Iäti ukkonen jylisee, iäti hullut huutavat

Vuosien takaa muistan, että ukkonen joskus katkaisi sähköt vaaran laella sijainneesta lapsuudenkodistani. Istuin äidin ja isäpuolen kanssa hämärässä sateen piiskatessa ikkunoita, salamanvälähdysten sekä kumeiden jytinöiden ja ikkunoita helisyttävien pamahdusten orkestoidessa wagnerilaista sinfoniaansa. Ukkonen oli aina hyvin jännittävä kokemus, sillä siinä on arvaamattomuutta ja luonnon brutaalia voimaa, jolle yksikään ihminen ei mahda mitään. Yhä edelleenkin ukonilma kiehtoo mieltäni ja on varsin helppo samaistua esivanhempiimme, joilla on ollut taikauskoisia näkemyksiä tuosta Ukon ja Raunin kiihkeästä yhteenotosta. Vaikka tiedämmekin luonnontieteellisen selityksen tälle sääilmiölle, herättää se edelleenkin monia samoja tuntemuksia kuin ihmisillä iät ja ajat.

Ihminen ja ihmiskunta ei monilla tavoin muutoinkaan ole muuttunut miksikään, vaikka nykymaailman teknofetisistit luulevatkin Facebookin ja iPhonen kaltaisten lelujen olevan osoituksia oman sukupolvensa omalaatuisuudesta. Sinänsä luonnontieteissä on toki saavutettu asioita: Cernissä on päästy askeleen lähemmäksi maailmankaikkeuden perimmäistä olemusta, ihmisen DNA on selvitetty ja nanoteknologiasta on toistamiseen artikkeleja Tieteen Kuvalehdessä. Nämä eivät silti ainakaan vielä ole vaikuttaneet kulttuuriin ja ihmisten yleiseen elämään. Yleisesti ottaen hevoset ovat vaihtuneet autoon, sulka on vaihtunut kuulakärkikynään, kuulakärkikynä puolestaan näppäimmistöön ja karvattomista apinoista koostuvan yhteiskuntamme vähälahjaisimmatkin yksilöt on pakotettu oppimaan kirjoittamisen jalo taito. Seurauksia voi ihastella Hommafoorumilla ja Helsingin Sanomien keskustelusivuilla. Mainitut esimerkit ovat moderoituja ja tuskin tohdin ajatellakaan millaiseksi proletaarinen möykkä ja öyhötys yltyisi muutoin.

Primitiiviyhteisöjen taikausko ennustuksineen vaikuttaa lapselliselta, mutta siltikään peruskoulujärjestämme ei ole onnistunut juurimaan ihmisistä kuvitelmaa, että miljoonien valovuosien päässä palavat vetykasautumat olisivat meidän nähtävissä juuri tietyssä kuussa syntyneiden elämää ennustamassa. Kammoksumme noitavainojen mielettömyyttä, mutta jihadistin räjäyttäessä täynnä työmatkalaisia olevan bussin tai nationalistiksi julistautuneen kilipään ampuessa demarikakaroita ovat väkijoukot jahtaamassa jokaista muslimia ja hyvät ihmiset vaativat kieltoa harhaoppisten mielipiteille. Kilvan julistaudutaan irti vääristä mielipiteistä ja osoitetaan sosiaalisessa mediassa empatiaa uhreille, joista ei ennen tapahtumaa tiennyt mitään. Katolisen kirkon harjoittamaa anekauppaa pidetään ulkokultaisena tekopyhyytenä, mutta silti annetaan rahaa kehitysapuun ottamatta selvää onko 40-vuotisesta rahan kaatamisesta ollut mitään pysyvää hyötyä. Ei edes haluta tietää, sillä sehän voisi tarkoittaa sitä, että ei olekaan oikeasti auttanut mitenkään, eikä hyvän ihmisen sädekehä olisikaan enää niin kirkas.

