Kronoksen aika

In a free society, government reflects the soul of its people. If people want change at the top, they will have to live in different ways. Our major social problems are not the cause of our decadence. They are a reflection of it.
- Cal Thomas

Suomalaisen valkoisen roskaväen (eng. white-trash) naiset ovat löytäneet oman Bangkokinsa. Eräs tämän lajin edustaja on Iltalehden reportaasissa esiintyvä "Anneli", joka oli naimisissa oleva myöhäiskeski-ikäinen nainen, jolla kuvauksensa mukaan suorastaan värähti kun matkaoppaaksi tarjoutui 27 vuotta nuorempi gambialainen. Valkoinen pyllerö löysi mustan leikkikaverinsa täyttämään turhauttavaa keski-ikäistä elämää ja gambialainen puolestaan valkoisen valaansa, jonka traaneilla saattaisi elää lokoisasti.

Toki tämä on ainoastaan vähäinen ja sinänsä merkityksetön oire, mutta sen taustalla on kroonisempi, syvemmälle ulottuvampi ja vähemmän tiedostettu sairaus. Länsimaiden kulttuurinen omanarvontunto on kuihtunut ja jos se elää jollain tavalla, niin se on loputonta demokratian ja tasa-arvon autuaaksi tekevän voiman ihailua. Lähestulkoon kaikki korkeammat ihanteet ovat pirstaloituneet ja elämän keskeinen sisältö redusoitunut loputtomien nautintojen etsimiseen. Juuri siten kuin Michel Houellebecq kirjassaan Alkeishiukkaset (Les Particules élémentaires) kuvaa päähenkilö Bruno Clémentin maailmaa, jonka elämän polttopisteenä ja primus motorina on seuraava suihinotto. Elämän keskeinen sisältö on nautinto ja tämän nautinnon nimissä kaikki muu ollaan valmiita uhraamaan, olkoon se sitten länsimaisen kulttuurin jatkuvuus ja tulevien polvien tulevaisuus.

Eräänä ilmentymänä tästä vastuuttomasta irstailusta on sekin, että tänään syntyvä suomalainen lapsi saa syntymäpäivälahjakseen 15 000 euroa velkaa, jonka valtiomme on ottanut, jotta 60- ja 70-luvuilla nuoruusvuotensa eläneet sukupolvet saattaisivat jatkaa sitä hedonistis-nihilististä elämäntapaa, johon he nuoruudessaan tottuivat. Edellinen polvi maksoi yhteiskuntamme säilyvyyden verellään ja heidän lapsensa ottavat kaiken annettuna heittäen ne arvot, joilla yhteiskunta oli rakennettu, vanhempiensa kasvoille kuin märän rätin. Jotta saataisiin irstailuun säästettyä rahaa, säästetään sitä jopa jättämällä liputtamatta veteraanien muistopäivänä. Voisiko lapset enää kiittämättömämpiä olla vanhempiaan kohtaan? Voisivatko vanhemmat enää välinpitämättömämpiä olla lapsistaan?

Mutta ei tämä irstaileva polvi itsekään hyvin voi, vaikka heidän lapsensa voivat vielä huonommin. Psyykelääkkeiden kulutuksen kehitys on ollut nousujohteista. Kun toisen maailmansodan jälkeisenä aikana nihilistinen hedonismi jäi ainoaksi elämän ihanteeksi kaiken muun ollessa taantumuksellista ja kun rakkaudesta tuli "vapaata", tarkoittaen käytännössä sosiaalisten hierarkioiden uuden taistelukentän avaamista, niin kaikenlainen frustraatio ja elämän merkityksettömyyden kokeminen purkautuu sitten gambialaisten rakastajien ja thaimaalaisten huorien parissa, kunnes kehollisen olevaisuuden rajallisuus lopettaa tuon hohdokkaan päämäärän, täydellisen nautinnon, tavoittelun lopullisesti. Brittiläisen alaluokan parissa psykiatrina uransa tehnyttä Theodore Dalrympleä mukaillen nykyajan masentuneet ihmiset eivät ole oikeasti masentuneita, vaan onnettomia ja he ovat onnettomia siksi, että he ovat päätyneet elämänarvoihin joita noudattamalla on mahdotonta olla onnellinen.

Kun kaikki muu ollaan valmiita uhraamaan nautinnon vuoksi, syntyy polvi, joka on roduton, juureton ja vailla etnistä identiteettiä. Tämähän on itse asiassa marxistien märkä uni, sillä paikalliset ja etniset identiteetit ovat työväenluokan väärää tietoisuutta kansainvälistä kapitalismia vastaan. Kuitenkin ainoastaan ne ovat nykyään esteenä kansainväliselle kapitalismille, mutta tätä he eivät tietenkään suostu hyväksymään vaan homo sovieticuksen luomista halutaan edelleen lietsoa vaikka sitten pelkän hedonismin ja materialistisen sikailun nimissä, vaikka tämä palvelee ainoastaan niitä, jotka asettavat kaikelle hinnan, mutta ei mitään arvoa. Sekä globaaleille liberalisteille että globaaleille sosialisteille etnisyys ja kulttuurinen itsetunto ovat este heidän suuren unelmansa tiellä ja siksi se täytyy karnevalisoida ja tehdä pelkäksi hauskaksi kitschiksi ilman syvempää merkitystä.

