Biologinen ja kulttuurinen evoluutio ovat hyvin usein yllättävän analogisia. Olennaisin ero lienee se, että biologinen evoluutio etenee darwinistisesti (s.o. perityt ominaisuudet siirtyvät jälkeläisille), niin kulttuurievoluutio etenee lamarckistisesti (s.o. opitut ominaisuudet siirtyvät jälkeläisille).Konvergenttiä evoluutiota esiintyy molemmissa tarkoittaen sitä, että kehitytään toiminnoilta ja rakenteilta hyvin samankaltaisiksi kuulumatta samaan evoluution haaraan. Delfiinit ja hait ovat ympäristön ehtojen takia kehittyneet rakenteiltaan kovasti toisiaan muistuttavaksi, vaikka ovat ainoastaan yhteistä alajaksoa (Vertebrata) apinoiden, lintujen, käärmeiden ja sammakoiden kanssa.
Vastaavasti kirjoitustaito vaihtelevin merkintäjärjestelmin keksittiin itsenäisesti eri puolilla maailmaa eri korkeakulttuurien syntyessä. Luultavasti myös ruuti keksittiin Euroopassa itsenäisesti 1200-luvulla, vaikka Kiinassa sama aine oli tunnettu satoja vuosia aiemmin. Lamarckistisen kulttuurievoluution vuoksi kulttuurien toimivat jutut kuitenkin leviävät nopeasti kulttuurista toiseen, mikäli keksintö on adaptoitavissa muihin kulttuureihin, eikä jokaisen eriytyneen kulttuurin tarvitse keksiä pyörää uudelleen. Tämä on tärkeimpiä selittäjiä ihmisen menestymiselle lajina. Toisaalta myös kulttuurievoluution lamarckilaisen luonteen takia kaikenlaiset inhimilliset aivopierut, kuten nuorisomuoti, marxismi, viinatamponit, hedonistinen välinpitämättömyys ja karaoke leviävät helposti ympäriinsä. Kulttuurievoluution mahdollistama muutoksen nopeus on avain ihmisyhteisön menestykseen - tai sen tuhoon.
Mielenkiintoista on myös evolutiivinen taantuminen. Kaikki tuntenevat surkuhupaisan tarinan Mauritiuksen saarilla eläneistä dodoista, jotka eurooppalaisten siirtolaisten myötä katosivat hetkessä evoluution roskatynnyriin. Syy dodojen perikatoon näyttäisi olevan yksinkertaisesti se, että dodojen elinympäristö ei kannustanut kehittymään tai edes säilyttämään olemassa oleviakaan kykyjä. Kauan sitten saarelle lentäneet kyyhkyt huomasivat saarien hedelmien ja siementen olevan yltäkylläistä ravintoa ja perustivat sitten näille antimille koko paikkansa ekosysteemissä. Kun mantereesta eristyksissä olevilla saarilla oli yllin kyllin ravintoa, eikä mitään luontaisia vihollisia, taantui laji tuhansien vuosien kuluessa varsin diletantiksi otukseksi. Dodot luopuivat lentotaidosta, mutta juoksemisen tai uimisenkaan opetteluun ei ollut mitään tarvetta. Itsesuojeluvaisto katosi täysin. Kun eurooppalaiset saapuivat ja toivat mukanaan myös rottia, ei maahan pesänsä tehneillä dodoilla ollut mitään valmiuksia toimia näin jännittäksi muuttuneessa ympäristössä. Lintu ei ymmärtänyt puolustaa pesäänsä munilla herkuttelevilta rotilta tai juosta karkuun nälkäistä merimiestä. Helppo elämä mehevien hedelmien äärellä koitui lajin tuhoksi.
Ihmiskunnastakin löytyy dodojen kaltaisia kohtaloita. Ennen ajanlaskun alkua Kanarian saarille saapui lautoilla tai veneillä Guanchien heimo. Vaikka he olivat meritse tulleet saarille, olivat he kulttuurissaan unohtaneet täydellisesti vesillä liikkumisen. Mahdollisesti siirtolaisista ainoat purjehdustaitoiset olivat kuolleet ennen kuin olivat ehtineet opettaa taitoa muille tai taito oli hiipunut kun kalastus tai muut syyt eivät kannustaneet ylläpitämään sitä.