Entisajan uskonoppineet ja tietäjät uskoivat sanojen olevan erityisen merkityksellisiä. Johanneksen evankeliumi alkaa toteamuksella, että alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. (Joh 1:1) Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä (Joh 1:3). Vailla mitään teologista koulutusta väitän toteamuksen viittaavan tässä yhteydessä paljon primitiivisempään ja taikauskoisempaan maailmankuvaan kuin mitä kreikan käsite logos sisältää. Pakanallisten tietäjien tuli kansanuskon maailmassa tietää oikeat sanat, jotta sairas voitiin parantaa tai haluttiin saada runsas sato - tai kuten kilpalaulantarunossa, saada vihamies ahdinkoon ja anelemaan tietäjää, että pyörrytä pyhät sanasi, Jo nyt tuskaksi tuloo, Läylemmäksi lankioo [...] Annan ainoan sisaren Väinämöiselle varaksi (SKVR A II 9, n. 38. - 27/4 1835.). Aivan samaa logiikkaa samoine taustaoletuksineen noudattavat ihmiset edelleen. Tänä päivänä älykköjen yksi suosikkiteoria on epistemologinen konstruktivismi, jonka mukaan asiat ovat rakentuneet kielen käsitteiden kautta ja totuutta voidaan orwellimaisesti hallita hallitsemalla kieltä. Kun kielletään vihapuhe, katoaa vihakin. Kun lakataan tuottamasta eriarvoistavia sukupuolirooleja, lakkaa sukupuoliroolit - joidenkin radikaalien mielestä myös sukupuolet an sich. Ja niin edelleen, tiedätte kuvion. Mainittakoon, että konstruktivismille on olemassa perusteltuakin käyttöä, mutta jos mielenkiintoisin aihe nuoren akateemisen silmissä on se, että skeittari näkee portaikossa temppupaikan siinä missä tavallinen ihminen vain tavallisen kaiteen, suosittelen alanvaihtoa johonkin enemmän yhteistä hyvää tuottavaan hommaan, e.g. hoitamaan kuolevia vanhuksia, kokemuksen perusteella suosittelen.

Humanistiset älyköt kritisoivat uskontoja siitä, että ne rakentuvat irrationaalisille olettamuksille. Asioille, joiden todenmukaisuutta ei voi osoitta ja jotka sisältävät loogisia ristiriitoja. Silti samat nojatuolimaailmanparantajat vannovat inhimillisyyden nimiin, vaikka tämä heidän inhimillisyytensä ei ole kuin sekalainen joukko asioita, joista he sattumoisin pitävät ja vastaavasti epäinhimillisyyttä se, minkä he sulkevat tämän ulkopuolelle. Aivan kuin ihminen olisi rousseaulainen luonnostaan hyvä olento ja kaikki puhuus on jotain demonista poikkeavuutta tästä mystisestä inhimillisyydestä. Kuitenkaan mikään ei ole sen inhimillisempää kuin katkeruus, kostonhimo, sadismi, itsetuhoisuus ja uskonsodat. Eläimet ei näihin pysty, mutta sen sijaan pystyvät empaattisuuteen ja olemaan luonnostaan uskollisempia ja altruistisempia laumanjäsenilleen kuin mitä suurin osa ihmisistä. Ihmisen luonnontila on lähempänä Cannibal Holocaustin veristä brutalismia kuin new age -happopäiden paratiisivisuaaleja John Lennonin tahdittamana. Kun ihminen vapautuu kulttuurisista normeista ja rooliodotuksista, ei saada aikaiseksi vapaan rakkauden ja veljeyden harmoniaa, vaan seksuaalista irstailua, heikompien polkemista, epärealistisia kauneusihanteita ja tässä raadollisessa kamppailussa hävinneiden mielenterveysongelmia. Se, että inhimillisyys olisi jokin kattokäsite kaikelle hyvälle ja kivalle on kamala virhepäätelmä, enkä halua elää yhteiskunnassa joka perustuu ajatukselle ihmisen luontaisesta hyvyydestä. Luultavasti tässä yhteiskunnassa päästäisiin jälleen lähelle maanpäällistä helvettiä paratiisia luotaessa.

