Raja railona aukeaa, osa II - Viikko Pietarissa

Edellinen viikkoni kului tutustuen Pietarin kaupunkiin. Matka oli kaikilla tavoin niin onnistunut kuin se vain voi olla ja elämystäyteisyydessään matkustamisen arvoinen. Matkustimme kaupunkiin pikkubussilla, jossa menopaluun saa alle sadalla eurolla. Matka kestää noin 7 tuntia pysähdyksineen ja toisin kuin mitä oli kaverin edellisestä matkasta kuullut, tällä kertaa kuljettaja ajoi varsin hillitysti.

Majoituimme Parkhomenko prospektilla keskustan pohjoispuolella sijaitsevaan hostelliin. Paikka on varsin tuntematon ja henkilökunta oli yllättynyttä, että ulkomaalainen seurue on löytänyt tiensä sinne. Majoittuminen oli halpaa, sillä maksoimme kolmen hengen huoneestamme kokovaisuudessaan 1200 ruplaa (30 euroa) yöltä. Tilat eivät toki tällaisella hinnalla voi olla kovin prameassa kunnossa, mutta tehtävänsä paikka kuitenkin hoiti. Lievässä ränsistyneisyydessään, tuntemattomuudessaan ja henkilökunnan alun epäluuloisuudessaan paikasta huokui lovecraftilaista henkeä, mikä ei tietenkään huono asia ollut matkaajalle, joka on asennoitunut matkustamiseen hieman eri tavoin kuin geneerinen pakettituristi.

Julkinen liikenne on toimivaa ja matkustimme pääasiassa metrolla. Metroverkkoon kuuluu viisi linjaa ja niillä pääsee nopeasti eri puolille kaupunkia, sillä vuorojen väli on vain muutamia minuutteja. Metron ovien suhteen täytyy olla varovainen, sillä kun ovet menevät niistä varoittavan kuulutuksen ("Ostorozhno, dveri zakryvautsa!") jälkeen kiinni, niin ne myös tekevät niin ja juna jatkaa matkaansa. Ovissa ei ole turvatunnistinta siltä varalta, että taitamaton suomalainen on vielä ovien välissä ja vaarassa menettää jalkansa tai kätensä.

Pietarin kaupunki sijaitsee Nevan suistoalueella ja pehmeä maaperä on sanellut monia kaupunkisuunnittelut ehtoja. Kaupungin talot ovat miljoonakaupungiksi varsin matalia ja metro on kaivettu hyvin syvälle, yli sata metriä maan pinnan alapuolelle. Näin ne toimivat myös väestösuojina. Metroasemat ovat varsin siistejä, hyvässä kunnossa ja monet niistä edustavat erittäin koristeellista stalinistista arkkitehtuuria. Valitettavasti asemien kuvaaminen on kielletty ja valokuvaamisesta voi saada sakot.

Silmiinpistävä piirre verrattuna Helsingin metroon on se, että kaikenkarvainen nuoriso ei notku asemilla vailla mitään järkevää syytä olla siellä. Kaupunkikuvakaan ei ole täynnä graffiteja ja muuta töherrystä, jotka rakkaan kulttuuriministerimme mielestä ovat yhtä arvokasta taidetta kuin Da Vincin teokset.

Tiistaina kävimme tutustumassa Eremitaasiin, eli yhteen maailman suurimmista kulttuuri- ja taidemuseoista, jolle vertoja vetävät vain Louvren ja British Museumin kaltaiset jättiläiset. Museon vaikuttavuutta on vaikea sanoilla selittää, mutta ehdimme koko päivän aikana näkemään korkeintaan viidenneksen koko näyttelystä. Eremitaasissa on 12 pääosaa ja jokainen pääosa käsittä kymmeniä huoneita täynnä erilaisia taide- ja kulttuuriaarteita. Esimerkiksi arsenaaliin on koottu yli 15 000 erilaista asetta ja varustetta eri puolilta maailmaa. Eremitaasia on mahdotonta kokea kokonaisuudessaan, sillä jos jokaista esillä olevaa maalausta ja artefaktia tutkisi minuutin ajan, kestäisi kierros toistakymmentä vuotta. Paitsi, että näyttely on massiivinen, on se myös laadukas ja on hieman hämmentävää katsella maalausta Pultavan taistelusta tai Rubensin maalauksia ymmärtäen, että nämä kaikki ovat aitoja teoksia.

