Pukeudu hyvin, sillä koristeltu seiväs ei näytä seipäältä.
- Miguel de Cervantes
Heraldiikka on, niin pitkään kuin saatan muistaa, aina kiehtonut minua. Muistan lapsena selanneeni tietosanakirjaa ja ihailleeni eri maiden lippuja ja vaakunoita. Yhtäältä syy on se, että olen aina ollut visuaalisesti orientoitunut ja toisaalta pitänyt pelkistetystä tyylistä, jota suurin osa vaakunoista ja lipuista edustaa. Ne ovat yksinkertaisesti kauniita.
Heraldisella yksinkertaisuudella on syynsä. Alun perin tunnukset kehittyivät erottamaan taistelussa omat joukot vihollisen joukoista, sekä erottamaan armeijoiden sisällä eri yksiköt toisistaan. Tunnusten tuli olla selkeästi erottuvia ja helposti pidemmältäkin matkalta tunnistettavia ja tämän vuoksi heraldiikkaan syntyi sääntöjä. Tavoitteena oli, että vaakuna on oltava tunnistettava nuolenkantaman, eli noin 200 metrin päähän. Tämän vuoksi värien määrä on rajoitettu ja ihanteena on, että käytettäisiin vain kahta tinktuuria, joista yksi on metalli ja toinen varsinainen väri - tai turkiskuvio. Tunnukset kirjailtiin sotilaiden haarniskan päälle puettuun hihattomaan asetakkiin, surcoatiin, mistä englanninkielinen vaakunan nimitys coat of arms tulee. Kotikielinenkin vaakuna viittaa tunnusten historiaan sotilaallisessa käytössä, sillä sana tulee muinaisruotsin asetta merkitsevästä sanasta vaakn. Samoin saksankielinen Wappen on eriytynyt sanasta Waffen.
Heraldiikan rappiokaudeksi kutsutulla ajalla renessanssista lähtien vaakunataide muuttui hiljalleen pelkäksi grafiikaksi vailla funktiota. Yksityiskohdat lisääntyivät, tinktuurisääntöä ei enää noudatettu ja vaakunan ympäristöön kerääntyi kirjoituksia ja epäheraldisia elementtejä. 1800-luvulla oli tavallista, että tunnukset olivat valtavia tilkkutäkkejä, mikä teki niiden semioottisesta lukemisesta mahdotonta. Uusien kansallisvaltioiden syntyessä nationalismin myötä ja vanhojen ruhtinashovien siirtyessä historiaan, tuli tarve elvyttää heraldiikkaa, joka ilmaisisi kansallista ylpeyttä arvokkaalla tavalla. Heraldiikka puhdistettiin siihen kuulumattomista elementeistä. Suomessa ei ollut heraldista perintöä ja maassamme vaakunataide perustettiin käytännössä tyhjästä. Tämän takia oli helppoa luoda maakunnille ja kunnille heraldisesti oikeaoppisia tunnuksia. Samalla jo olemassa olevat tunnukset uudistettiin heraldisesti oikeaoppisiksi.
- Miguel de Cervantes
Heraldiikka on, niin pitkään kuin saatan muistaa, aina kiehtonut minua. Muistan lapsena selanneeni tietosanakirjaa ja ihailleeni eri maiden lippuja ja vaakunoita. Yhtäältä syy on se, että olen aina ollut visuaalisesti orientoitunut ja toisaalta pitänyt pelkistetystä tyylistä, jota suurin osa vaakunoista ja lipuista edustaa. Ne ovat yksinkertaisesti kauniita.
Heraldisella yksinkertaisuudella on syynsä. Alun perin tunnukset kehittyivät erottamaan taistelussa omat joukot vihollisen joukoista, sekä erottamaan armeijoiden sisällä eri yksiköt toisistaan. Tunnusten tuli olla selkeästi erottuvia ja helposti pidemmältäkin matkalta tunnistettavia ja tämän vuoksi heraldiikkaan syntyi sääntöjä. Tavoitteena oli, että vaakuna on oltava tunnistettava nuolenkantaman, eli noin 200 metrin päähän. Tämän vuoksi värien määrä on rajoitettu ja ihanteena on, että käytettäisiin vain kahta tinktuuria, joista yksi on metalli ja toinen varsinainen väri - tai turkiskuvio. Tunnukset kirjailtiin sotilaiden haarniskan päälle puettuun hihattomaan asetakkiin, surcoatiin, mistä englanninkielinen vaakunan nimitys coat of arms tulee. Kotikielinenkin vaakuna viittaa tunnusten historiaan sotilaallisessa käytössä, sillä sana tulee muinaisruotsin asetta merkitsevästä sanasta vaakn. Samoin saksankielinen Wappen on eriytynyt sanasta Waffen.
Heraldiikan rappiokaudeksi kutsutulla ajalla renessanssista lähtien vaakunataide muuttui hiljalleen pelkäksi grafiikaksi vailla funktiota. Yksityiskohdat lisääntyivät, tinktuurisääntöä ei enää noudatettu ja vaakunan ympäristöön kerääntyi kirjoituksia ja epäheraldisia elementtejä. 1800-luvulla oli tavallista, että tunnukset olivat valtavia tilkkutäkkejä, mikä teki niiden semioottisesta lukemisesta mahdotonta. Uusien kansallisvaltioiden syntyessä nationalismin myötä ja vanhojen ruhtinashovien siirtyessä historiaan, tuli tarve elvyttää heraldiikkaa, joka ilmaisisi kansallista ylpeyttä arvokkaalla tavalla. Heraldiikka puhdistettiin siihen kuulumattomista elementeistä. Suomessa ei ollut heraldista perintöä ja maassamme vaakunataide perustettiin käytännössä tyhjästä. Tämän takia oli helppoa luoda maakunnille ja kunnille heraldisesti oikeaoppisia tunnuksia. Samalla jo olemassa olevat tunnukset uudistettiin heraldisesti oikeaoppisiksi.