Tältä loputtomalta nautinnolle ja seksuaalisuudelle perustuvan sosiaalisen arvohierarkiakamppailun kynsistä eivät säästy edes lapset. Yhdysvalloissa pidetään lasten kauneuskilpailuja, joissa botuliinin piikittäminen lasten kasvoihin on arkipäivää. Vanhempien pitää vain ahkerasti muistuttaa lapsiaan, miksi hekin haluavat tällaisen maailman. Mikä tahansa terve yhteiskunta tekisi tällaisesta touhusta lopun väkivalloin, mutta kun ei niin ei.

Vaikka kulttuurivallankumouksesta puhutaan yleensä vain Kiinan yhteydessä, niin on se tapahtunut myös länsimaissa. Kun Turun yliopiston varsinaissuomalaisen osakunnan hallitukseen tuli 70-luvulla vasemmistolainen johto, taantui osakuntatoiminta pelkän poliittisen kamppailun kentäksi. Inspehtori Paavo Kallion muotokuva tärveltiin, vaakunat hävitettiin ja osakunnan arkisto tuhottiin. Flooran päivän risteilyn kaltaiset perinteet loppuivat siksi aikaa, kunnes osakunnan politisoituminen ja taistolaishuuma viimein päättyi. Eikä TVO ollut tässä kehityksessä yksin.

Kun näiden huomioiden jälkeen katsomme länsimaista kulttuuria, niin millaisena työntyykään esiin tämä uljas moderni ihminen? Tuhoaa omat perinteensä, halventaa vanhempansa ja myrkyttää lapsensa. Kuulostaako siltä, että tälle perustalle voisi perustaa kestävän kulttuurin? Ehkä he loivatkin kulttuurinsa vain itseään varten. Lohduttautukoon he sillä, että vielä on aikaa nauttia gambialaisesta peniksestä ja thaimaalaisesta pikkutytöstä. Vielä on aikaa tuntea ylemmyydentuntoa omasta edistyksellisyydestään ja vapaamielisyydestään. Ja vielä on gambialaisella aikaa ihan oikeutetusti hyötyä rantaan ajautuneen valkoisen valaan traanista. Aikaa ei kuitenkaan ole loputtomasti, sillä he herättivät Kronoksen ja Kronos tekee sen mitä Kronoksen täytyy.

Voinko siis tuntea muuta kuin pelkkää riemukasta vahingoniloa siitä, että harmaantuvat, möhömahaiset vanhan valtaajat ja muut taistolaiset ehtivät eläessään vielä todistaa kulttuurista vastavallankumousta, joka jo elää ja kasvaa vaikka he sen koittavat mielessään kieltää. Historiallinen oikeudenmukaisuus tapahtuu kun lapset heittävät vanhempiensa ihanteet heidän kasvoille - aivan kuten nämä 70-lukulaiset tekivät omille vanhemmilleen.

Antropomorfistisia haihatteluja

Olen kristitty vegaani ja tästä näkökulmasta näen kysymyksen lihansyöjä eläimistä liittyvän siihen, että ihmisen mukana koko luomakunta on suistunut pois alkuperäisestä rauhan tilansta, jolloin nähdään vallinneen kasvissyönti. Luomakunnassa kuten ihmistenkin maailmassa näyttää nyt olevan nyt vallalla pedon henki. Kaikenlainen pahuus ja toisen kustannuksella elämän ja hyödyn etsiminen kukoistaa. Näen lihansyönnin luomakunnassa osana tätä väliaikaista tillaa, josta luomakunta odottaa vapautustaan. Jeesuksen nähdään lunastustyöllään voittaneen koko luomakunnan katovaisuuden ja pahan vallasta.

- Nimimerkki Roosa Eläinoikeusfoorumilla.

Eläinsuojelijoiden helmasyntejä on luonnon idealisoiminen ja ihmisen vastakkainasettelu "luonnollisuuden" kanssa. Eläintenoikeusfoorumilla haikaillaan omavaraistalouteen, romantisoidaan pientilallisuutta ja esiintyy jopa näkemyksiä, että luonto olisi joskus ollut muka jotenkin reilu ja oikeudenmukainen paikka. Havainnollistavana esimerkkinä nimimerkki Roosan täysin biologisesta realismista irrallaan oleva pohdiskelu. Tämän ohella tavallista on myös eläinantropomorfismi, eli inhimillisten ominaisuuksien, tavoitteiden ja tunteiden liittäminen eläimiin. Yleisimmin tämä ilmenee kysymyksessä "Olisiko sinusta kivaa, jos sut syötäisiin?"

