Jumalatkin asuivat metsissä

Luonnolla ei ole ydintä eikä kuorta; se on kaikkea yhtaikaa. Luonto yksin tietää mitä se tahtoo. - Goethe

Maalla lapsuuteni asuneena, mutta jo vankasti kaupunkilaistuneena tuntee monesti hellittämätöntä tarvetta päästä pois ihmisten ja heidän luomustensa keskeltä - varsinkin aikana, jolloin henkisesti kuolleet massakulttuurin kasvatit vaeltavat trendien perässä betonin ja neonin seikkailumaassa rakentamassa egoaan naurettavien muotivirtausten varaan. Tällaisesta ihmistyypistä tulee mieleen lähinnä suuren lattiakanalan broileri, jonka elämänrytmi määrittyy ulkopuolisen asettamilla ehdoilla. Luonnossa, vailla eteen tuotua ruokaa ja kattoa pään päällä, se on täysin onneton ja elinkelvoton verrattuna luonnonvaraiseen kantalajiinsa. Yleensä keskusteleminenkin tällaisen ihmisen kanssa on yhtä hedelmällistä kuin keskustelu broilerin kanssa. Siksipä järkevä ihminen ei sellaiseen ryhdykään, vaan antaa heidän kotkottaa keskenään.

Mielestäni tärkein asia luontoharrastuksessa on pääsy irti historiallisesta ja lineaarisen aikakäsityksen ihmisten maailmasta syklisen luonnon ajan keskelle. Siinä missä mikä tahansa ihmisen luoma tavara kuvastaa omaa aikaansa ja kulttuurin historiallisuutta - ja samalla katoavaisuutta, luonnon artefaktit toteuttavat iättömiä ja muuttumattomia periaatteita. Länsimainen kulttuuri on kasvattanut itsestään omien rakenteidensa vihollisia ja etnomasokisteja, jotka vaativat luopumaan käsityksestä, että kulttuurit olisivat jotenkin asetettavissa paremmuusjärjestykseen, tai että olisi olemassa iättömiä arvoja ja periaatteita, joita ihmisten tulisi noudattaa. Koska ihminen on luonut kulttuurin rakenteet, voi ihminen ne myös hajottaa, eli dekonstruoida – aivan kuten suurella huolella ja vaivalla rakennetun taskukellon voi lyödä sekunnissa lekalla säpäleiksi. Virheellistä tosin on kuvitella, että vain koska kykenee lyömään kellon säpäleiksi, olisi jotenkin edistyksellisempi ja parempi kuin tämän mekaanisen hienouden luonut kelloseppä.

Ihmisen kyky muokata ja tuhota luontoa on, ympäristöhysteriasta huolimatta, lopulta varsin rajallinen. Ihminen voi toki hävittää jonkin eliölajin sukupuuttoon ja tuhota jonkin elinympäristön, mutta tämä on vain kajoamista luonnon ilmentymään, ei sen lainalaisuuksiin. Ihmisen ei ole mahdollista saada aikaan sellaista tuhoa, ettei luonto olisi jälleen täysin koskemattoman näköinen, elämän mittakaavassa vain hetken päästä siitä, kun lajimme olisi kadonnut tältä planeetalta. Vastaavia lainalaisuuksia sisältyy myös kulttuuriin, vaikka se yritetäänkin monesti kieltää; kulttuurin paremmuus määräytyy sen mukaan, mikä kulttuuri kykenee olemaan riittävän elinvoimainen säilyäkseen ja mikä taas kokee ansaitsemansa sukupuuton. Kulttuuri, joka on menettänyt kykynsä puolustautua saalistajia vastaan, tuhoutuu riippumatta siitä, kuinka hyvinä ihmisinä tässä kulttuurissa elävät itseään pitävät - milloin milläkin perusteella. Marttyyrien veri on turhaa, ellei marttyyrien muistolle rakenneta sotilaslinnoitusta.

