Taiteen tehtävästä

Diào hǔ lí shān (suom. Houkuttele tiikeri piilostaan)
- 36 salajuonta

Olen, niin pitkään kuin saatan muistaa, pitänyt kuvatateesta. Siksi seinäni ovatkin täytetty maalauksin ja piirustuksin ja pöytälaatikko pursuaa omia yritelmiä. Kuvallisen ilmaisun hyvänä puolena voi pitää sitä, että vähemminkin lahjoin siunattu ihminen ymmärtää kyseessä olevan taiteellisen itseilmaisun. Esseistien kirous on se, että yhteiskunnallisen vastuun nimissä yksilöitä musertavat hyeenalaumat voivat hyökätä kimppuun jos hän onnistuu esseisitin varsinaisessa tarkoituksessa: Kyseenalaistamisessa, oivaltamisessa, paljastamisessa, provosoinnissa.

Kirjallisuuden tutkimuksen kannalta essee lajina sijoittuu jonnekin kaunokirjallisuuden, mielipidekirjoittelun ja tietokirjallisuuden väliselle ei-kenenkään maalle. Paitsi, että hyvän esseen kirjoittaminen on haastavaa - itse katson yltäväni parhaimillani korkeintaan arvosanan kohtalainen tuotoksiin -, on sen lukeminen ja tulkinta oma haasteensa. Siinä missä typeryksiä varten tupakka-askeissa on varoitusmerkinnät, pitäisi ehkä kirjallisiinkin tuotoksiin olla saatavilla varoitustarroja. Esimerkiksi "Tämä kirja voi nostaa verenpainettasi" tai "Huom! Tämä kirjoitus on sarkasmia." Valitettavasti tällaiset varoitukset luultavasti toimisivat tehtävässään tasan yhtä hyvin kuin mitä tupakka-askienkin merkinnät. Ihminen on mitä on, eikä mikään historian oppitunti riitä siivoamaan hänestä sitä, mitä Joseph de Maistre filosofiassaan niin tulenpalavasti paheksui.

Sinänsä huvittavaa tietysti ajatella, että kun joku kirjoittaa vapaa-ajallaan ajatuksiaan, niin toinen istuu tuntipalkallisena työntekijänä lukemassa samaa tekstiä. Ihmisen perusluonne kun ei valitettavasti ole muuttunut miksikään sitten uuden ajan alun rovioiden; se vain manifestoituu eri tavoin. Samat ihmiset, jotka vuosisatoja sitten esittivät käräjillä, kuinka joku persona non grata on loitsinut heidän lehmänsä umpeen ja pitäisi siksi polttaa, tekevät he nykyisin valituksia siitä, mitä kukin ihminen on tehnyt tai sanonut yksityiselämässään ja pitäisikö häneltä siksi viedä ammatti ja mieluiten vielä saada tuomiolle jostakin. Tällainen kuitenkin kääntyy provokaattorin voitoksi: Mitä vimmatummin Hannu Salaman kaltaisia kuvia kumartamattomia henkilöitä yritetään vaientaa, sitä enemmän hän saa kuuluvuutta ja näkyvyyttä. Tämä seikka tietenkin korostuu nykyisenä internetin aikana. Riemukkainta on tietysti se, että kun joku oman asiansa oikeutuksesta vakuuttunut käyttää kyseenalaisia keinoja vahingoittaakseen väärinajattelijaa, saattaa hän omassa oikeamielisyyden huumassaan tehdä itse jotain juridisesti väärää ja joutua siitä itse vastaamaan. Laki kun ei yleisesti asioissa tunne hyvää tarkoitusperää. Ja hyvä niin, sillä muutoin eläisimme hyvää tarkoittavien lastentarhatätien tyranniassa vailla oikeutta ilmaista itseämme.

8. päivä tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun vuoden mittainen asepalvelukseni tämän maan armeijassa päättyi. Kun meistä pyrittiin vaihtelevin tuloksin kouluttamaan päteviä sissiryhmän johtajia, meille kerrottiin ryhmämme tai joukkueemme onnistuneen tehtävässään silloin, kun vihollinen haluaa meidät hengiltä. Toisin sanoen, vihollinen siirtää voimiaan päämäärästään linjojen takana huoltokuljetuksia räjäyttelevien sissien torjuntaan. Voidaan mielestäni ajatella, että taiteen ja kirjallisuuden tehtävä on hieman samanlainen; taide ja kirjallisuus, joka ei herätä mitään reaktioita yleisössään, on pelkkää estetiikkaa vailla sanomaa. Reaktion ei tietenkään tarvitse aina olla yhtä voimallinen kuin armeija-analogiassani, mutta vanhat sodankäynnin opit toimivat myös taistelussa kulttuurihegemoniasta.

Toisaalta en kuitenkaan hyväksy sellaistakaan käsitystä, että taiteen ja kirjallisuuden pitäisi olla julistavaa. Tuolloin se taantuu vain poliittiseksi manifestiksi. Pahimmillaan käy kuten Timo Hännikäinen kertoi puhuessaan Jarkko Tontin Mannerheim-vuodatuksista, en loukkaannu suurmiehen muiston häpäisemisestä vaan siitä, että tuollainen provokaatioyritys on niin halpa, väsynyt, lattea ja mauton. Samaa voi tietysti sanoa taannoisesta Katariiina Lillqvistin nukkeanimaatiosta. Jos tarkoitus menee tyylin edelle, tarkoittaa se korkeakulttuurisessa tuotteessa yleensä myös tarkoituksen latistumista ja katoamista.