Keskiviikkona tutustuimme sotahistorialliseen museoon Pietari-Paavalin linnoituksen edustalla. Museo oli tietenkin Eremitaasiin verrattuna 'pieni', mutta silti täynnä kaikenlaista nähtävää myöhäiskeskiajan aseista nykypäivään. Pienuus on vain suhteellista, sillä 850 000 näyttelyesineen määrällään sille ei liene ainakaan Suomessa haastajaa.

Museokierroksen jälkeen kävimme Kronwerk prospektilla sijaisevassa Cafe Mozartissa syömässä. Kyseisen ravintola-kahvilan ruokalista oli itävaltalaistyylinen ja paikassa soitettiin klassista musiikkia. Muutoinkin ravintoloiden palvelu on erinomaista ja ruoka hyvää. Hinnalla, jolla Suomessa syöt pitsan, saa Pietarissa oikean aterian juomineen. Jos Suomessa olisi terveempi työn ja tuotteiden verotus, niin ehkä meilläkin voisi olla kohtuuhintaista syödä ravintoloissa ja meillä olisi laadukkaampia paikkoja viettää vapaapäviä kuin likaisia kebab-pitserioita ja juottoloita.

Kotiin palaaminen oli jossain määrin tympäisevää, sillä viikon jälkeen maani toi korostuneesti ilmi kaikki ne piirteet joiden haluaisin muuttuvan yhteiskunnassamme. Iltalehti halusi kertoa meille Suomen kulttuuriuutisina, että Helsinkiin saadaan pienois-Guggenheim ja Timo Jutilan kasvot piirrettiin lauantaimakkaraan. Kesälahden huoltoasemalla oluella istuva nuori herrasväki alkoi höpistä "vitun ryssistä" minibussimme parkeerattua aseman pihaan. Illalla ravintolassa iltaa istuessa vasemmistolainen huligaani uhkasi vetää minua turpaan, koska olin hänen kanssaan eri mieltä asioista. Tappelua ei sentään syntynyt, sillä hän jätti kortit katsomatta. Kertaakaan matkan aikana Pietarissa en kohdannut sitä, että ihmiset puuttuisivat tuntemattomien ihmisten vapauteen pukeutua ja ajatella haluamallaan tavalla. Toki osaan arvostaa juotavaa kraanavettä ja korruptoitumattomampaa virkamieskuntaa, mutta jotain opittaa tällä kansalla voisi olla itäisestä naapurista.

Wikipedian käyttäjän kuva Awtowon metroasemasta.

Pietarin katuja talsimassa.

Jupiterin patsaan vierellä Eremitaasissa.

Hostellimme Parkohomenko prospektilla

Musossa oli venäläisen aseistuksen ohella mm. Panzerfaust.

Sotahistoriallisen museon piha.

Dimitri, erilainen bensatrokari

Dimitri.

Niiralan raja-asemalla on sateinen maanantai-iltapäivä. Tuttuna näkynä on suomalaisautojen letkat matkalla hakemaan rajan takaista polttoainetta, joka maksaakin alle puolet kotimaan hinnoista. Yksi kuitenkin poikkeaa muista, sillä hän ei ole suomalainen hakemassa venäläistä bensaa, vaan päinvastoin venäläinen Dimitri Seljenkov hakemassa suomalaista bensaa.

Mikä saa tämän 30-vuotiaan miehen ajamaan Pietarista Suomeen tankkaamaan Ladaansa?

- Eto prosto! Ihan yksinkertaisesti ympäristöasiat. Meillä Venäjällä ei myydä E10-polttoainetta ja minä olen huolissani ympäristöstä.

Dimitri on opiskellut maantiedettä ja humanismia Pietarin yliopistossa. Hän on hyvin perillä ympäristöä uhkaavista asioista.

- Harasho, heti kun sain kuulla tästä Suomessa myytävästä sademetsistä tehdyistä polttoaineesta, päätin hankkia viisumin. En halua, että jääkarhut kuolevat jälleen sukupuuttoon, kuten noin 7 000 vuotta sitten holoseenikauden lämpöhuipun aikaan, jolloin ilmasto oli kaksi astetta nykyistä lämpimämpi, ettäs tiedätte! Eihän niissä tulvissakaan voisi edes balalaikkaa soittaa.

Kuinka helppoa sitten lienee muiden ihmisten ymmärtää Dimitrin epätavallista ympäristöaktivismia?

- Ochenʹ trudno, ei kukaan ymmärrä. Jouduin myymään perimäni keskustan asunnon rahoittaakseni tämän, eikä Ladanikaan tahdo tuolla suomalaispolttoaineella niin hyvin toimia, mutta mielestäni ympäristön edestä on tehtävä uhrauksia. Tulevien sukupolvien hyväksi!