Luonnolla on rauhoittava ja tasapainottava vaikutus sieluun, sillä heideggerilaisen olemisen huolen, Sorgen, keskellä se julistaa olemassaolollaan kuinka merkityksettömiä ihmisen teot ja tekemättä jättämiset ovat muille kuin ihmisille itselleen. Jos ihmiskunta näyttää kävelevän apokalypsiin, on syytä kaivaa esille pullo hyvää viiniä ja todeta, että on maailma pahempaakin todistanut. Luonto ei välitä siitä, miten joku omasta kuvitellusta viisaudestaan huumautunut intellektuelli siihen suhtautuu, vaan luonto jatkaa omien muuttumattomien elämää, sen lajirikkautta, elinvoimaa, terveyttä ja kauneutta ylläpitävien periaatteidensa seuraamista. Ja kun nyt asiaa tältä kannalta ajattelen, niin juuri näin pitäisi meidänkin tehdä - ihan vain itsemme vuoksi.

Luontoharrastuksenkin voi toteuttaa monella tapaa väärin. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, joille luontoharrastus on suorittamista pelkän suorittamisen vuoksi. Toinen vastaava joukko on seuramatkailijat, jotka kulkevat oppaan tarkkaan etukäteen suunnittelemaa ja aikatauluttamaa reittiä myöten ja tekevät niitä asioita, joita luonnossa oikeaoppisesti ”kuuluu” tehdä. Tällainen vie mielekkyyden koko harrastukselta, sillä suurinta iloa tuottaa toteuttaa itse matkansa ja kulkea haluamiaan polkuja niin pitkälle kuin haluaa kulkea ja hakea tunne yhtäältä omasta elossa olemisestaan ja toisaalta omasta fyysisestä rajallisuudestaan.

Viime viikonlopun patikointiretki oli siitä harvinainen, että muutamaa pimeässä tehtyä harhailua lukuun ottamatta kaikki meni täysin suunnitelmien mukaan. Toiveena on, että marraskuun puolella pääsisi jälleen jonnekin kaupunkien loskaisia katuja ylväämpiin maisemiin kokemaan talven ensimmäiset kosketukset, sillä herääminen laavulla ensilumen satamiseen on kokemus, jolle ei vedä vertoja mikään kotiteatteri tai päihde.

(Kirjoituksen otsikko on sitaatti Vergiliukselta, habitat di quoque sylvas.)

Iäti ukkonen jylisee, iäti hullut huutavat

Vuosien takaa muistan, että ukkonen joskus katkaisi sähköt vaaran laella sijainneesta lapsuudenkodistani. Istuin äidin ja isäpuolen kanssa hämärässä sateen piiskatessa ikkunoita, salamanvälähdysten sekä kumeiden jytinöiden ja ikkunoita helisyttävien pamahdusten orkestoidessa wagnerilaista sinfoniaansa. Ukkonen oli aina hyvin jännittävä kokemus, sillä siinä on arvaamattomuutta ja luonnon brutaalia voimaa, jolle yksikään ihminen ei mahda mitään. Yhä edelleenkin ukonilma kiehtoo mieltäni ja on varsin helppo samaistua esivanhempiimme, joilla on ollut taikauskoisia näkemyksiä tuosta Ukon ja Raunin kiihkeästä yhteenotosta. Vaikka tiedämmekin luonnontieteellisen selityksen tälle sääilmiölle, herättää se edelleenkin monia samoja tuntemuksia kuin ihmisillä iät ja ajat.

Ihminen ja ihmiskunta ei monilla tavoin muutoinkaan ole muuttunut miksikään, vaikka nykymaailman teknofetisistit luulevatkin Facebookin ja iPhonen kaltaisten lelujen olevan osoituksia oman sukupolvensa omalaatuisuudesta. Sinänsä luonnontieteissä on toki saavutettu asioita: Cernissä on päästy askeleen lähemmäksi maailmankaikkeuden perimmäistä olemusta, ihmisen DNA on selvitetty ja nanoteknologiasta on toistamiseen artikkeleja Tieteen Kuvalehdessä. Nämä eivät silti ainakaan vielä ole vaikuttaneet kulttuuriin ja ihmisten yleiseen elämään. Yleisesti ottaen hevoset ovat vaihtuneet autoon, sulka on vaihtunut kuulakärkikynään, kuulakärkikynä puolestaan näppäimmistöön ja karvattomista apinoista koostuvan yhteiskuntamme vähälahjaisimmatkin yksilöt on pakotettu oppimaan kirjoittamisen jalo taito. Seurauksia voi ihastella Hommafoorumilla ja Helsingin Sanomien keskustelusivuilla. Mainitut esimerkit ovat moderoituja ja tuskin tohdin ajatellakaan millaiseksi proletaarinen möykkä ja öyhötys yltyisi muutoin.