Vielä joskus ennen lukiota ajattelin vakavissani graafisen alan opiskeluja, mutta näin jälkikäteen ajateltuna on ehkä parempi, että niin kirjoittaminen kuin muukin oma vaatimaton tuotanto kulttuurin kekoon tapahtuu harrastepohjalta. Tässä nyt lukijain iloksi tai kiroksi joitain vähiten epäonnistuneita tuotoksia vuosien varrelta:

Yhteiskunta taiteena

Törmäsin yhtyeeseen nimeltä Laibach ensimmäisen kerran joskus vuonna 2008. En enää muista missä yhteydessä yhtyeen musiikkivideo ”Life is Life” tuli vastaan, mutta orkesterin omaperäinen tyyli ja militaristinen estetiikka yhdistettynä industrialmusiikkiin iski alkuhämmennyksen jälkeen – ja kovaa iskikin.

Laibach sai alkunsa 80-luvun alun Jugoslaviassa, jossa se oli osa laajempaa avantgardistista liikettä Neue Slowenische Kunst (NSK). Vaikka Titon Jugoslavia oli diktatuuriksi verrattain vapaa yhteiskunta, oli militaristinen tyyli yhdistettynä Ljubljanan kaupungin saksankieliseen nimeen ja taiteilijaryhmän nimen alkuperä kansallissosialistien käsitteessä ”uusi saksalainen taide” riittäviä aiheuttamaan yhtyeen sensurointia kotimaassaan. Yhtyeen esiintymiset omalla nimellään olivat kiellettyjä ja televisiotoimittaja Jure Pengov nimitti ryhmittymää ”kansanvihollisiksi”. Laibachia on syytetty sekä äärivasemmistolaiseksi että äärioikeistolaiseksi ja Laibach itse on todennut syytöksiin heidän olevan "yhtä fasisteja kuin Adolf Hitler oli taidemaalari". Vastaus tuskin selvensi yhtään mitään.

Useimmiten Laibachin katsotaan tekevän parodiaa totalitaristisista järjestelmistä ja tämä näkökanta tulee vastaan usein musiikkitoimittajien kirjoittaessa juttuja yhtyeestä. Esimerkiksi Richard Wolfson on katsonut Laibachin ottavat valtiollisten järjestelmien symboliikkaa oman taiteensa luomiseen vieden elementtejä äärirajoille, naurettavuuksiin asti. Tällainen katsanto on kuitenkin mielestäni varsin pinnallinen, latistaen avantgarden vain parodiaksi. Itse näen mieluummin Laibachissa paljon syvemmän kulttuurin olemuksen muutoksen, joka 1900-luvun aikana länsimaissa on tapahtunut.

1900-luvun alun keskeisiä kulttuurisia liikkeitä olivat modernismi ja uusklassismi, jotka ilmenivät eri tavalla eri maissa. Saksassa, Italiassa ja Neuvostoliitossa uusklassismi ja modernismi ilmenivät totalitaristisena järjestelmänä, jossa valtio edusti oikeaa traditiota ja antiikin puhdasta muotoa nykypäivään tuotuna. Englannissa ja Suomessa puolestaan klassismi ilmeni ennemminkin nostalgiana ja kaipuuna eurooppalaisuuden juurille ilman uskoa siihen, että klassismin maailma voitaisiin sinällään toteuttaa nykypäivässä.

Modernismiin ja klassismiin yhdistyi humanismi siinä valistusajalta lähtien eläneessä kehitysuskoisessa merkityksessä, että humanistinen lähtökohta tarkoittaa ihmiskunnan päämäärän tavoittelua ihmisyyden toteuttamisessa. Koska meillä ei ole olemassa mitään universaalia, yleispätevää ihmisyyden määritelmää, on humanistisuus luonnollisesti riippuvainen määrittelijän omasta ihmiskäsityksestä. Tämän vuoksi liberaalit humanistit, jotka uskoivat hegeliläiseen historian luonnolliseen kehitykseen barbariasta kohti aina ylevämpää ihmisyyttä toteuttaviin kulttuurin muotoihin, näkivät totalitaristiset järjestelmät vastakohtaisena humanismille ja ihmisyyden toteutumiselle. Ne olivat ikään kuin häiriö historian luonnollisessa kehityksessä. Itse näkisin kuitenkin ne mieluummin loogisena vastareaktiona, jonka nimittäminen historian synnyttämäksi häiriöksi ja hirviöksi pikemmin kertoo kehitysuskoisen ihmisen omasta naiviudesta kuin näistä järjestelmistä itsestään.

Kuitenkin juuri totalitaristisissa järjestelmissä toteutui se, mihin historialliset avantgardistit eivät olleet kyenneet: Kaatamaan raja-aidan elämän ja taiteen väliltä. Italian fasismiin ja Neuvostoliiton bolshevismiin osallistui varsinkin alkuvaiheessa paljon avantgardisteja, jotka aktiivisesti tekivät järjestelmää tunnetuksi. Totalitääriset liikkeet olivat heille taideteoksia, jotka muovattiin yhteiskunnan ihmismassasta. Filosofi Boris Groys onkin nimittänyt stalinistista kulttiliikettä avantgardistiseksi teokseksi. Tämä vie mielenkiintoisen kysymyksen ääreen taiteen etiikasta: Onko oikeastaan kovin suurta eroa tappaa ihmisiä kuin kissoja taiteellisen ilmaisun vuoksi ja onko tällaisen rajan ehdottomuus vain oman aikamme maailmankäsityksen tuotosta?

