Edellinen viikkoni kului tutustuen Pietarin kaupunkiin. Matka oli kaikilla tavoin niin onnistunut kuin se vain voi olla ja elämystäyteisyydessään matkustamisen arvoinen. Matkustimme kaupunkiin pikkubussilla, jossa menopaluun saa alle sadalla eurolla. Matka kestää noin 7 tuntia pysähdyksineen ja toisin kuin mitä oli kaverin edellisestä matkasta kuullut, tällä kertaa kuljettaja ajoi varsin hillitysti.
Majoituimme Parkhomenko prospektilla keskustan pohjoispuolella sijaitsevaan hostelliin. Paikka on varsin tuntematon ja henkilökunta oli yllättynyttä, että ulkomaalainen seurue on löytänyt tiensä sinne. Majoittuminen oli halpaa, sillä maksoimme kolmen hengen huoneestamme kokovaisuudessaan 1200 ruplaa (30 euroa) yöltä. Tilat eivät toki tällaisella hinnalla voi olla kovin prameassa kunnossa, mutta tehtävänsä paikka kuitenkin hoiti. Lievässä ränsistyneisyydessään, tuntemattomuudessaan ja henkilökunnan alun epäluuloisuudessaan paikasta huokui lovecraftilaista henkeä, mikä ei tietenkään huono asia ollut matkaajalle, joka on asennoitunut matkustamiseen hieman eri tavoin kuin geneerinen pakettituristi.
Julkinen liikenne on toimivaa ja matkustimme pääasiassa metrolla. Metroverkkoon kuuluu viisi linjaa ja niillä pääsee nopeasti eri puolille kaupunkia, sillä vuorojen väli on vain muutamia minuutteja. Metron ovien suhteen täytyy olla varovainen, sillä kun ovet menevät niistä varoittavan kuulutuksen ("Ostorozhno, dveri zakryvautsa!") jälkeen kiinni, niin ne myös tekevät niin ja juna jatkaa matkaansa. Ovissa ei ole turvatunnistinta siltä varalta, että taitamaton suomalainen on vielä ovien välissä ja vaarassa menettää jalkansa tai kätensä.
Pietarin kaupunki sijaitsee Nevan suistoalueella ja pehmeä maaperä on sanellut monia kaupunkisuunnittelut ehtoja. Kaupungin talot ovat miljoonakaupungiksi varsin matalia ja metro on kaivettu hyvin syvälle, yli sata metriä maan pinnan alapuolelle. Näin ne toimivat myös väestösuojina. Metroasemat ovat varsin siistejä, hyvässä kunnossa ja monet niistä edustavat erittäin koristeellista stalinistista arkkitehtuuria. Valitettavasti asemien kuvaaminen on kielletty ja valokuvaamisesta voi saada sakot.
Silmiinpistävä piirre verrattuna Helsingin metroon on se, että kaikenkarvainen nuoriso ei notku asemilla vailla mitään järkevää syytä olla siellä. Kaupunkikuvakaan ei ole täynnä graffiteja ja muuta töherrystä, jotka rakkaan kulttuuriministerimme mielestä ovat yhtä arvokasta taidetta kuin Da Vincin teokset.
Tiistaina kävimme tutustumassa Eremitaasiin, eli yhteen maailman suurimmista kulttuuri- ja taidemuseoista, jolle vertoja vetävät vain Louvren ja British Museumin kaltaiset jättiläiset. Museon vaikuttavuutta on vaikea sanoilla selittää, mutta ehdimme koko päivän aikana näkemään korkeintaan viidenneksen koko näyttelystä. Eremitaasissa on 12 pääosaa ja jokainen pääosa käsittä kymmeniä huoneita täynnä erilaisia taide- ja kulttuuriaarteita. Esimerkiksi arsenaaliin on koottu yli 15 000 erilaista asetta ja varustetta eri puolilta maailmaa. Eremitaasia on mahdotonta kokea kokonaisuudessaan, sillä jos jokaista esillä olevaa maalausta ja artefaktia tutkisi minuutin ajan, kestäisi kierros toistakymmentä vuotta. Paitsi, että näyttely on massiivinen, on se myös laadukas ja on hieman hämmentävää katsella maalausta Pultavan taistelusta tai Rubensin maalauksia ymmärtäen, että nämä kaikki ovat aitoja teoksia.