Primitiiviyhteisöjen taikausko ennustuksineen vaikuttaa lapselliselta, mutta siltikään peruskoulujärjestämme ei ole onnistunut juurimaan ihmisistä kuvitelmaa, että miljoonien valovuosien päässä palavat vetykasautumat olisivat meidän nähtävissä juuri tietyssä kuussa syntyneiden elämää ennustamassa. Kammoksumme noitavainojen mielettömyyttä, mutta jihadistin räjäyttäessä täynnä työmatkalaisia olevan bussin tai nationalistiksi julistautuneen kilipään ampuessa demarikakaroita ovat väkijoukot jahtaamassa jokaista muslimia ja hyvät ihmiset vaativat kieltoa harhaoppisten mielipiteille. Kilvan julistaudutaan irti vääristä mielipiteistä ja osoitetaan sosiaalisessa mediassa empatiaa uhreille, joista ei ennen tapahtumaa tiennyt mitään. Katolisen kirkon harjoittamaa anekauppaa pidetään ulkokultaisena tekopyhyytenä, mutta silti annetaan rahaa kehitysapuun ottamatta selvää onko 40-vuotisesta rahan kaatamisesta ollut mitään pysyvää hyötyä. Ei edes haluta tietää, sillä sehän voisi tarkoittaa sitä, että ei olekaan oikeasti auttanut mitenkään, eikä hyvän ihmisen sädekehä olisikaan enää niin kirkas.

Entisajan uskonoppineet ja tietäjät uskoivat sanojen olevan erityisen merkityksellisiä. Johanneksen evankeliumi alkaa toteamuksella, että alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. (Joh 1:1) Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä (Joh 1:3). Vailla mitään teologista koulutusta väitän toteamuksen viittaavan tässä yhteydessä paljon primitiivisempään ja taikauskoisempaan maailmankuvaan kuin mitä kreikan käsite logos sisältää. Pakanallisten tietäjien tuli kansanuskon maailmassa tietää oikeat sanat, jotta sairas voitiin parantaa tai haluttiin saada runsas sato - tai kuten kilpalaulantarunossa, saada vihamies ahdinkoon ja anelemaan tietäjää, että pyörrytä pyhät sanasi, Jo nyt tuskaksi tuloo, Läylemmäksi lankioo [...] Annan ainoan sisaren Väinämöiselle varaksi (SKVR A II 9, n. 38. - 27/4 1835.). Aivan samaa logiikkaa samoine taustaoletuksineen noudattavat ihmiset edelleen. Tänä päivänä älykköjen yksi suosikkiteoria on epistemologinen konstruktivismi, jonka mukaan asiat ovat rakentuneet kielen käsitteiden kautta ja totuutta voidaan orwellimaisesti hallita hallitsemalla kieltä. Kun kielletään vihapuhe, katoaa vihakin. Kun lakataan tuottamasta eriarvoistavia sukupuolirooleja, lakkaa sukupuoliroolit - joidenkin radikaalien mielestä myös sukupuolet an sich. Ja niin edelleen, tiedätte kuvion. Mainittakoon, että konstruktivismille on olemassa perusteltuakin käyttöä, mutta jos mielenkiintoisin aihe nuoren akateemisen silmissä on se, että skeittari näkee portaikossa temppupaikan siinä missä tavallinen ihminen vain tavallisen kaiteen, suosittelen alanvaihtoa johonkin enemmän yhteistä hyvää tuottavaan hommaan, e.g. hoitamaan kuolevia vanhuksia, kokemuksen perusteella suosittelen.