Vaikka esimerkiksi fasisteja pidetään jossain tapauksissa äärikonservatiiveina, ovat konservatiivisuus ja radikalismi monessa suhteessa toistensa vastakohtia. Taiteessa yksi olennainen ero on se, että siinä mimeettiset suhteet taideteoksen ja todellisuuden välillä ovat kääntyneet päinvastaisiksi. Klassisen kulttuurin katsottiin olevan todellisuuden jäljittelyä ja kuvailua. Tällaisena taide miellettiin aina 1900-luvulle asti ja sellaistenkin suuntausten kuten impressionismin, ekspressionismin ja kubismin voidaan katsoa olevan tulkintaa kohteestaan. Ne rikkovat muotoa ja tulkitsevat, mutta silti taideteos pohjautuu todellisuudessa olevaan olioon tai asiaan. Sen sijaan totalitaarisessa taiteessa ihmiset alkavat jäljitellä taideteosta. Taide esittää ihanteellisen hahmon, kuten sosialistisen yhteiskunnan sankarityöläisen, johon todellisten ihmisten toivotaan samaistuvan.

Toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa tämä mimeettinen suhde ei ole palautunut, vaan ainoastaan esikuvat ovat muuttuneet. Populaarikulttuuri ei pyri esittämään todellisuutta sellaisenaan, vaan esikuvat muuttavat todellisuutta. Silloinkin, kun se esittää arkisia tarinoita, ovat niiden hahmot ja tapahtumat suodatettu vallitsevan hegemonian mukaisen ihanneseulan läpi. Sekulaari länsimainen ihminen ei kyennyt astumaan mihinkään ”aikuisuuteen” uskontojen autoritarista, kuten kehitysusko meille vakuutteli: Totalitääriset liikkeet loivat itsestään uskonnon yhdistelemällä varsin eklektisesti klassismin muotoa, Hegelin ja Nietzschen filosofiaa, darwinismia ja yhteishenkisiä massatapahtumia luodakseen jotain, missä oli osin uutta ja osin vanhaa uudelleen tulkittuna. Näiden hajottua syntyi liberaalissa yhteiskunnassa alakulttuureja kuin sieniä sateella luoden kukin oman eettisen ja muodollisen koodiston itselleen likipitäen samoilla ehdoin kuin totalitaariset järjestelmät.

Totaalinen individualismi on mahdotonta toteutua koko yhteiskunnan tasolla. Sille on aina olemassa vastavoimansa, sillä suurin osa ihmisistä kaipaa yhteisesti jaettua arvomaailmaa ja kulttuurin muotoa – ja jonkun kertomaan tämän heille tämän ylhäältä käsin, olipa sitten kyseessä diktaattori ja univormuparaatit tai rocktähti ja päihdeongelmat. Modernin maailman individualismi on siinä määrin silmänlumetta, että suurin osa ihmisistä ei ole millään tasolla erityisen yksilöllisiä, vaikka he luulevat niin ja vaikka heillä olisi periaatteessa mahdollisuuskin siihen. On vain muodikasta sanoa olevansa oma itsensä, yksilöllinen ja ainutkertainen. Kapinointi auktoriteettejäkin kohtaan toteutuu aina jonkin esikuvan asettamien raamien sisällä, vaikka Sex Pistolsin aikakaudesta on jo kahden sukupolven verran aikaa.

Taiteen politisoiduttua taiteesta on tullut näyttämö kulttuuritaistelulle. Keskeisimmin tämä näkyy postmodernissa ja radikaalivasemmistolaisessa taiteessa, joka pyrkii useimmiten järkyttämään, olemaan epäsovinnainen valtakulttuurin suhteen ja tekemään pilkkaa vanhoista esikuvista. Postmodernismi käyttää vanhoja muotoja, mutta sen suhde klassisiin esikuviin on muuttunut vakavasta leikittelevään, ehdottomasta relativistiseen ja iättömästä hetkeen sidottuun. Siinä, että taide uudistuu ja muuttuu ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta taiteen muuttuminen yhtäältä teollisuusmaiseksi kulttuurituotannoksi ja toisaalta latteiden allegorioiden varaan luoduksi taisteluksi yhteiskunnan hegemoniasta, on varsin vastakohtaista klassiselle taiteen ihanteelle ja tekee taiteesta kertakäyttöistä.

Mitä tekemistä Laibachilla sitten on tämän kaiken kanssa? Näkisin, että siinä missä totalitaariset valtiot pyrkivät tekemään yhteiskunnasta taideteoksen, Laibach tekee taidetta totalitarismista ja yhteiskunnasta. Sen tulkinnallinen mimeettinen suhde on sitä, mitä taiteella yleensäkin oli ennen taiteen roolin muuttumista. Laibachin versiot tunnetuista populäärimusiikin kappaleista totalitaristisin elementein alleviivaavat sitä, ettei mikään ole lopulta ihmiskunnassa muuttunut sitten sen, kun väkijoukot ovat hurranneet suurille johtajilleen suhteessa siihen, kun väkijoukot hurraavat rocktähdille. Laibach ei siis ole yhtye, joka tekee parodiaa politiikasta ja järjestelmistä, vaan se ottaa todellisuudesta elementtejä tehden siitä oman todellisuutensa.

