko, että tilanne yhteiskunnan rapautumisen kannalta tulee muuttumaan miksikään ennen, kuin kohtaamme koko järjestelmän olemassaoloa uhkaavan kriisin. Mutta se ei ole mikään ongelma, sillä tämä kriisi on tulossa. Emme tiedä miten kauan Euroopan Unionin velkainen järjestelmä pysyy kasassa, mutta varmaa on se, että kaikki tulee muuttumaan. Emme tiedä mikä ja missä laukaisee muutoksen, mutta kun se tulee, se tulee lumivyörymäisesti – aivan kuten kaikkina entisinäkin aikoina, jolloin pitkä kurjistumisen aika on lauennut kumoukselliseksi muutokseksi. Aivan kuten Neuvostoliitossa, jossa johto uskoi, että heidän käsissään on historiallisesti viimeinen yhteiskunta ja kaikki tulee menemään yhä parempaan suuntaan. Kaikki tämä valui tuhkana heidän käsistään.

Mitä sitten yhtesikunnallisten apujen turvin katkeroituneena elämään tottuneille roskaväen edustajille tapahtuu? Yhteiskunnassa, jossa heidän elämistään tuetaan, mutta huonoja elintapoja ei kitketä pois, tapahtuu juuri Britannian esimerkin tavoin. Sitten kun yhteiskunta romahtaa, niin silloin roskaväki lakkaa olemasta, sillä juopottelu, tv:n tuijottaminen ja sosiaalitoimiston hakemuksen täyttäminen eivät ole kovaa valuuttaa missään järjestyksen jälkeisessä tilanteessa. Tuolloin Gramsci on saanut kumouksensa.