Humanistiset älyköt kritisoivat uskontoja siitä, että ne rakentuvat irrationaalisille olettamuksille. Asioille, joiden todenmukaisuutta ei voi osoitta ja jotka sisältävät loogisia ristiriitoja. Silti samat nojatuolimaailmanparantajat vannovat inhimillisyyden nimiin, vaikka tämä heidän inhimillisyytensä ei ole kuin sekalainen joukko asioita, joista he sattumoisin pitävät ja vastaavasti epäinhimillisyyttä se, minkä he sulkevat tämän ulkopuolelle. Aivan kuin ihminen olisi rousseaulainen luonnostaan hyvä olento ja kaikki puhuus on jotain demonista poikkeavuutta tästä mystisestä inhimillisyydestä. Kuitenkaan mikään ei ole sen inhimillisempää kuin katkeruus, kostonhimo, sadismi, itsetuhoisuus ja uskonsodat. Eläimet ei näihin pysty, mutta sen sijaan pystyvät empaattisuuteen ja olemaan luonnostaan uskollisempia ja altruistisempia laumanjäsenilleen kuin mitä suurin osa ihmisistä. Ihmisen luonnontila on lähempänä Cannibal Holocaustin veristä brutalismia kuin new age -happopäiden paratiisivisuaaleja John Lennonin tahdittamana. Kun ihminen vapautuu kulttuurisista normeista ja rooliodotuksista, ei saada aikaiseksi vapaan rakkauden ja veljeyden harmoniaa, vaan seksuaalista irstailua, heikompien polkemista, epärealistisia kauneusihanteita ja tässä raadollisessa kamppailussa hävinneiden mielenterveysongelmia. Se, että inhimillisyys olisi jokin kattokäsite kaikelle hyvälle ja kivalle on kamala virhepäätelmä, enkä halua elää yhteiskunnassa joka perustuu ajatukselle ihmisen luontaisesta hyvyydestä. Luultavasti tässä yhteiskunnassa päästäisiin jälleen lähelle maanpäällistä helvettiä paratiisia luotaessa.

Ihmisen perusluonne ei ole muuttunut miksikään, vaan se on saanut uudessa ympäristössä uusia muotoja. Siinä missä teknologia on kehittynyt harppoen 150 vuoden ajan, on kulttuurin edistyksellisyydestä vaatimattomasti näyttöä. Muutamia asioita pidän hyvinä saavutuksina, kuten tasa-arvoista koulutusmahdollisuutta eri sosiaaliluokilla ja naisten yhtäläistä oikeutta osallistua politiikkaan - vaikka useat naispoliitikot tekevätkin parhaansa vaikeuttaakseen viimeksi mainitun perustelemista. Muutoin teollistuminen ja automatisointi on vapauttanut valtavasti ihmisiä puhelinmyyjiksi, juorutoimittajiksi, poliittisiksi broilereiksi ja töhrymaalauksia tekeviksi läänintaiteilijoiksi, mutta uusia Eino Leinon, Hugo Simbergin tai Jean Sibeliuksen kaltaista neroa en ainakaan itse pysty nimeämään. Aikamme kansankulttuuri on yhden kesän hittibiisi ja Big Brother -juoru. Eliitin rajoja-ah-jälleen-rikkovaa taidetta taas jättivitun vetäminen pitkin katuja ja krusifiksin upottaminen ureaan. Sinänsä tietysti kuvaavaa, että maan tämän hetkinen kulttuuriministeri on rap-musiikille tukea vaativa jalkapallohuligaani ja toisaalta median sekä poliittisen eliitin kauhistelun aihe se, jos valtion varoja ei keskellä taloudellista syöksyä pitäisikään tunkea edellä mainittujen kaltaisten hörhöilyjen rahalliseen tukemiseen.

Olen varmaan useampaankin kertaan tunnustautunut kulttuuripessimistiksi, ja vaikka pyörittelen asiaa miten päin tahansa, en muuhun lopputulokseen osaa päätyä kuin että henkisesti tämä kulttuuri syöksyy alas ja kovaa. Toki valonpilkahduksiakin yössä näkyy, mutta ne ovat kulttuurin makrotasolla siinä määrin heikkoja, että ylenpalttiseen innostukseen ei aihetta vielä ole. Traaginen optimisti sisälläni sanoo, että länsimaat tarvitsevat kriisinsä pysyäkseen elinvoimaisina ja uskon pimeimmän hetken olevan juuri ennen aamunkoittoa. Toisaalta jos tauti on tappaakseen, niin ei se vahvista. Jos historian päätepisteenä on globaalilla roskaruo'alla itsensä muodottomaksi lihottava juureton, roduton ja kulttuuriton ihmismassa, jonka päämääränä on vain määrittelemättömän ihmisyyden toteuttaminen nautintoja maksimoinnissa vailla mitään henkisempää päämäärää, kuin menneiden polvien rakentaman kulttuurin rakenteiden tallominen tomuksi, niin olen hyvin pettynyt lopputulokseen. Siinä vaiheessa on ihan oikein jos Aasian nousevat kulttuurit jyräävät meidät.