Toiseksi Laibach ei ole institutionaalista taidetta vaan omaehtoista toteuttamista ilman, että jokin instituutio tai yleinen mielipide sanelee sen muodon ja sisällön. Laibach ei ole kumarrellut taiteessaan mitään instituutiota eikä ihmisten mielipiteitä, vaan tehnyt taiteestaan vapaan leikkikentän, jolla voi tehdä provokatiivisiakin asioita jos sattuu siltä tuntumaan. Vastaavasti se ei pyri luomaan yhtenäistä uutta hegemoniaa tai fyysisesti sijaitsevaa instituutiota - ajassa sijaitseva mikrovaltio riittää.

Kolmanneksi hyväksyn täysin myös formalistisen diggailun Laibachkunstinkin tapauksessa: Univormut keskellä alppimaisemia ovat vain esteettisesti hienoja. Paljon hienompia kuin roikkuvat lahkeet ja rihkamakorut mustaa jenkkiä leikkivän valkoisen keskiluokkaisen perheen vesan päällä.

Vastakulttuurivallankumous

Lyhennelmä Kerberoksessa 2/2011 julkaistusta kirjoituksesta. Oikoluku Timo Hännikäinen.

Nykyaikana on mahdotonta välttää kummajaisen leimaa, mikäli nuorena ihmisenä haluaa kuunnella klassista musiikkia, noudattaa pukeutumisessaan perinteistä miesten tyyliä kauluspaitoineen ja solmioineen, kannattaa perinteisiä velvollisuuskäsityksiä tai perehtyä yhteiskunnallisiin ja filosofisiin teksteihin jostain muusta syystä kuin pyrkimyksenä humanistisen liukuhihnamaisterin paperit. Toisin sanoen, nykyaikana on eksentrismiä pyrkiä ylläpitämään niitä asioita, joita on pidetty länsimaisittain sivistyneen ihmisen tunnusmerkkeinä.

Toisaalta suomalaisuus, keskiluokkainen elämä, tavallisen kansalaisen tavalliset huvit ovat halveksittavaa hölmöyttä, josta rakennettua olkiukkoa intohimoisesti ja pitkäkestoisesti pieksämällä voi identifioida itsensä irti inhottavasta keskinkertaisuudesta ja näin halvoilla keinoin tuntea kuuluvansa kulttuurilliseen eliittiin ja älymystöön. Todetessaan kansallistunteen ja nationalismin olevan keinotekoinen konstruktio (mitä se sinänsä onkin, mutta yhtä paljon kuin älykköjen itse hellimät tasa-arvo tai ihmisoikeudet!) on ajattelijamme jo lähes valmis ripustamaan rintapieleen intellektuellin ansioristin. Muodon vuoksi tarvitaan enää vain tutkinto humanistiselta tai yhteiskuntatieteelliseltä alalta.

Yliopistointellektuellien ja taiteilijoiden ihanteiksi ovat nousseet rajojen rikkominen, shokeeraaminen, perinteisten arvojen päälle virtsaaminen, kaikkien korkeampien päämäärien mielekkyyden kiistäminen, nautinnon ja arvonannon tavoittelu. Nämä asiat antavat kasvot nykyiselle postmodernille länsimaiselle kulttuurille. Miten me olemme tulleet tähän aikaan, jolloin pyrkimys perinteisessä merkityksessä ymmärrettyyn sivistykseen ei ole pelkästään hylätty arvo, vaan siihen suhtaudutaan jopa vihamielisesti? Entä miten pääsemme tästä pois?

Olisi varsin yksioikoista selittää ihmisten käyttäytymistä soveltamalla Maslow’n tarvehierarkiamallia kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin siten, että sivistymättömät ihmiset eivät pyri toteuttamaan korkeampia sivistyksen asteita, koska ovat jääneet paitsi esimerkiksi muiden kunnioituksesta tai perheen perustamisesta. Siksipä he siis itsensä toteuttamisen tarpeen sijaan pyrkisivät maksimoimaan alempia tarpeita irtosuhteilla, roskaruoalla ja alkoholilla. Uskon, että tällainen selitysmalli olisi varsin suosittu niiden mielissä, jotka haluavat selittää maailmaa lähtökohtaisesti varallisuuden ja arvostuksen epätasa-arvoisen jakautumisen avulla. Kuitenkin kokemukset todellisesta elämästä todistavat muuta. Tunnemme historiasta RMS Titanicin kannella olleen Wallace Henry Hartleyn oktetin, joka soitti musiikkia aina siihen asti, kunnes soittajat liukuivat hyiseen Atlanttiin laivan upotessa. Toisen maailmansodan aikana ihmiset kerääntyivät Lontoon pommitusten, the blitzin, keskellä kansallisgalleriaan kuuntelemaan Myra Hessin soittamaa Mozartia, vaikka samaan aikaan saksalaiset pommit tippuivat kaupunkiin. Mainituissa tapauksissa ihmisten alimpien tarpeiden tyydyttyminen on ollut niin uhattuna kuin mahdollista, mutta tämä ei ole estänyt korkeampien tarpeiden toteuttamista ja pyrkimystä korkeampiin päämääriin. Tunnemme lukuisia menneisyyden taiteilijoita, jotka olivat rutiköyhiä mutta onnistuivat silti luomaan aikaa, vaivaa, uhrautumista ja täydellistä omistautumista vaativia mestariteoksia. Nykyajan apurahoin tuotetut taiteilijat ja muusikot taas elävät heihin nähden kuin ruhtinaat, mutteivät luo ainuttakaan Rembrandtin tai Prokofievin tuotantoon verrattavaa mestariteosta. Eivät omistautumisessa, evät taitavuudessa, eivät tyylissä. Toisaalta tiedetään, että eräs kansanedustaja oli taannoin pukeutunut tunnuksiin, joissa julistetaan ”Vittu haisee hyvältä!”, ja että keskiluokkaisten perheiden lapset hakeutuvat tositelevisioon sikailemaan ja hankkimaan itselleen tilaa roskalehtien kansissa. Tätä pidetään täysin normaalina asiantilana, jota ei edes tarvitse hävetä. Tarvehierarkiamalli ei siis ainakaan tältä kantilta voi tarjota mielekästä selitystä.