Ihmisen perusluonne ei ole muuttunut miksikään, vaan se on saanut uudessa ympäristössä uusia muotoja. Siinä missä teknologia on kehittynyt harppoen 150 vuoden ajan, on kulttuurin edistyksellisyydestä vaatimattomasti näyttöä. Muutamia asioita pidän hyvinä saavutuksina, kuten tasa-arvoista koulutusmahdollisuutta eri sosiaaliluokilla ja naisten yhtäläistä oikeutta osallistua politiikkaan - vaikka useat naispoliitikot tekevätkin parhaansa vaikeuttaakseen viimeksi mainitun perustelemista. Muutoin teollistuminen ja automatisointi on vapauttanut valtavasti ihmisiä puhelinmyyjiksi, juorutoimittajiksi, poliittisiksi broilereiksi ja töhrymaalauksia tekeviksi läänintaiteilijoiksi, mutta uusia Eino Leinon, Hugo Simbergin tai Jean Sibeliuksen kaltaista neroa en ainakaan itse pysty nimeämään. Aikamme kansankulttuuri on yhden kesän hittibiisi ja Big Brother -juoru. Eliitin rajoja-ah-jälleen-rikkovaa taidetta taas jättivitun vetäminen pitkin katuja ja krusifiksin upottaminen ureaan. Sinänsä tietysti kuvaavaa, että maan tämän hetkinen kulttuuriministeri on rap-musiikille tukea vaativa jalkapallohuligaani ja toisaalta median sekä poliittisen eliitin kauhistelun aihe se, jos valtion varoja ei keskellä taloudellista syöksyä pitäisikään tunkea edellä mainittujen kaltaisten hörhöilyjen rahalliseen tukemiseen.

Olen varmaan useampaankin kertaan tunnustautunut kulttuuripessimistiksi, ja vaikka pyörittelen asiaa miten päin tahansa, en muuhun lopputulokseen osaa päätyä kuin että henkisesti tämä kulttuuri syöksyy alas ja kovaa. Toki valonpilkahduksiakin yössä näkyy, mutta ne ovat kulttuurin makrotasolla siinä määrin heikkoja, että ylenpalttiseen innostukseen ei aihetta vielä ole. Traaginen optimisti sisälläni sanoo, että länsimaat tarvitsevat kriisinsä pysyäkseen elinvoimaisina ja uskon pimeimmän hetken olevan juuri ennen aamunkoittoa. Toisaalta jos tauti on tappaakseen, niin ei se vahvista. Jos historian päätepisteenä on globaalilla roskaruo'alla itsensä muodottomaksi lihottava juureton, roduton ja kulttuuriton ihmismassa, jonka päämääränä on vain määrittelemättömän ihmisyyden toteuttaminen nautintoja maksimoinnissa vailla mitään henkisempää päämäärää, kuin menneiden polvien rakentaman kulttuurin rakenteiden tallominen tomuksi, niin olen hyvin pettynyt lopputulokseen. Siinä vaiheessa on ihan oikein jos Aasian nousevat kulttuurit jyräävät meidät.

Palatakseni luonnonilmiöhin: Ukkonen ja monet muut massiiviset luonnonilmiöt ovat siksikin miellyttävä kokemus, että ne muistuttavat olevan asioita joita ihmiset eivät voi hallita. Maailmankaikkeus jatkaa olemassaoloaan kohti loppujäähtymistä, ikuista pysähtyneisyyden ja elottomuuden tilaa kysymättä mielipidettä keneltäkään. Tämä tietysti kuulostaa nihilistiseltä, mutta mikäli ihminen voisi vapaasti konstruoida maailmankaikkeutta, lopputulos olisi varmaankin jotain Hieronymus Boschin maalausten kaltaista. Yleensä ihmisen yrittäessä luoda maanpäällisiä paratiiseja ne epäonnistuvat sitä pahemmin, mitä kunnianhimoisempia ovat utopistien visiot olleet. Ihmiskunnan ansioluetteloa tarkistaessa ei sille kukaan vastuuntuntoinen voi antaa enempää valtaa.