25 000 - 40 000 vuotta sitten Tasmanian saaren ensimmäiset asuttajat kävelivät alueelle sen ollessa vielä yhteydessä mantereeseen. Eristyksissä eläneet tasmanialaiset elivät eurooppalaisten saapuessa käytännössä varhaiskivikautta ja olivat joko unohtaneet tai eivät olleet koskaan oppineetkaan edes tulen tekoa. Heille pohjoisempana asuneiden Australian aborginaalien bumerangikin oli täysin tuntematonta muukalaisteknologiaa - puhumattakaan jousesta, heittokeihäästä saati tuliaseista. Päinvastoin he jopa onnistuivat unohtamaan luutyökalujen valmistamisen noin 4 000 vuotta sitten.
Molemmat näistä taantuneista kulttuureista jakoivat dodon kohtalon; eristynyt populaatio katosi kilpailevan, tehokkaamman ja verkottuneemman kulttuurin saapuessa alueelle. 1800-luvun alussa koko Tasmanian alkuperäisväestö tuhoutui; guanchit puolestaan sulautuivat olemattomiin uusien siirtolaisten joukkoon keskiajan lopulla. Siksipä Kanarian saarten rannikoilla ei kalastele guanchi, vaan siellä köllöttelee tyytyväinen IT-mursu.
Tasmanialaisia ja guancheja tunnetumpi esimerkki on Pääsiäissaaren kulttuurin kohtalo, joka oli seurausta pikemminkin itse aiheutetusta paikallisesta ekokatastrofista kuin kulttuurin taantumisesta - joka tosin alkoi kun yhteisön taloudelliset perusteet tuhoutuvat. Pääsiäissaaren väestö käytti saaren metsät laivojen rakentamiseen 1400- ja 1700-lukujen välillä ja metsien kadottua eroosio vei mukanaan viljelysmaat, eikä uusia metsiä enää kasvanut tilalle. Viljelykselle ja kalastukselle taloutensa perustaneelle yhtenäiskulttuurille seuraukset olivat deterministiset: Väestö taantui ja pirstoutui keskenään tappeleviksi kannibaaliheimoiksi, jotka eivät voineet edes rakentaa laivoja lähteäkseen saareltaan.
Omaksumalla omaa kulttuuriaan toimivammat teknologiat ja hallintomuodot natiivit voivat säilyttää itsenäisyytensä ja mahdollisesti olemassaolonsakin. Kansallisaatteen omaksuneet suomalaiset rakensivat karulle maaperälle surkeaan ilmastoon itsenäisen, modernin demokraattisen valtion. Ei olisi onnistunut rautakautisen heimokulttuurin ehdoilla ja arvoilla.
On silti syytä olla varovainen sen suhteen, mitä omaksuu toisista kulttuureista. Naurusaaren heimojen omaksuessa 1800-luvulla länsimaiset tulitaseet ja alkoholin, aloittivat kännipäiset natiivit sisällissodan kahdentoista heimon välillä. Sisällissota kesti kymmenen vuotta kunnes saksalaiset ottivat saaren haltuun ja keräsivät pyssyt pois. Nykyisin Naurun näennäisesti itsenäinen saarivaltio elää käytännössä täysin Australian hyväntahtoisuuden varassa. Saaren perinne omaksua kaikki huonot asiat länkkäreiltä on säilynyt elinvoimasena, sillä kaupungistumisaste on täydet 100 prosenttia ja maan yli 15-vuotiaasta väestöstä 95% on ylipainoisia. Suorastaan dodomaista toimintaa.
Ehkä jotain dodomaista on myös niissä kulttuureissa, jotka eivät osaa suhtautua kilpaileviin ja ekspansiivisiin kulttuureihin uhkana, vaan kuvittelevat kaikkien muidenkin olevan yhtä harmittomia hedelmänmutustajia - osaamatta suojella pesäänsä niissä roomalaisorgioita viettäviltä rotilta. Evoluutio ei palkitse typerästä naiiviudesta, vaan sillä on olemassa vain yksi standardiratkaisu tällaisten varalle. Luojan kiitos(sic) kulttuurievoluutiossa on mahdollista oppia ja omaksua uusia toimintamalleja.
Kiitos. Loppuhuipennus - siis Euroopan rinnastaminen dodoihin - oli hiukan yllättävä mutta taisipa osua maaliin.
VastaaPoistaKerrotaanpoa pieni tarina Uudesta Seelannista, jossa dodtkin elivät:
The Stephen Island wren became extinct in the 1890s. Its habitat was a small island in Cook Strait, New Zealand.
Although it couldn't fly, it survived in small numbers (presumably for many millennia) until a lighthouse was built on the island. The lighthouse keeper acquired a cat to keep him company, and the cat brought a number of dead birds into the house. They were identified as a hitherto unknown species by interested naturalists. Very soon, the cat stopped bringing in dead wrens, because he had killed the entire species off.