Selailin joutessani Suomalaisten kuntien tunnuksia ja niistä muutamat olivat todella onnistuneita esimerkkejä hyvästä heraldiikasta, jossa näyttävyys, tyyli, yksinkertaisuus ja klassisten sääntöjen noudattaminen toteutuvat. Omat viisi suosikkiani kunnanvaakunoista ovat seuraavat:
1. Lieksa. Vaakuna on onnistuttu pelkistämään hyvin, sillä aihevalinta on sellainen, joka helposti sortaa suunnittelijan liiallisiin yksityiskohtiin tai tinktuurisäännön rikkomiseen.
2. Sysmän vaakuna on onnistunut toteutus varsin tyypillisestä suomalaisesta vaakunasuunnittelusta.
3. Luumäki.
4. Lapua. Karhulla ratsastava nuijamies, tarvitseeko enempää sanoa?
5. Multia ansaitsee erityismaininnan poikkeuksellisesta vaakunaeläimestä. Hyönteiset eivät ole kovin suosittu vaakunaeläinaihe, sillä ne harvoin ovat kovin uljaita saati ihastusta herättäviä.
Vaakunataiteen säännöt rajoittavat ratkaisuja, joita vaakunan suunnittelija voi tehdä. Kuitenkin, vaakunoiden komeus ja tyyli perustuvat sille, että asioita ilmaistaan yksinkertaistetulla muotokielellä välttäen ylenmääräistä grafiikkaa ja tarpeettomia elementtejä. Juuri se, kuinka vaakuna onnistuu ilmaisemaan asioita heraldisten sääntöjen rajoissa luo vaakunoihin niiden kiehtovuuden. Havainollistava esimerkki todella huonosta heraldiikasta on Bolivian vaakuna, jossa lähes kaikki on tehty väärin. Liikaa elementtejä, maisemamaalausta ja tonttuhattuja.
Yleensä vanhojen sosialistimaiden heraldiikka on hyvin huonoa. Tämä ei sinänsä ole ihme, sillä kovan linjan sosialistit ja kommunistit haluavat olla kumouksellisia myös kulttuurisella tasolla ja siihen ei heraldisten sääntöjen porvarillinen noudattaminen sovi. Seurauksena siitä syntyy jotain tällaista. Vastaavasti kuvaavaa on, että päästessään valtaan Varsinaissuomalaisessa osakunnassa taistolaisnuoret hävittivät ensitöikseen osakunnan vaakunan. Tarina ei kerro mitä tilalle tuli, mutta luultavasti se oli jotain erinomaisen solidaarista ja edistyksellistä.
Vastaavasti perinteisessäkin taidemaalauksessa on sääntönsä, joita nykyajan rappiotaiteilijat ehdoin tahdoin haluavat rikkoa. Mutta taiteen sääntöjen tuhoaminen tekee teoksesta semioottisesti lukukelvottoman samalla tavalla kuin heraldisten sääntöjen unohtaminen teki 1800-luvun heraldiikasta lukukelvotonta. Taiteen ei tietenkään tule olla heraldiikkaa, eikä vice versa, mutta useimpia nykytaiteilijoiden töitä katsellessa ihmettelee, että eikö heillä oikeasti ole mitään sanottavaa? Onko rajojen rikkominen ainoa hyve maailmassa, jossa klassiset ihanteet, hyvyys, totuus ja kauneus on puettu narrin pukuun. Sääntöjen rikkomiselle olemassaolonsa perustavasta kuvallisesta ilmaisusta tulee merkityksetöntä dadaa, jolla pahimmillaan ei ole muuta annettavaa katsojalleen - tai kuulijalleen - kuin sen julistus rajojen rikkomisesta.
Vastaavasti perinteisessäkin taidemaalauksessa on sääntönsä, joita nykyajan rappiotaiteilijat ehdoin tahdoin haluavat rikkoa. Mutta taiteen sääntöjen tuhoaminen tekee teoksesta semioottisesti lukukelvottoman samalla tavalla kuin heraldisten sääntöjen unohtaminen teki 1800-luvun heraldiikasta lukukelvotonta. Taiteen ei tietenkään tule olla heraldiikkaa, eikä vice versa, mutta useimpia nykytaiteilijoiden töitä katsellessa ihmettelee, että eikö heillä oikeasti ole mitään sanottavaa? Onko rajojen rikkominen ainoa hyve maailmassa, jossa klassiset ihanteet, hyvyys, totuus ja kauneus on puettu narrin pukuun. Sääntöjen rikkomiselle olemassaolonsa perustavasta kuvallisesta ilmaisusta tulee merkityksetöntä dadaa, jolla pahimmillaan ei ole muuta annettavaa katsojalleen - tai kuulijalleen - kuin sen julistus rajojen rikkomisesta.