Keskiviikkona tutustuimme sotahistorialliseen museoon Pietari-Paavalin linnoituksen edustalla. Museo oli tietenkin Eremitaasiin verrattuna 'pieni', mutta silti täynnä kaikenlaista nähtävää myöhäiskeskiajan aseista nykypäivään. Pienuus on vain suhteellista, sillä 850 000 näyttelyesineen määrällään sille ei liene ainakaan Suomessa haastajaa.
Museokierroksen jälkeen kävimme Kronwerk prospektilla sijaisevassa Cafe Mozartissa syömässä. Kyseisen ravintola-kahvilan ruokalista oli itävaltalaistyylinen ja paikassa soitettiin klassista musiikkia. Muutoinkin ravintoloiden palvelu on erinomaista ja ruoka hyvää. Hinnalla, jolla Suomessa syöt pitsan, saa Pietarissa oikean aterian juomineen. Jos Suomessa olisi terveempi työn ja tuotteiden verotus, niin ehkä meilläkin voisi olla kohtuuhintaista syödä ravintoloissa ja meillä olisi laadukkaampia paikkoja viettää vapaapäviä kuin likaisia kebab-pitserioita ja juottoloita.
Kotiin palaaminen oli jossain määrin tympäisevää, sillä viikon jälkeen
maani toi korostuneesti ilmi kaikki ne piirteet joiden haluaisin
muuttuvan yhteiskunnassamme. Iltalehti halusi kertoa meille Suomen
kulttuuriuutisina, että Helsinkiin saadaan pienois-Guggenheim ja Timo
Jutilan kasvot piirrettiin lauantaimakkaraan. Kesälahden huoltoasemalla
oluella istuva nuori herrasväki alkoi höpistä "vitun ryssistä"
minibussimme parkeerattua aseman pihaan. Illalla ravintolassa iltaa
istuessa vasemmistolainen huligaani uhkasi vetää minua turpaan, koska
olin hänen kanssaan eri mieltä asioista. Tappelua ei sentään syntynyt,
sillä hän jätti kortit katsomatta. Kertaakaan matkan aikana Pietarissa
en kohdannut sitä, että ihmiset puuttuisivat tuntemattomien ihmisten
vapauteen pukeutua ja ajatella haluamallaan tavalla. Toki osaan arvostaa
juotavaa kraanavettä ja korruptoitumattomampaa virkamieskuntaa, mutta
jotain opittaa tällä kansalla voisi olla itäisestä naapurista.
| Wikipedian käyttäjän kuva Awtowon metroasemasta. |
![]() |
| Pietarin katuja talsimassa. |
| Jupiterin patsaan vierellä Eremitaasissa. |
| Hostellimme Parkohomenko prospektilla |
| Musossa oli venäläisen aseistuksen ohella mm. Panzerfaust. |
| Sotahistoriallisen museon piha. |

Hauska kuulla, että oli onnistunut reissu. Pientä kulttuurishokkiahan siinä saattaa tietysti tulla myös, kun Pietariin menee. Vasta parin päivän perilläolon jälkeen kun alkaa oikeasti edes jotenkuten hahmottamaan, kuinka helvetin iso se kaupunki oikeasti on. Joku viisi päivää on oikeastaan ihan vähimmäisaika, jonka puitteissa kaupungin koosta ja nähtävyyksistä (niitähän riittää!) saa edes jonkinlaisen käsityksen. Sieltä kun sitten palailee vaikka Helsinkiin, niin pääkaupunkimme tuntuukin suunnilleen samalta kuin joku maakuntakeskus Helsingissä käynnin jälkeen, mittakaavakin on suunnilleen samaa luokkaa. Tietysti Suomeen palattuaan osaa taas arvostaa huomattavasti turvallisemman oloista liikennettä ja taskuvarkaiden puuttumista katukuvasta lähes tykkänään, mutta myönteisenä piirteenä Venäjällä käydessä voi panna merkille esim. poliittiseksi korrektisuudeksi kutsutun diskurssin puuttumisen julkisesta keskustelusta likimain tyystin; esim. Scriptan koko sisältö voitaisiin siellä julkaista ihan hyvin vaikka kolumneina sanomalehdissä, eikä siitä kukaan saisi paskahalvausta.
VastaaPoistaSe on Juppiter eikä Jupiter ja italialaisen maalarin nimi on Leonardo, senkin angloamerikkalaisen populaarimedian mädättämä epäkulturelli.
VastaaPoistaVoisin toki kritisoida tekstiäsi vähemmän pikkumaisesti, mutta en jaksa, sillä se on katkeroitunutta paskaa ja kello on paljon.