Raja railona aukeaa, osa II - Viikko Pietarissa

Edellinen viikkoni kului tutustuen Pietarin kaupunkiin. Matka oli kaikilla tavoin niin onnistunut kuin se vain voi olla ja elämystäyteisyydessään matkustamisen arvoinen. Matkustimme kaupunkiin pikkubussilla, jossa menopaluun saa alle sadalla eurolla. Matka kestää noin 7 tuntia pysähdyksineen ja toisin kuin mitä oli kaverin edellisestä matkasta kuullut, tällä kertaa kuljettaja ajoi varsin hillitysti.

Majoituimme Parkhomenko prospektilla keskustan pohjoispuolella sijaitsevaan hostelliin. Paikka on varsin tuntematon ja henkilökunta oli yllättynyttä, että ulkomaalainen seurue on löytänyt tiensä sinne. Majoittuminen oli halpaa, sillä maksoimme kolmen hengen huoneestamme kokovaisuudessaan 1200 ruplaa (30 euroa) yöltä. Tilat eivät toki tällaisella hinnalla voi olla kovin prameassa kunnossa, mutta tehtävänsä paikka kuitenkin hoiti. Lievässä ränsistyneisyydessään, tuntemattomuudessaan ja henkilökunnan alun epäluuloisuudessaan paikasta huokui lovecraftilaista henkeä, mikä ei tietenkään huono asia ollut matkaajalle, joka on asennoitunut matkustamiseen hieman eri tavoin kuin geneerinen pakettituristi.

Julkinen liikenne on toimivaa ja matkustimme pääasiassa metrolla. Metroverkkoon kuuluu viisi linjaa ja niillä pääsee nopeasti eri puolille kaupunkia, sillä vuorojen väli on vain muutamia minuutteja. Metron ovien suhteen täytyy olla varovainen, sillä kun ovet menevät niistä varoittavan kuulutuksen ("Ostorozhno, dveri zakryvautsa!") jälkeen kiinni, niin ne myös tekevät niin ja juna jatkaa matkaansa. Ovissa ei ole turvatunnistinta siltä varalta, että taitamaton suomalainen on vielä ovien välissä ja vaarassa menettää jalkansa tai kätensä.

Pietarin kaupunki sijaitsee Nevan suistoalueella ja pehmeä maaperä on sanellut monia kaupunkisuunnittelut ehtoja. Kaupungin talot ovat miljoonakaupungiksi varsin matalia ja metro on kaivettu hyvin syvälle, yli sata metriä maan pinnan alapuolelle. Näin ne toimivat myös väestösuojina. Metroasemat ovat varsin siistejä, hyvässä kunnossa ja monet niistä edustavat erittäin koristeellista stalinistista arkkitehtuuria. Valitettavasti asemien kuvaaminen on kielletty ja valokuvaamisesta voi saada sakot.

Silmiinpistävä piirre verrattuna Helsingin metroon on se, että kaikenkarvainen nuoriso ei notku asemilla vailla mitään järkevää syytä olla siellä. Kaupunkikuvakaan ei ole täynnä graffiteja ja muuta töherrystä, jotka rakkaan kulttuuriministerimme mielestä ovat yhtä arvokasta taidetta kuin Da Vincin teokset.

Tiistaina kävimme tutustumassa Eremitaasiin, eli yhteen maailman suurimmista kulttuuri- ja taidemuseoista, jolle vertoja vetävät vain Louvren ja British Museumin kaltaiset jättiläiset. Museon vaikuttavuutta on vaikea sanoilla selittää, mutta ehdimme koko päivän aikana näkemään korkeintaan viidenneksen koko näyttelystä. Eremitaasissa on 12 pääosaa ja jokainen pääosa käsittä kymmeniä huoneita täynnä erilaisia taide- ja kulttuuriaarteita. Esimerkiksi arsenaaliin on koottu yli 15 000 erilaista asetta ja varustetta eri puolilta maailmaa. Eremitaasia on mahdotonta kokea kokonaisuudessaan, sillä jos jokaista esillä olevaa maalausta ja artefaktia tutkisi minuutin ajan, kestäisi kierros toistakymmentä vuotta. Paitsi, että näyttely on massiivinen, on se myös laadukas ja on hieman hämmentävää katsella maalausta Pultavan taistelusta tai Rubensin maalauksia ymmärtäen, että nämä kaikki ovat aitoja teoksia.