Välttämättömyys on innovaatioiden äiti. Ja myös taitojen ylläpitämisen. Miksi ylläpitää taitoja - purjehdusta, veneenrakennusta, työkalujen tekemistä - jos niitä ei tarvitse ja ilmankin tulee toimeen?
VastaaPoistaHelppo elämä veltostuttaa. Samoin ylispesialisoituminen kaventaa ekologista (tai memeettistä) lokeroa niin, että olosuhteiden muuttuessa ollaan helisemässä. Tuo 45 euron renkaanvaihto on siitä esimerkki. Renkaanvaihto olisi niin kovin helppoa ulkoistaa jollekin spesialistille. Lopputulos on, että pian ei osata enää triviaaleimpiakaan arkielämän taitoja ja iskee uusavuttomuus.
Eivät tasmaanit unohtaneet työkaluja siksi, että olisivat olleet tyhmiä. He unohtivat ne siksi, ettei niille ollut tarvetta. Banaanit tippuivat suoraan suuhun. Seksi kiinnosti enemmän kuin älylliset harrastukset.
Evoluutiokriitikkojen olisi hyvä miettiä, kuinka yksi kissa pystyy 'caustaamaan lintulajin olemattomiin vain siksi, että lintu elänyt koko historiansa kissattomissa oloissa.
VastaaPoistaEn pitäisi yhteisön sisällä tapahtuvaa erikoistumista analogisena tasmanialaisten touhuun. Ihminen kuitenkin on nopea oppimaan uusia asioita ja esimerkiksi uuden ammattikoulutason ammatin hankkiminen vaatii 1-3 -vuotta koulutusta.
Toisaalta se, että iso osa nykynuorista ei osaa hiihtää tai tehdä nuotiota ilman sytytysnestettä kertoo karua kieltään siitä kuinka nopeasti näinkin perustaitoina pidettävät asiat katoavat kansakunnan kollektiivisesta osaamisesta.
Toisaalta, vaikka tasmanialaiset eivät unohtaneet taitoja tyhmyyttään, niin tällainen ympäristö todennäköisesti heikentää periytyviä henkisiä lahjoja kymmenien tuhansien vuosien aikana. Kaikki tietänevät kuinka käy älykkälle ihmiselle, joka ei saa ympäristössään riittävästi älyllisiä virikkeitä. Sen sijaan vähemmilläkin lahjoilla varustettu on täysin samassa sosiaalisessa asemassa, eikä näin vaikuta parinhankintaan ja suvun jatkamiseen.
VastaaPoistaYhdessäkään ihmiskulttuurissa ei ole unohdettu tulentekoa. Ihmisen ruoansulatus ei voi prosessoida raakaa ruokaa tehokkaasti, vain 50%. Nuo legendat tulettomuudesta ovat eurooppalaisten siirtomaaisäntien ja valloittajien kertomia huhuja. Muutamia tapauksia missä haaksirikkoutuneet eivät ole kyenneet tekemään tulta autiolla saarella, ko. ihmiset ovat joutuneet syömään moninkertaisia määriä ruokia, tulematta kylläisiksi.
VastaaPoistaKypsentämättömän ruoan syönti on uusi laihdutus-muoti-ilmiö, jonka noudattajat ovat menettäneet lisääntymiskykynsä ja ovat anorektisen laihoja.
Suosittelen kirjaa "Tulella kypsennetty" Richard Wrangham. http://www.terracognita.fi/kirjat/9789525697353.html
Jared Diamondin kirjan "Tykit, taudit ja teräs" mukaan näin olisi ollut:
VastaaPoista"Kun eurooppalaiset saapuivat vuonna 1642 jKr., tasmanialaisilla oli modernin maailman yksinkertaisin aineellinen kulttuuri. Mantereen aboriginaalien tapaan he olivat metsästäjä-keräilijöitä eikä heillä ollut metallityökaluja. Heillä ei ollut myöskään monia mantereella laajassa käytössä olleita teknologioita ja esineitä, muun muassa teräviä keihäitä, minkäänlaisia luusta valmistettuja työkaluja, koukkuja, verkkoja, atraimia, ansoja, eivätkä kalastaneet ja syöneet kalaa, ommelleet tai käyttäneet tulta."
Ryan Lyndall kirjan "The Aboriginal Tasmanians" mukaan he kanniskelivat luonnon tekemää tulta kekäleissä paikasta toiseen - joten olisivat tuolloin kyllä käyttäneet tulta, mutta heillä ei ollut osaamista tehdä tulta itse.