Yhteiskunta taiteena

Törmäsin yhtyeeseen nimeltä Laibach ensimmäisen kerran joskus vuonna 2008. En enää muista missä yhteydessä yhtyeen musiikkivideo ”Life is Life” tuli vastaan, mutta orkesterin omaperäinen tyyli ja militaristinen estetiikka yhdistettynä industrialmusiikkiin iski alkuhämmennyksen jälkeen – ja kovaa iskikin.

Laibach sai alkunsa 80-luvun alun Jugoslaviassa, jossa se oli osa laajempaa avantgardistista liikettä Neue Slowenische Kunst (NSK). Vaikka Titon Jugoslavia oli diktatuuriksi verrattain vapaa yhteiskunta, oli militaristinen tyyli yhdistettynä Ljubljanan kaupungin saksankieliseen nimeen ja taiteilijaryhmän nimen alkuperä kansallissosialistien käsitteessä ”uusi saksalainen taide” riittäviä aiheuttamaan yhtyeen sensurointia kotimaassaan. Yhtyeen esiintymiset omalla nimellään olivat kiellettyjä ja televisiotoimittaja Jure Pengov nimitti ryhmittymää ”kansanvihollisiksi”. Laibachia on syytetty sekä äärivasemmistolaiseksi että äärioikeistolaiseksi ja Laibach itse on todennut syytöksiin heidän olevan "yhtä fasisteja kuin Adolf Hitler oli taidemaalari". Vastaus tuskin selvensi yhtään mitään.

Useimmiten Laibachin katsotaan tekevän parodiaa totalitaristisista järjestelmistä ja tämä näkökanta tulee vastaan usein musiikkitoimittajien kirjoittaessa juttuja yhtyeestä. Esimerkiksi Richard Wolfson on katsonut Laibachin ottavat valtiollisten järjestelmien symboliikkaa oman taiteensa luomiseen vieden elementtejä äärirajoille, naurettavuuksiin asti. Tällainen katsanto on kuitenkin mielestäni varsin pinnallinen, latistaen avantgarden vain parodiaksi. Itse näen mieluummin Laibachissa paljon syvemmän kulttuurin olemuksen muutoksen, joka 1900-luvun aikana länsimaissa on tapahtunut.

1900-luvun alun keskeisiä kulttuurisia liikkeitä olivat modernismi ja uusklassismi, jotka ilmenivät eri tavalla eri maissa. Saksassa, Italiassa ja Neuvostoliitossa uusklassismi ja modernismi ilmenivät totalitaristisena järjestelmänä, jossa valtio edusti oikeaa traditiota ja antiikin puhdasta muotoa nykypäivään tuotuna. Englannissa ja Suomessa puolestaan klassismi ilmeni ennemminkin nostalgiana ja kaipuuna eurooppalaisuuden juurille ilman uskoa siihen, että klassismin maailma voitaisiin sinällään toteuttaa nykypäivässä.

Modernismiin ja klassismiin yhdistyi humanismi siinä valistusajalta lähtien eläneessä kehitysuskoisessa merkityksessä, että humanistinen lähtökohta tarkoittaa ihmiskunnan päämäärän tavoittelua ihmisyyden toteuttamisessa. Koska meillä ei ole olemassa mitään universaalia, yleispätevää ihmisyyden määritelmää, on humanistisuus luonnollisesti riippuvainen määrittelijän omasta ihmiskäsityksestä. Tämän vuoksi liberaalit humanistit, jotka uskoivat hegeliläiseen historian luonnolliseen kehitykseen barbariasta kohti aina ylevämpää ihmisyyttä toteuttaviin kulttuurin muotoihin, näkivät totalitaristiset järjestelmät vastakohtaisena humanismille ja ihmisyyden toteutumiselle. Ne olivat ikään kuin häiriö historian luonnollisessa kehityksessä. Itse näkisin kuitenkin ne mieluummin loogisena vastareaktiona, jonka nimittäminen historian synnyttämäksi häiriöksi ja hirviöksi pikemmin kertoo kehitysuskoisen ihmisen omasta naiviudesta kuin näistä järjestelmistä itsestään.

Kuitenkin juuri totalitaristisissa järjestelmissä toteutui se, mihin historialliset avantgardistit eivät olleet kyenneet: Kaatamaan raja-aidan elämän ja taiteen väliltä. Italian fasismiin ja Neuvostoliiton bolshevismiin osallistui varsinkin alkuvaiheessa paljon avantgardisteja, jotka aktiivisesti tekivät järjestelmää tunnetuksi. Totalitääriset liikkeet olivat heille taideteoksia, jotka muovattiin yhteiskunnan ihmismassasta. Filosofi Boris Groys onkin nimittänyt stalinistista kulttiliikettä avantgardistiseksi teokseksi. Tämä vie mielenkiintoisen kysymyksen ääreen taiteen etiikasta: Onko oikeastaan kovin suurta eroa tappaa ihmisiä kuin kissoja taiteellisen ilmaisun vuoksi ja onko tällaisen rajan ehdottomuus vain oman aikamme maailmankäsityksen tuotosta?

Vaikka esimerkiksi fasisteja pidetään jossain tapauksissa äärikonservatiiveina, ovat konservatiivisuus ja radikalismi monessa suhteessa toistensa vastakohtia. Taiteessa yksi olennainen ero on se, että siinä mimeettiset suhteet taideteoksen ja todellisuuden välillä ovat kääntyneet päinvastaisiksi. Klassisen kulttuurin katsottiin olevan todellisuuden jäljittelyä ja kuvailua. Tällaisena taide miellettiin aina 1900-luvulle asti ja sellaistenkin suuntausten kuten impressionismin, ekspressionismin ja kubismin voidaan katsoa olevan tulkintaa kohteestaan. Ne rikkovat muotoa ja tulkitsevat, mutta silti taideteos pohjautuu todellisuudessa olevaan olioon tai asiaan. Sen sijaan totalitaarisessa taiteessa ihmiset alkavat jäljitellä taideteosta. Taide esittää ihanteellisen hahmon, kuten sosialistisen yhteiskunnan sankarityöläisen, johon todellisten ihmisten toivotaan samaistuvan.

Toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa tämä mimeettinen suhde ei ole palautunut, vaan ainoastaan esikuvat ovat muuttuneet. Populaarikulttuuri ei pyri esittämään todellisuutta sellaisenaan, vaan esikuvat muuttavat todellisuutta. Silloinkin, kun se esittää arkisia tarinoita, ovat niiden hahmot ja tapahtumat suodatettu vallitsevan hegemonian mukaisen ihanneseulan läpi. Sekulaari länsimainen ihminen ei kyennyt astumaan mihinkään ”aikuisuuteen” uskontojen autoritarista, kuten kehitysusko meille vakuutteli: Totalitääriset liikkeet loivat itsestään uskonnon yhdistelemällä varsin eklektisesti klassismin muotoa, Hegelin ja Nietzschen filosofiaa, darwinismia ja yhteishenkisiä massatapahtumia luodakseen jotain, missä oli osin uutta ja osin vanhaa uudelleen tulkittuna. Näiden hajottua syntyi liberaalissa yhteiskunnassa alakulttuureja kuin sieniä sateella luoden kukin oman eettisen ja muodollisen koodiston itselleen likipitäen samoilla ehdoin kuin totalitaariset järjestelmät.

Totaalinen individualismi on mahdotonta toteutua koko yhteiskunnan tasolla. Sille on aina olemassa vastavoimansa, sillä suurin osa ihmisistä kaipaa yhteisesti jaettua arvomaailmaa ja kulttuurin muotoa – ja jonkun kertomaan tämän heille tämän ylhäältä käsin, olipa sitten kyseessä diktaattori ja univormuparaatit tai rocktähti ja päihdeongelmat. Modernin maailman individualismi on siinä määrin silmänlumetta, että suurin osa ihmisistä ei ole millään tasolla erityisen yksilöllisiä, vaikka he luulevat niin ja vaikka heillä olisi periaatteessa mahdollisuuskin siihen. On vain muodikasta sanoa olevansa oma itsensä, yksilöllinen ja ainutkertainen. Kapinointi auktoriteettejäkin kohtaan toteutuu aina jonkin esikuvan asettamien raamien sisällä, vaikka Sex Pistolsin aikakaudesta on jo kahden sukupolven verran aikaa.

Taiteen politisoiduttua taiteesta on tullut näyttämö kulttuuritaistelulle. Keskeisimmin tämä näkyy postmodernissa ja radikaalivasemmistolaisessa taiteessa, joka pyrkii useimmiten järkyttämään, olemaan epäsovinnainen valtakulttuurin suhteen ja tekemään pilkkaa vanhoista esikuvista. Postmodernismi käyttää vanhoja muotoja, mutta sen suhde klassisiin esikuviin on muuttunut vakavasta leikittelevään, ehdottomasta relativistiseen ja iättömästä hetkeen sidottuun. Siinä, että taide uudistuu ja muuttuu ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta taiteen muuttuminen yhtäältä teollisuusmaiseksi kulttuurituotannoksi ja toisaalta latteiden allegorioiden varaan luoduksi taisteluksi yhteiskunnan hegemoniasta, on varsin vastakohtaista klassiselle taiteen ihanteelle ja tekee taiteesta kertakäyttöistä.

Mitä tekemistä Laibachilla sitten on tämän kaiken kanssa? Näkisin, että siinä missä totalitaariset valtiot pyrkivät tekemään yhteiskunnasta taideteoksen, Laibach tekee taidetta totalitarismista ja yhteiskunnasta. Sen tulkinnallinen mimeettinen suhde on sitä, mitä taiteella yleensäkin oli ennen taiteen roolin muuttumista. Laibachin versiot tunnetuista populäärimusiikin kappaleista totalitaristisin elementein alleviivaavat sitä, ettei mikään ole lopulta ihmiskunnassa muuttunut sitten sen, kun väkijoukot ovat hurranneet suurille johtajilleen suhteessa siihen, kun väkijoukot hurraavat rocktähdille. Laibach ei siis ole yhtye, joka tekee parodiaa politiikasta ja järjestelmistä, vaan se ottaa todellisuudesta elementtejä tehden siitä oman todellisuutensa.

Toiseksi Laibach ei ole institutionaalista taidetta vaan omaehtoista toteuttamista ilman, että jokin instituutio tai yleinen mielipide sanelee sen muodon ja sisällön. Laibach ei ole kumarrellut taiteessaan mitään instituutiota eikä ihmisten mielipiteitä, vaan tehnyt taiteestaan vapaan leikkikentän, jolla voi tehdä provokatiivisiakin asioita jos sattuu siltä tuntumaan. Vastaavasti se ei pyri luomaan yhtenäistä uutta hegemoniaa tai fyysisesti sijaitsevaa instituutiota - ajassa sijaitseva mikrovaltio riittää.

Kolmanneksi hyväksyn täysin myös formalistisen diggailun Laibachkunstinkin tapauksessa: Univormut keskellä alppimaisemia ovat vain esteettisesti hienoja. Paljon hienompia kuin roikkuvat lahkeet ja rihkamakorut mustaa jenkkiä leikkivän valkoisen keskiluokkaisen perheen vesan päällä.