Eläinsadut ovat tyypillisimpiä lastenkirjallisuudet aiheita. Ihmisen kaltaisesti toimivat, puhuvat ja ajattelevat eläimet ovat tuttuja jokaiselle lapsuudesta. Niiden juuret ovat ovat myyteissä, joissa useat henget ja jumaluudet ovat olleet eläimenmuotoisia ja uskomuksissa, joissa joidenkin ihmisten on uskottu voivan muuttua eläimenhahmoisiksi. Nykyaikana antropomorfismi on kuitenkin saanut uuden muodon. Vaikka pidän eläimistä, varsinkin sellaisista, jotka osaavat olla sympaattisia, niin on vaikea suhtautua ihmiseen, joka kuvittelee eläimen ajattelevan ihmisen tavoin. Olen joskus pilkannut monien eläinoikeusaktivistien saavan käsityksensä eläimistä Disneyn piiretyistä, mutta ilmeisesti mikään parodia ei nykyaikana riitä voittamaan todellisuuden ajoittaista mielettömyyttä. Ilta-Sanomat kirjoittaa:

Lemmikki-sanan käyttö loukkaa koiria, kissoja ja muita ihmisten kotieläimiä. Lemmikkien sijaan tulisi puhua ”kumppanieläimistä” ja omistajien sijaan ”ihmishoitajista”.

Huoli lemmikkien loukkaantumisesta esitettiin uudessa akateemisessa julkaisussa nimeltä Journal of Animal Ethics.

Ensimmäisessä numerossa brittijulkaisu tuomitsee myös ilmaisut ”critters”, elukat sekä ”beast” eli peto, kertoo Orangenews.

Jopa villieläimiin viittaavaa sanaa ”wildlife” pidetään huonona, koska se viittaa sivistymättömyyteen. Kirjoittajien mukaan alentavat ilmaisut voivat edesauttaa eläinten huonoa kohtelua.

Lehden koonnut Oxfordin eläinetiikan keskuksen johtaja, professori Andrew Linzey toivoo lisäksi, että sanonnoista kuten ”viekas kuin kettu” ja ”syö kuin porsas” päästäisiin eroon.

Jälleen tuntuu vähemmän mielipuoliselta legendan kertoma tarina Caligulan tempauksesta nimittää hevonen konsuliksi.

Enimmäisen huomio on syytä kiinnittää siihen, että jälleen kehoitetaan aikanamme niin tuskallisen yleiseen sanamagiaan. Kyse on siitä, että maailmaa yritetään muuttaa paremmaksi paikaksi käyttämällä positiivisempia kuvauksia erilaisista asioista ja ilmiöistä. Ei haluta sanoa, että "alkoholisti", vaan että "päihdeongelmainen" ja "kehittymättömien maiden" sijaan puhutaan "kehittyvistä maista" - riippumatta siitä, tapahtuuko kyseisissä mitään kehitystä. Aivan kuin asiat muuttuisivat taianomaisesti toisenlaisiksi vain käyttämällä asioista erilaisia termejä. Nyt tämä sanamagia halutaan tuoda myös puheeseen eläimistä. Kuinkahan moni villieläin voisikaan paremmin jos niistä ei käytettäisi termiä villieläin?

Toisekseen, jokainen ymmärtänee, että eihän yksikään eläin osaa loukkaantua siitä termistä, jolla ihmiset sitä nimittävät. Koira heiluttaa yhtä iloisesti häntäänsä nimensä kuulleessaan, vaikka se olisi nimetty Nahkarukkaseksi. Kyse on siis ennemmin siitä, että antropomorfistinen harhainen mieli loukkaantuu siitä, että näin hänen mystifioimiaan eläimiä kutsutaan eläimellisillä nimillä.

Kolmanneksi ihmettelen sitä, miten kummassa tällainen flatus cerebri pääsee läpi akateemisena julkaisuna. Nykyään ilmeisesti mikä tahansa villi ajatusvirta käy akateemisesta tekstistä kunhan se on vain oikeassa muodossa, käyttää akateemista jargonia ja sen esittäjä on saanut akateemisen tittelin. Tämä ilmenee yleisestikin yliopistoissa ja olen tuntenut itseni monesti turhautuneeksi selaillessani uusimpien väitöskirjojen aiheita. Tuntuu kuin yksittäisiä terävänäköisiä ja antoisia tekstejä joutuisi etsimään suunnattomasta määrästä roskajargonin hetteistä suota. Tällaiset tekstit eivät anna ihmiskunnalle mitään ja tällaisten professorien olemassaolo on yhteiskunnallisesti, filosofisesti ja taloudellisesti turhaa ja vahingollista. Sen sijaan että käytettäisiin aikaa ja vaivaa parantamaan eläinten elinoloja ja säilyttämään niiden luontaisia ympäristöjä, pohtii professori sitä, millä nimellä eri eläimiä sopii kutsua jotta ne eivät loukkaantuisi. Tämänkaltainen haihattelu sai itsenikin vaihtamaan akateemisen uran käytännönläheisempään ammattiin.

Eläimet eivät ole inhimillisiä ja se on eläinten yksi parhaista puolista.