Keskiviikkona tutustuimme sotahistorialliseen museoon Pietari-Paavalin linnoituksen edustalla. Museo oli tietenkin Eremitaasiin verrattuna 'pieni', mutta silti täynnä kaikenlaista nähtävää myöhäiskeskiajan aseista nykypäivään. Pienuus on vain suhteellista, sillä 850 000 näyttelyesineen määrällään sille ei liene ainakaan Suomessa haastajaa.

Museokierroksen jälkeen kävimme Kronwerk prospektilla sijaisevassa Cafe Mozartissa syömässä. Kyseisen ravintola-kahvilan ruokalista oli itävaltalaistyylinen ja paikassa soitettiin klassista musiikkia. Muutoinkin ravintoloiden palvelu on erinomaista ja ruoka hyvää. Hinnalla, jolla Suomessa syöt pitsan, saa Pietarissa oikean aterian juomineen. Jos Suomessa olisi terveempi työn ja tuotteiden verotus, niin ehkä meilläkin voisi olla kohtuuhintaista syödä ravintoloissa ja meillä olisi laadukkaampia paikkoja viettää vapaapäviä kuin likaisia kebab-pitserioita ja juottoloita.

Kotiin palaaminen oli jossain määrin tympäisevää, sillä viikon jälkeen maani toi korostuneesti ilmi kaikki ne piirteet joiden haluaisin muuttuvan yhteiskunnassamme. Iltalehti halusi kertoa meille Suomen kulttuuriuutisina, että Helsinkiin saadaan pienois-Guggenheim ja Timo Jutilan kasvot piirrettiin lauantaimakkaraan. Kesälahden huoltoasemalla oluella istuva nuori herrasväki alkoi höpistä "vitun ryssistä" minibussimme parkeerattua aseman pihaan. Illalla ravintolassa iltaa istuessa vasemmistolainen huligaani uhkasi vetää minua turpaan, koska olin hänen kanssaan eri mieltä asioista. Tappelua ei sentään syntynyt, sillä hän jätti kortit katsomatta. Kertaakaan matkan aikana Pietarissa en kohdannut sitä, että ihmiset puuttuisivat tuntemattomien ihmisten vapauteen pukeutua ja ajatella haluamallaan tavalla. Toki osaan arvostaa juotavaa kraanavettä ja korruptoitumattomampaa virkamieskuntaa, mutta jotain opittaa tällä kansalla voisi olla itäisestä naapurista.

Wikipedian käyttäjän kuva Awtowon metroasemasta.

Pietarin katuja talsimassa.

Jupiterin patsaan vierellä Eremitaasissa.

Hostellimme Parkohomenko prospektilla

Musossa oli venäläisen aseistuksen ohella mm. Panzerfaust.

Sotahistoriallisen museon piha.

Rapinaa pimeydessä

Viime yönä kävin Cinemare-kauhuelokuvatapahtumassa katsomassa Sean Branneyn ohjaaman ja tuottaman elokuvan The Whisperer in Darkness. Aiemmin hän ollut tuottamassa toista H. P. Lovecraftin teoksiin perustuvaa elokuvaa The Call of Cthulhu. Molemmat elokuvat on tehty mustavalkoisiksi, näytelty, lavastettu ja valaistu vanhanaikaisella tyylillä. Lisäksi The Call of Cthulhu on eilen katsotusta poiketen mykkäelokuva! Sekä Lovecraftin että 20- ja 30-lukujen suurena ihailijana en tietenkään voi muuta kuin olla kiitollinen tällaisten elokuvien olemassaolosta. Oikeaoppiseen vanhan ajan tyyliin halusin tietysti päästä näkemään tämän elokuvan teatterissa ja ensimmäistä kertaa vuosiin ostin elokuvalipun. Tästä voikin päätellä jotain siitä, kuinka usein elokuvateattereissa pyörii minua kiinnostavia filmejä.