Olen taipuvainen näkemään 1900-luvun taitteen jälkeisessä länsimaiden kehityksessä syvän kulttuurisen kriisiytimisen Oswald Spenglerin Länsimaiden perikadossa kuvailemalla tavalla. Spenglerin keskeinen väittämä on, että kulttuurit kokevat synnyn, kukoistusvaiheen ja tuhoutumisen kaikkien elävien organismien kaltaisesti ja tämä sääntö koskee niin menneitä kuin nykyisiäkin kulttuureja. Nykyaikana, kutsuttakoon sitä vaikkapa postmodernismin aikakaudeksi, länsimainen ihminen on yhä täydellisemmin menettänyt ne ihanteet jotka vielä joitakin vuosikymmeniä sitten muodostivat hänen elämänsä keskeisen sisällön, päämäärän, arvot ja kannustimet. Kulttuurin rappiovaihe ilmenee sellaisten elämäntapojen ja arvojen esiinmarssina valtavirtaan, joiden kestävyys yhteiskunnan perustana on kyseenalainen. Tämän esiinmarssin lipunkantajana on äärimmäisyyteen viety individualismi, jonka airuina hedonismi ja nihilismi kulkevat.

Individualismi voi hyvin toimia yksilötasolla ja on välttämätön inhimillisten taidonnäytteiden kuten tieteen, taiteen, musiikin ja kirjallisuuden mestariteosten syntymiselle. Mutta silloin, kun individualismista tulee yhteiskunnan hallitseva meemi vailla uskonnon, tradition, yhteiseksi koetun kulttuurin kaltaisia yhteen sitovia voimia, ja kun samaisessa yhteiskunnassa ovat yhteisiksi nimittäviksi arvoiksi jääneet vain tasapäistäminen ja kaiken hyväksyminen, on yhteiskunta vailla kestävää pohjaa. Yksilöt keskittyvät tuolloin niihin asioihin, jotka maksimoivat heidän henkilökohtaista hyvän olon tunnettaan. Mässäily, päihteet, irtosuhteet, muiden arvostuksen hankkiminen, nuoruuden ihailu ja todellisuuspako viihdeteollisuuden tuotteiden pariin antavat muodon sivilisaatiolle. Näin syntyy itseään kiihdyttävä ilmiö: traditionaaliset arvot, kuten velvollisuudentunto kanssaihmisiä kohtaan sekä uskonnolliset ja kulttuuriset normit ovat esteinä näiden nautintojen toteuttamiselle. Mainitut arvot ja normit hylkäämällä elämän sisällöksi ei jää muuta kuin nautintojen toteuttaminen. Näin hedonistis-nihilistinen, sivilisaation perusrakenteet murentava kierre kiihtyy.

Mitä nihilistisempi ja hedonistisempi yksilö tai yhteiskunta on, sitä tuhoisammin se käyttäytyy oman tulevaisuutensa kannalta. Yksi länsimaisen kulttuurin itsetuhon manifestoitumista on bugchasing-nimellä tunnettu alakulttuuri, jossa ihmiset pyrkivät tarkoituksella saamaan HIV-infektion. Bugchasingin kaltaiset toki vastenmieliset, mutta sinänsä marginaaliset ilmiöt ovat kuitenkin vain oireita niiden taustalla vaikuttavasta syvemmästä, filosofisesta mind-shiftistä, jossa traditionaalisista arvoista siirrytään moderniin ja sen kriisistä postmoderniin. Ylioppilaslehti julkaisi 10.12.2010 artikkelin Ilonpilaaja, jonka keskeisenä huomiona oli, että lapsien hankkiminen ei tee onnelliseksi. Ei varmasti sinänsä teekään, sillä liittyyhän lapsiin valtavasti vaivaa ja vastuuta, eivätkä kaikki aiemman elämän asiat ole enää mahdollisia lasten hankkimisen jälkeen. Kysymys onkin siitä, mitä pitää arvokkaampana: omaa nautintoa vai elämän jatkumista.

Länsimaisen yhteiskunnan patologia tiivistyy seuraavasti: Kun elämän ja kulttuurin säilyttäminen asettaa esteen hedonististen nautintojen täydelliselle toteuttamiselle, lopulta yhteiskunta hyökkää omia kantavia rakenteitaan vastaan. Aivan niin kuin biologinen organismi käyttäytyy autoimmuunisairaudessa. Tuhon kultti saa viimeisen sakramenttinsa kun länsimainen ihminen ruoskii itseään etniseen masokismiin syyllistämällä itseään maailman kaikesta pahuudesta ja hautautuu maaniseen itseinhossa rypemiseen. Se hakee sovitusta, jonka voi saavuttaa vain tuhoamalla itsensä, oman kulttuurinsa, oman arvokkuutensa.