Palatakseni luonnonilmiöhin: Ukkonen ja monet muut massiiviset luonnonilmiöt ovat siksikin miellyttävä kokemus, että ne muistuttavat olevan asioita joita ihmiset eivät voi hallita. Maailmankaikkeus jatkaa olemassaoloaan kohti loppujäähtymistä, ikuista pysähtyneisyyden ja elottomuuden tilaa kysymättä mielipidettä keneltäkään. Tämä tietysti kuulostaa nihilistiseltä, mutta mikäli ihminen voisi vapaasti konstruoida maailmankaikkeutta, lopputulos olisi varmaankin jotain Hieronymus Boschin maalausten kaltaista. Yleensä ihmisen yrittäessä luoda maanpäällisiä paratiiseja ne epäonnistuvat sitä pahemmin, mitä kunnianhimoisempia ovat utopistien visiot olleet. Ihmiskunnan ansioluetteloa tarkistaessa ei sille kukaan vastuuntuntoinen voi antaa enempää valtaa.

Antropomorfistisia haihatteluja

Olen kristitty vegaani ja tästä näkökulmasta näen kysymyksen lihansyöjä eläimistä liittyvän siihen, että ihmisen mukana koko luomakunta on suistunut pois alkuperäisestä rauhan tilansta, jolloin nähdään vallinneen kasvissyönti. Luomakunnassa kuten ihmistenkin maailmassa näyttää nyt olevan nyt vallalla pedon henki. Kaikenlainen pahuus ja toisen kustannuksella elämän ja hyödyn etsiminen kukoistaa. Näen lihansyönnin luomakunnassa osana tätä väliaikaista tillaa, josta luomakunta odottaa vapautustaan. Jeesuksen nähdään lunastustyöllään voittaneen koko luomakunnan katovaisuuden ja pahan vallasta.

- Nimimerkki Roosa Eläinoikeusfoorumilla.

Eläinsuojelijoiden helmasyntejä on luonnon idealisoiminen ja ihmisen vastakkainasettelu "luonnollisuuden" kanssa. Eläintenoikeusfoorumilla haikaillaan omavaraistalouteen, romantisoidaan pientilallisuutta ja esiintyy jopa näkemyksiä, että luonto olisi joskus ollut muka jotenkin reilu ja oikeudenmukainen paikka. Havainnollistavana esimerkkinä nimimerkki Roosan täysin biologisesta realismista irrallaan oleva pohdiskelu. Tämän ohella tavallista on myös eläinantropomorfismi, eli inhimillisten ominaisuuksien, tavoitteiden ja tunteiden liittäminen eläimiin. Yleisimmin tämä ilmenee kysymyksessä "Olisiko sinusta kivaa, jos sut syötäisiin?"

Eläinsadut ovat tyypillisimpiä lastenkirjallisuudet aiheita. Ihmisen kaltaisesti toimivat, puhuvat ja ajattelevat eläimet ovat tuttuja jokaiselle lapsuudesta. Niiden juuret ovat ovat myyteissä, joissa useat henget ja jumaluudet ovat olleet eläimenmuotoisia ja uskomuksissa, joissa joidenkin ihmisten on uskottu voivan muuttua eläimenhahmoisiksi. Nykyaikana antropomorfismi on kuitenkin saanut uuden muodon. Vaikka pidän eläimistä, varsinkin sellaisista, jotka osaavat olla sympaattisia, niin on vaikea suhtautua ihmiseen, joka kuvittelee eläimen ajattelevan ihmisen tavoin. Olen joskus pilkannut monien eläinoikeusaktivistien saavan käsityksensä eläimistä Disneyn piiretyistä, mutta ilmeisesti mikään parodia ei nykyaikana riitä voittamaan todellisuuden ajoittaista mielettömyyttä. Ilta-Sanomat kirjoittaa:

Lemmikki-sanan käyttö loukkaa koiria, kissoja ja muita ihmisten kotieläimiä. Lemmikkien sijaan tulisi puhua ”kumppanieläimistä” ja omistajien sijaan ”ihmishoitajista”.