Keijo ei arvosta.

Eittämättä lienee hyvin epätavallista ja outoa on Dimitrin toiminta. Mitä mietteitä herättänee Dimitrin esimerkki suomalaisessa bensatrokarissa. Kysyimme asiaa tullijonossa Mazdassaan istuvalta Keijolta, 44.

- Kyllähän tollanen suoraan sanottuna vituttaa. Ensin veivät meiltä Karjalan ja nyt tulevat saatana viemään vielä bensatkin. En kehtaa edes sanoa, mitä tollaisille olisi aikanaan tehty! Menisivät takaisin sinne mistä ovat tulleetkin.

Keijoa ei ilmeisestikään kiinnosta ympäristöasiat.

- No ei. Joku WWF:kin ottaa tunnuksekseen pandan. Mikä vitun karhu se panda on olevinaan? Kasvissyöjähipiksi ryhtynyt lihansyöjä. Ja mikä on olevinaan se suojaväritys? Kuolisi pois vain kaikki tollaset!

Pandat on outoja.

Dimitriä ei Keijon asenne kuitenkaan haittaa, vaan hän käynnistää Ladansa ja jatkaa matkaansa iloisen venäläisen rajavartijan vilkutuksen saattelemana. Dimitrin asenteessa lienisi opittavaa muillekin. Etenkin Keijolle, koska Keijo ei tykkää pandoista.

Raja railona aukeaa - Ensikosketus villiin itään

Venäjää ei voi järjellä käsittää, se täytyy tuntea.
- Dostojevski

Venäjällä tapahtuu asioita, joita ei vain kerta kaikkiaan tapahdu.
- Pietari Suuri

Kävin menneellä viikolla ensimmäisen kerran Venäjällä. Nyt matka rajoittui vain vuorokauden mittaiseksi tutustumiseksi Sortavalaan, mutta myöhemmin kesällä on aikomus lähteä käymään Pietarissa.

Ensimmäinen asia, jonka Venäjän rajan ylittäessä huomaa, on infrastruktuurin muutos. Suomen tasaiset, hoidetut tiet muuttuvat Venäjän puolella kuoppaisiksi, reikäisiksi ja muutoin vaarallisiksi. Paitsi että tiet ovat huonokuntoisia, paikalliset ajavat niitä tolkuttoman kovaa ja tekevät uhkarohkeita ohituksia. Ei ole mukavin mahdollinen hetki nähdä kahden Ladan tulevan vastaan mutkan takaa satasen vauhtia tai Zilin keulan heiluvan kahden metrin päässä takapuskurista. Venäjällä tapahtuukin monikymmenkertainen määrä liikenneonnettomuuksia per capita verrattuna meidän oloihimme.

Rajan ylittämisen jälkeen maisemat muistuttavat paikoin postapokalyptisiä kertomuksia, koska kun jokin tehdas tai muu rakennus on jäänyt käytöstä, sitä ei suomalaiseen tapaan ole saman tien purettu, vaan vanhat rakennukset saattavat seisoa luonnon valtaamina vuosikymmeniä. Tämä kuitenkin tekee maasta mielenkiintoisemman ja ränsistyneissä rakennuksissa ja raunioissa on valokuvauksellisia ominaisuuksia. On harmi, ettei Suomessa voi nähdä samanlaisia maisemia, vaan kaikki tehdään tarpeettomankin järjestellyksi ja huolitelluksi. Toisaalta Suomessa osaa arvostaa verovaroin ylläpidettyjä retkeilyalueita ja hoidettua metsää. Venäjän puolella metsä on saanut kasvaa ilman harvennuksia, soita ei ole kuivatettu ja maasto on siten enimmäkseen läpipääsemätöntä ryteikköä.