Tämän seurauksena yhteiskunnasta tulee kulttuuriton järjestelmä, joissa kaikella on hintansa mutta millään ei ole arvoa. Ihmisiä ei kiinnosta, eivätkä he lähde protestoimaan vaikka heidän isänmaansa luonnonvarat myytäisiin pilkkahintaan Kemira Growhow’n tapaan, kunhan vain kalja ja makkara kulkevat pöytään kuten ennenkin. Poliittinen järjestelmä tuomitsee lapsemme velkavankeuteen nostamalla heidän nimiinsä lainaa aina luottorajaan asti, ja tänään syntyvä lapsi, sikäli kun joku vielä on sellaisen eteen valmis uhraamaan omia nautintojaan, saa syntymäpäivälahjakseen 15 000 euron edestä valtionvelkaa. Demokraattisen mallin yksi heikkous onkin se, että vielä syntymättömät ihmiset eivät voi äänestää. 60- ja 70-luvuilla nuoruutensa elänyt sukupolvi häpäisee vanhempansa ja vie jälkipolvilta ne mahdollisuudet, jotka itse sai omilta edeltäjiltään. Mutta aika on tällaista yhteiskuntaa vastaan.

Talous ei kestä kiihtyvää velkaantumista eikä yhteiskunta väestökehityksen kääntymistä negatiiviseksi. Kun taloudellinen, poliittinen, yhteiskunnallinen, kulttuurinen ja väestöllinen kriisi kehittyvät länsimaisen yhteiskunnan kokonaisvaltaiseksi kriisiksi, voi kehitys ottaa kokonaan uuden suunnan. Tuolloin ihmiset yksinkertaisesti hylkäävät ne kestämättömät arvot, jotka ovat ajaneet yhteiskunnan umpikujaan. Vaikka onkin kliseistä sanoa, että pimein hetki on juuri ennen aamunkoittoa, voi se olla tässä tapauksessa myös totta: Rapautuvan yhteiskunnan on käytävä läpi kriisinsä, jotta se voisi löytää itselleen kestävämmän pohjan, luoda uudelleen olemassaolonsa merkityksen ja päämäärän. Kulttuuri on siis herätettävä uudelleen henkiin.

Yhtenä esteenä on se, että yhteiskunnassa on joukko itse julistautuneita ja omasta edistyksellisyydestään päihtyneitä, kaiken tradition arvon kieltäviä 70-lukulaisia siunaamassa huonoja elämänarvoja. Heitä vastaan on hyökättävä heidän omilla keinoillaan. On halvennettava heidän päämääriään, dekonstruoitava ja riepoteltava heidän meemejään ja tuotava estradille pilkattavaksi heidän pelkuruutensa, ivallisuutensa, "objektiivisuutensa", juurettomuutensa, epärehellisyytensä, lakeijamaisuutensa, teeskennellyt vastarinnan eleensä, tärkeilevyytensä, toimettomuutensa, puheliaisuutensa ja valmiutensa syödä sanansa. Siis ominaisuudet, jotka Yukio Mishima intellektuellien helmasynneiksi osuvasti luetteli. Lopulta heidän hegemoniansa murtuu, sillä se ei itse kestä vastaavia hyökkäyksiä, joilla se itse on pyrkinyt heikentämään yhteiskuntaamme.

Sen, joka yhtyy näihin ajatuksiin ja haluaa länsimaisen elämäntavan ja kulttuurin säilyvän, moraalinen velvollisuus on tehdä jotain asian hyväksi. Ihmiset syyttävät herkästi poliitikkoja yhteiskuntamme tilasta, mutta yhdysvaltalaista konservatiivia Cal Thomasia mukaillen, muuttaakseen yhteiskunnan ylimpiä rakenteita on toimittava itse eri tavalla ja edustettava itse muutosta kaiken turmeluksen keskellä. Poliitikot ja virkamiehet olisivat syyllisiä kaikkeen vain silloin, jos poliitikot ja virkamiehet olisivat kaikkivoipia. On siis luotava muutosta alhaalta ylöspäin, sillä ylimmät rakenteet ovat vain heijastuma pohjakerroksen elämästä. Voin varmuudella luvata, että mikään ei muutu paremmaksi jos puree hiljaa hammasta mutta pitää julkisesti poliittisesti korrektia naamaria. Päinvastoin, tuolloin on itse osa ongelmaa.

Yhteiskunnan muuttuminen arvoiltaan toisenlaiseksi ei vaadi yli-inhimillisiä ponnisteluja. Laumaeläinten liikkeiden muutoksiin tarvitaan vain 5% yksilöistä, loput seuraavat esimerkkiä huomaamattaan. Sama toimii monessa suhteessa ihmisissäkin, ja tämän voi havaita siinä, kuinka Suomi muuttui radikaalisti erikasvoiseksi maaksi kuljettaessa 1960-luvun alusta seuraavan vuosikymmenen alkuun. Kun taistolaiset valtasivat hetkessä yliopistot ja osakunnat tuhoten entisten inspehtorien muotokuvia ja maakuntavaakunoita eikä juuri kukaan puuttunut asiaan, oli kulttuurivallankumous elävä tosiasia. Tuolloin valtaan nousseille tuhoisille hegemonioille on vain laitettava päätepiste kulttuurisessa vastavallankumouksessa, eikä tarvita kuin silmät nähdäkseen, että elämme jo nyt muutoksen aikaa, josta keväinen vaalitulos on vain selkeimmin näkyvää pintakerroksen kuplintaa. Vaikeammin havaittavilla kulttuurin pohjavirtauksilla on oikeasti merkitystä.