Huoli lemmikkien loukkaantumisesta esitettiin uudessa akateemisessa julkaisussa nimeltä Journal of Animal Ethics.

Ensimmäisessä numerossa brittijulkaisu tuomitsee myös ilmaisut ”critters”, elukat sekä ”beast” eli peto, kertoo Orangenews.

Jopa villieläimiin viittaavaa sanaa ”wildlife” pidetään huonona, koska se viittaa sivistymättömyyteen. Kirjoittajien mukaan alentavat ilmaisut voivat edesauttaa eläinten huonoa kohtelua.

Lehden koonnut Oxfordin eläinetiikan keskuksen johtaja, professori Andrew Linzey toivoo lisäksi, että sanonnoista kuten ”viekas kuin kettu” ja ”syö kuin porsas” päästäisiin eroon.

Jälleen tuntuu vähemmän mielipuoliselta legendan kertoma tarina Caligulan tempauksesta nimittää hevonen konsuliksi.

Enimmäisen huomio on syytä kiinnittää siihen, että jälleen kehoitetaan aikanamme niin tuskallisen yleiseen sanamagiaan. Kyse on siitä, että maailmaa yritetään muuttaa paremmaksi paikaksi käyttämällä positiivisempia kuvauksia erilaisista asioista ja ilmiöistä. Ei haluta sanoa, että "alkoholisti", vaan että "päihdeongelmainen" ja "kehittymättömien maiden" sijaan puhutaan "kehittyvistä maista" - riippumatta siitä, tapahtuuko kyseisissä mitään kehitystä. Aivan kuin asiat muuttuisivat taianomaisesti toisenlaisiksi vain käyttämällä asioista erilaisia termejä. Nyt tämä sanamagia halutaan tuoda myös puheeseen eläimistä. Kuinkahan moni villieläin voisikaan paremmin jos niistä ei käytettäisi termiä villieläin?

Toisekseen, jokainen ymmärtänee, että eihän yksikään eläin osaa loukkaantua siitä termistä, jolla ihmiset sitä nimittävät. Koira heiluttaa yhtä iloisesti häntäänsä nimensä kuulleessaan, vaikka se olisi nimetty Nahkarukkaseksi. Kyse on siis ennemmin siitä, että antropomorfistinen harhainen mieli loukkaantuu siitä, että näin hänen mystifioimiaan eläimiä kutsutaan eläimellisillä nimillä.

Kolmanneksi ihmettelen sitä, miten kummassa tällainen flatus cerebri pääsee läpi akateemisena julkaisuna. Nykyään ilmeisesti mikä tahansa villi ajatusvirta käy akateemisesta tekstistä kunhan se on vain oikeassa muodossa, käyttää akateemista jargonia ja sen esittäjä on saanut akateemisen tittelin. Tämä ilmenee yleisestikin yliopistoissa ja olen tuntenut itseni monesti turhautuneeksi selaillessani uusimpien väitöskirjojen aiheita. Tuntuu kuin yksittäisiä terävänäköisiä ja antoisia tekstejä joutuisi etsimään suunnattomasta määrästä roskajargonin hetteistä suota. Tällaiset tekstit eivät anna ihmiskunnalle mitään ja tällaisten professorien olemassaolo on yhteiskunnallisesti, filosofisesti ja taloudellisesti turhaa ja vahingollista. Sen sijaan että käytettäisiin aikaa ja vaivaa parantamaan eläinten elinoloja ja säilyttämään niiden luontaisia ympäristöjä, pohtii professori sitä, millä nimellä eri eläimiä sopii kutsua jotta ne eivät loukkaantuisi. Tämänkaltainen haihattelu sai itsenikin vaihtamaan akateemisen uran käytännönläheisempään ammattiin.

Eläimet eivät ole inhimillisiä ja se on eläinten yksi parhaista puolista.