Venäjällä ihmisillä on enemmän taloudellista vapautta kuin Suomessa. Tämä näkyy kauppapaikkojen ja liikkeiden moninaisuutena ja edullisuutena. Toisin kuin Suomessa, ei Venäjällä marketit ja ravintolat ole samalla tavoin kartellisoituneita sääntelyn vaikutuksesta. Eräässä varsin tasokkaan oloisessa sortavalalaisessa ravintolassa saa seljankan, teen ja oluen noin 200 ruplan (5 euroa) hintaan. Bensiini maksaa litralta 30 ruplaa (0,75 euroa). Tuolla voi tuntea itsensä ihmiseksi maksamatta siitä itseään kipeäksi. Eikä Päivi Räsänen ole kieltämässä sinua ostamasta olutta vaikka aamuyöllä jos siltä tuntuu. Muutama vuosi sitten tosin kiellettiin väkevien myyminen kello 23.00 jälkeen, mutta luultavasti kielto tuli aivan tarpeeseen. Venäläiset ruokapaikat ovat itse asiassa keskimäärin paljon tasokkaampia suhteessa Suomalaisiin, sillä Venäjällä ei ole kadut täyttyneet kebab-pitserioista, vaan Venäjällä ravintolasta saa venäläistä ruokaa ja valinnanvaraa on enemmän. Pikaruokapaikkojen asian ajavat bistrot, joissa voi nauttia esimerkiksi piirakan teen kera.

Oma venäjän taitoni kaipaisi harjoittamista, sillä englannilla ei rajan takana pienemmissä kaupungeissa tee yhtään mitään. Sinänsä viittoilemalla ja elehtimällä pärjää jonnekin asti, mutta ainakin kyrilliset kirjaimet on hyvä opetella, jotta voi lukea paikannimiä ja tilata ruokalistalta syötävää. Varsinkin venäläinen seljanka on erinomaisen maukas keitto. Venäläisessä kaupassa kassa kysyy usein tasarahaa ja siksi kolikoita kannattaa olla mukana.

Venäjä on kulttuuriltaan ja miljööltään niin omaleimainen, että matkailuun siellä on helppo tykästyä. Maa ei välttämättä ole kaikkein turvallisin ja helpoin matkakohde ja autolla liikkuminen on parhaimillaankin jännittävää, mutta mielenkiintoinen ja kokemuksellisesti avartava se on. Matkakuume Pietaria kohtaan alkaa kohota ja siellä on käytävä ainakin muutamassa museossa ja nautittava erinomaisesta ravintolakulttuurista. 

Venäjä on historialtaan, kulttuuriltaan ja yhteiskuntarakenteeltaan samaan aikaan hirvittävä ja kiehtova. Siksi siitä haluaa tietää ja sitä haluaa kokea enemmän, sillä ristiriitaisuudet ovat aina vetäneet puoleensa. Joku voisi sanoa, että asiat ovat paljon huonommin Venäjällä kuin Suomessa. Ehkä, mutta toisaalta venäläiset ovat ottaneet tavaksi ratkaista asiat eri tavalla Venäjällä kuin Suomessa. Ja mitä tulee infrastuktuuriin ja yhteiskuntarakenteen heikkoon tasoon, niin ajat näyttävät sellaisilta, että roudan railottamiin teihin ja soveltaviin ratkaisukeinoihin on pian turvauduttava Suomessakin.

Suomalainen orjakansa

Onnelliset orjat ovat vapauden heltymättömimpiä vihollisia.
- Marie von Ebner-Eschenbach

Ihminen sopeutuu helposti orjuuteen ja oppii nopeasti kuuliaiseksi kun hänen vapautensa häneltä viedään.
- Goethe

Vaikka kuinka olisinkin kansallisromantikko ja tahtoisin jokaisen yksilön uskovan kukin omaan kansaansa ja kulttuurinsa, tuntuu kunnollisena kansallismielisenä oleminen toisinaan hankalalta kun on tällainen kansa. Suomi käyttäytyy monella tavoin kuin huono kehitysmaa ja suomalaisen yhteiskunnan hierakiassa korkeimmalle kivunneet myyvät kilpaa maansa aineellista ja henkistä perintöä palvellakseen vieraita valtoja.

I.

Ensinnäkin kaivoslaki. Suomen kaivoslaki mahdollistaa sen, että ulkomaalaiset yritykset voivat pilkkahintaan ryövätä maan kaivannaiset ja jättää saastan natiivien ongelmaksi. Uutislehti Kaleva kertoo:

Raahessa toimivalla kultakaivoksella on ongelmia jätevesiensä kanssa. Nordic Mines on hakenut Pohjois-Suomen aluehallintovirastolta lupaa laskea jätevedet Tuoreenmaanojaan ja sieltä edelleen Poikajokeen ja Haapajokeen, jonka ympärillä on asutusta.

On se aivan käsittämätöntä, että jossain mökissä elävä mummo joutuu hankkimaan kalliit suodatusjärjestelmät jätöksiään varten, mutta kaivosyhtiö voi kaataa lähes vapaasti tuotoksiaan isänmaamme luontoon. Vaikka mummonvirtsa sisältääkin monenlaisia lääkeainejäämiä, väittäisin typen ja sulfaatin silti olevan suurempi uhka luonnolle.