Vaakunoiden karu kauneus

Pukeudu hyvin, sillä koristeltu seiväs ei näytä seipäältä.
- Miguel de Cervantes

Heraldiikka on, niin pitkään kuin saatan muistaa, aina kiehtonut minua. Muistan lapsena selanneeni tietosanakirjaa ja ihailleeni eri maiden lippuja ja vaakunoita. Yhtäältä syy on se, että olen aina ollut visuaalisesti orientoitunut ja toisaalta pitänyt pelkistetystä tyylistä, jota suurin osa vaakunoista ja lipuista edustaa. Ne ovat yksinkertaisesti kauniita.

Heraldisella yksinkertaisuudella on syynsä. Alun perin tunnukset kehittyivät erottamaan taistelussa omat joukot vihollisen joukoista, sekä erottamaan armeijoiden sisällä eri yksiköt toisistaan. Tunnusten tuli olla selkeästi erottuvia ja helposti pidemmältäkin matkalta tunnistettavia ja tämän vuoksi heraldiikkaan syntyi sääntöjä. Tavoitteena oli, että vaakuna on oltava tunnistettava nuolenkantaman, eli noin 200 metrin päähän. Tämän vuoksi värien määrä on rajoitettu ja ihanteena on, että käytettäisiin vain kahta tinktuuria, joista yksi on metalli ja toinen varsinainen väri - tai turkiskuvio. Tunnukset kirjailtiin sotilaiden haarniskan päälle puettuun hihattomaan asetakkiin, surcoatiin, mistä englanninkielinen vaakunan nimitys coat of arms tulee. Kotikielinenkin vaakuna viittaa tunnusten historiaan sotilaallisessa käytössä, sillä sana tulee muinaisruotsin asetta merkitsevästä sanasta vaakn. Samoin saksankielinen Wappen on eriytynyt sanasta Waffen.

Heraldiikan rappiokaudeksi kutsutulla ajalla renessanssista lähtien vaakunataide muuttui hiljalleen pelkäksi grafiikaksi vailla funktiota. Yksityiskohdat lisääntyivät, tinktuurisääntöä ei enää noudatettu ja vaakunan ympäristöön kerääntyi kirjoituksia ja epäheraldisia elementtejä. 1800-luvulla oli tavallista, että tunnukset olivat valtavia tilkkutäkkejä, mikä teki niiden semioottisesta lukemisesta mahdotonta. Uusien kansallisvaltioiden syntyessä nationalismin myötä ja vanhojen ruhtinashovien siirtyessä historiaan, tuli tarve elvyttää heraldiikkaa, joka ilmaisisi kansallista ylpeyttä arvokkaalla tavalla. Heraldiikka puhdistettiin siihen kuulumattomista elementeistä. Suomessa ei ollut heraldista perintöä ja maassamme vaakunataide perustettiin käytännössä tyhjästä. Tämän takia oli helppoa luoda maakunnille ja kunnille heraldisesti oikeaoppisia tunnuksia. Samalla jo olemassa olevat tunnukset uudistettiin heraldisesti oikeaoppisiksi.

Selailin joutessani Suomalaisten kuntien tunnuksia ja niistä muutamat olivat todella onnistuneita esimerkkejä hyvästä heraldiikasta, jossa näyttävyys, tyyli, yksinkertaisuus ja klassisten sääntöjen noudattaminen toteutuvat. Omat viisi suosikkiani kunnanvaakunoista ovat seuraavat:

1. Lieksa. Vaakuna on onnistuttu pelkistämään hyvin, sillä aihevalinta on sellainen, joka helposti sortaa suunnittelijan liiallisiin yksityiskohtiin tai tinktuurisäännön rikkomiseen.

2. Sysmän vaakuna on onnistunut toteutus varsin tyypillisestä suomalaisesta vaakunasuunnittelusta.

3. Luumäki.

4. Lapua. Karhulla ratsastava nuijamies, tarvitseeko enempää sanoa?

5. Multia ansaitsee erityismaininnan poikkeuksellisesta vaakunaeläimestä. Hyönteiset eivät ole kovin suosittu vaakunaeläinaihe, sillä ne harvoin ovat kovin uljaita saati ihastusta herättäviä.

Vaakunataiteen säännöt rajoittavat ratkaisuja, joita vaakunan suunnittelija voi tehdä. Kuitenkin, vaakunoiden komeus ja tyyli perustuvat sille, että asioita ilmaistaan yksinkertaistetulla muotokielellä välttäen ylenmääräistä grafiikkaa ja tarpeettomia elementtejä. Juuri se, kuinka vaakuna onnistuu ilmaisemaan asioita heraldisten sääntöjen rajoissa luo vaakunoihin niiden kiehtovuuden. Havainollistava esimerkki todella huonosta heraldiikasta on Bolivian vaakuna, jossa lähes kaikki on tehty väärin. Liikaa elementtejä, maisemamaalausta ja tonttuhattuja.

Yleensä vanhojen sosialistimaiden heraldiikka on hyvin huonoa. Tämä ei sinänsä ole ihme, sillä kovan linjan sosialistit ja kommunistit haluavat olla kumouksellisia myös kulttuurisella tasolla ja siihen ei heraldisten sääntöjen porvarillinen noudattaminen sovi. Seurauksena siitä syntyy jotain tällaista. Vastaavasti kuvaavaa on, että päästessään valtaan Varsinaissuomalaisessa osakunnassa taistolaisnuoret hävittivät ensitöikseen osakunnan vaakunan. Tarina ei kerro mitä tilalle tuli, mutta luultavasti se oli jotain erinomaisen solidaarista ja edistyksellistä.