Noh. Elokuva oli loistava. The Whisperer in Darkness tekee paljon kunniaa Lovecraftin aikakaudelle käyttäen jonkin verran nykyaikaisia kamera-ajoja, mutta sinänsä elokuva voisi yhtä hyvin olla 30-luvulta. Verrattuna Hollywoodin spektaakkelielokuviin, joissa spielbergit koittavat hurmata yleisöä kökön juonirakenteen seuraajiksi megalomaanisilla erikoistehosteilla, näyttävät Branneyn hirviöhahmot varsin köykäisiltä. Elokuvan jännite luultavasti katoaisi, mikäli yleisölle koitettaisiin näyttää yhtään enempää hirviöitä kuin on juonen kannalta välttämätöntä. Mutta niin on tarkoituskin, sillä Cthulhu-mythoksen hahmojen kerrotaan kirjallisuudessa olevan olioita, joiden pelkkä näkeminen voi armeliaimmillaan tappaa ja pahimmillaan suistaa hulluuteen. Itse asiassa elokuvan lopussa näytettiin hirviömäisiä mi-go -rodun edustajia mielestäni hieman liikaakin. Osin näyttelijätyössäkin olisi ollut parannettavia kohtia, mutta ei häiritsevissä määrin ja lisäksi mielestäni tällaista elokuvaa tulee arvostella independent-elokuvan kriteereillä.

Elokuva seuraa uskollisesti kirjan juonta ylimääräistä loppukohtausta lukuun ottamatta, mikä on ihailtavaa, sillä aivan liian usein olen joutunut todistamaan ohjaajan ja käsikirjoittajan sullovan hienon kaunokirjallisen teoksen geneeriseen elokuvan juonirakenteeseen, jossa aluksi tapellaan pahiksia vastaan, voitetaan ja sankari vie naiset ja lapset turvaan. Lovecraftilla onnellisia loppuja ei varsinaisesti ole, sillä vaikka kosmisten hirviöjumalien pääsy maailmaamme saadaankin yhdellä kertaa estettyä, niin heillä on iäti aikaa odottaa seuraavaa tilaisuutta, that is not dead which can eternal lie.

Elokuvanautintoni olisi ollut täydellinen, mutta sen pilasi yksi asia. Muu yleisö. Suostun seuraavan kerran lähtemään elokuviin silloin, kun esitykseen ei saa tuoda mukana roskaruokaa ja väärille kohtauksille nauravia idiootteja. Energiajuomatölkkien aukirasahtelu, rapina, mässytys, nauraminen traagisissa kohtauksissa ja tekstitysten puuttumisen ihmettely ääneen vievät valtavasti tunnelmaa näytöksestä. Hyvä on, elokuva on kuvattu vanhanaikaisella tyylillä ja vanhanaikaisin trikkikuvin, mutta jos juoneen on osannut eläytyä, niin ei pikkutytön tipahtaminen lentokoneesta kuolemaan mi-gon riepottelemana ole siltikään hörönaurujen arvoista hauskaa. Se on hirvittävää, idiootit! En myöskään ymmärrä minkä takia elokuvissa ylipäätään pitäisi syödä. Elokuvan jälkeen voi mennä syömään tai käydä ennen esityksen alkua. Eihän kirjojakaan lueta tai konsertteja kuunnella paukkumaissin, makeisten ja sokerijuomien kera. Syytän tällaisesta dorkakulttuurista tässäkin tapauksessa amerikkalaisia.

The Whisperer in Darkaness, samoin kuin The Call of Cthulhu, ovat ehdottomasti näkemisen arvoisia elokuvia jokaiselle, joka tuntee mielenkiintoa teemaa kohtaan. Nautittuna mukavasti, yksinäisessä rauhassa kotiteatterin äärellä, jolloin voi syöksyä euforiseen hulluuteen kun Suuret Muinaiset opettavat ihmisille uusia tapoja huutaa, tappaa ja nauttia.

Elokuvan traileri YouTubessa.