Vastaavasti perinteisessäkin taidemaalauksessa on sääntönsä, joita nykyajan rappiotaiteilijat ehdoin tahdoin haluavat rikkoa. Mutta taiteen sääntöjen tuhoaminen tekee teoksesta semioottisesti lukukelvottoman samalla tavalla kuin heraldisten sääntöjen unohtaminen teki 1800-luvun heraldiikasta lukukelvotonta. Taiteen ei tietenkään tule olla heraldiikkaa, eikä vice versa, mutta useimpia nykytaiteilijoiden töitä katsellessa ihmettelee, että eikö heillä oikeasti ole mitään sanottavaa? Onko rajojen rikkominen ainoa hyve maailmassa, jossa klassiset ihanteet, hyvyys, totuus ja kauneus on puettu narrin pukuun. Sääntöjen rikkomiselle olemassaolonsa perustavasta kuvallisesta ilmaisusta tulee merkityksetöntä dadaa, jolla pahimmillaan ei ole muuta annettavaa katsojalleen - tai kuulijalleen - kuin sen julistus rajojen rikkomisesta.

Kulttuuriväen uudet vaatteet

Lapsena muistan lukeneeni Aku Ankasta erään tarinan, jossa partoihin naamioitunut Karhukopla huijaa itsensä keksijäseminaariin - pahat mielessä, tottakai. Vahtimestarille he esittelevät näkymätöntä leikkuulautaa, jota he ovat kantavinaan. Kun vahtimestari epäilevänä kysyy miksi se ei myöskään tunnu, he kertovat sen olevan myöskin tuntumaton leikkuulauta. Tästä haltioituneena vahtimestari päästää paha-aikeisen joukkion sisään. Vahtimestarin käyttäytyminen tuntui täysin typerältä, mutta en voinut arvata, että tarina voisi joskus realisoitua. Ihmisten typeryys kuitenkin lopulta ylittää kaiken parodian.

H. C. Andersenin sadun keisarin uusista vaatteista on kuullut jokainen lukemattomia kertoja, mutta siltikin ihmiset menevät samaan halpaan kuin tämä sadun keikaroinninhaluinen hölmö. Siinä huijariräätäli tekee keisarille puvun niin hienosta kankaasta, että se on täysin näkymätöntä ja tuntumatonta. Satu muuttui todellisuudeksi kun yhdysvaltalainen James Franco keksi tavan huijata rikkaita hölmöjä myymällä heille taidetta, jota ei ole olemassa. Hänen näkymättömän taiteen museostaan voi ostaa näkymättömiä vaatteita(!!!), filmejä ja patsaita, joiden hinta vaihtelee 20 dollarista 10 000 dollariin. Ostajat saavat postissa taideteosta kuvaavan laatan, mutta eivät mitään muuta. He voivat vain ajatella taideteosta.

James Francoa ei tässä tietenkään ole syyttäminen sen enempää kuin sadun räätäliäkään. Mikäli ihminen on riittävän typerä maksaakseen jotain ilmakitarasta tai näkymättömästä patsaasta, niin hän on ansainnutkin menettää rahansa. Kyseessä on Veblenin hyödykkeen äärimmäinen muoto: Ostetaan jotain mitä ei ole olemassa vain siksi, että voidaan osoittaa voivansa tehdä näin.

Tämä sama pätee suurimmaksi osaksi kaikkea nykytaidetta. Kyseessä on kollektiivinen itsepetos, jossa kukaan kulttuurikermaan itseään lukeva ei uskalla sanoa roskan olevan roskaa. Duchampin teos Fountain (1917) ei ole kuin aivan tavallinen kusiallas rahdattuna taidegalleriaan. Se on kusiallas, eikä muuksi muutu vaikka taiteensosiologi keksisi sille miten hienoja teorioita tahansa. Jokainen tavallinen ihminen ymmärtää tämän, mutta älykkö haluaa nähdä jotain muuta siksi, että hän ei lukeutuisi tuohon likaiseen ja ymmärtämättömään rahvaaseen. Tämän vuoksi älykköä voidaan viedä kuin litran mittaa ja pyyhkiä hänellä likaista lattiaa ja saada hänet tämän jälkeen vielä kehumaan kokemustaan. Rahvas osoittaa vain alhaisuutensa nauraessaan älykölle kun ei ymmärrä kuinka hieno, syvällinen ja sanomaltaan pohtimaan laittava kokemus on saada tuoretta virtsaa kasvoilleen.

Tavalliset kansalaiset sekä ei-intellektuellit akateemiset, jotka ovat oppineet arvostamaan konkretiaa, luonnontieteitä ja klassista sivistystä postmodernismin sijaan, ovat liian hölmöjä narrattavaksi tällaiseen. He eivät yritäkään olla kulttuuriväen kermaa tai joutavanpäiväisyyksistä tomppeloinneista älylliseltä kalskahtavien teorioiden kehittäjiä. He eivät menetä kollegoidensa arvostusta tai jopa työpaikkaansa sillä, että toteavat sadun lapsen tavoin keisarin olevan alasti. Heille hatullinen paskaa on hatullinen paskaa, vaikka sen olisi nimekäs taiteilija tuonut galleriaan ja nimennyt komeasti, vaikkapa L'esprit du Temps.