Myös eräs ranskalainen kaivosyhtiö teki koekaivauksia Pohjois-Karjalassa uraanikaivoksen perustamista varten, mutta kaivoshanke ei onneksi edennyt. En sinänsä tietenkään vastusta kaivosteollisuutta. Olisi hyvä, jos kotimaisissa ydinvoimaloissa käytetty uraani louhittaisiin oman maan kallioperästä ja käytön jälkeen palautettaisiin sinne, mutta siinä ei ole mitään järkeä, että kaivannaiset käytännössä lahjoitetaan ulkomaisille firmoille, jonka jälkeen sama materiaali ostetaan takaisin jalostettuna.

II.

Toisekseen aselain kiristäminen. Medialla ja poliitikoilla on taikauskoinen näkemys aseista. He eivät yleensä tiedä aseista tai aseharrastuksesta mitään, mutta silti laukovat arvovaltaisia mielipiteitään välittömästi kun jotain ikävää tapahtuu ja ovat kieltämässä kaikkea Rammsteinista sotahistoriaan, mutta etenkin "pistoolikahvaisia räiskintäaseita" - aivan kuin aseen ulkonäöllä olisi jotenkin vaikutusta sen tehokkuutteen. Orjakansan luonteeseen kuuluu, että sen mielestä yhden väärintekijän vuoksi täytyy rangaista yli puolta miljoonaa  asiallisesti harrastavaa kansalaista. Kukaan näistä vuodesta toiseen jaarituksiaan jatkavista hoplofoobikoista ei näytä olevan kiinnostunut siitä, että missään tutkimuksessa ei ole voitu osoittaa aselakien kiristämisen vähentävän aseilla tehtävien henkirikosten määrää. Rikospsykologian dosentti Jaana Haapasalo, jota lehdistö aiheesta on haastatellut asiantuntijana, on ollut sitä mieltä, että ampuminen ei ole normaali harrastus ja metsästys on sairasta. Samainen nainen haluaisi rikolliset avohoitoon, eikä hänen mielestään vankiloita tarvita. Aseet siis pois lainkuuliaisilta kansalaisilta ja rikolliset vapaiksi kaduille. Hienoa että meillä on asiantutijoita. En erityisesti ole yllättynyt siitä, että Haapasalo harrastaa vapaa-aikanaan kommunismia SKP:ssä. Kuinkahan normaali harrastus se mahtaa tilastollisesti olla?

Mikäli asia kiinnostaa enemmän, vuosia jankatun keskustelun on varsin ansiollisesti purkanut nimimerkki P.L.Z.I. Enempää ei voine kansalaisjournalistilta vaatia ja olisi hienoa, jos ammattijournalistit tavoittaisivat joskus edes pienen määrän samasta asiantijuudesta ja asioiden perustelusta faktoin. Jos tätä odotelessa henkeään alkaa pidättelemään, lienee seurauksena hypoksia.

III.

Kolmanneksi Kreikan velkatakaukset. Uusi Suomi kertoi 26.3.2010 silloisen pääministeri Matti Vanhasen lausunnoista seuraavasti:

Pääministeri Matti Vanhasen (kesk.) mukaan suomalaisten veronmaksajien ei ole syytä olla huolissaan rahan lainaamisesta Kreikalle, sillä Suomi tekisi lainajärjestelyllä tuntuvaa voittoa.

Niin. Me kaikki tiedämme nykyisen tilanteen. Kreikka on menetetty, Espanja ja Italia näyttävät seuraavan perästä. Kreikan julkinen sektori on vuosikymmenien aikoina paisunut kuin pullataikina pikahiivalla, eikä kukaan ole halunnut tehdä leikkauksia, koska se olisi poliittinen itsemurha. Kaksi vuotta sitten kirjoitin Kreikan tilanteesta näin: Kannettu raha ei Kreikassa pysy. Ennustin, että Kreikka ei tule maksamaan velkojaan takaisin ja tilannetta tullaan käyttämään liittovaltiokehityksen jouduttamiseen. Tuolloin minulle naurettiin ja liittovaltioajatusta pidettiin populistisena pelotteluna.

Nyt ei enää kukaan naura, sillä siinähän kävi kuten oli ennustettukin ja aiemmin vakaasti kahden kilpailevan puolueen käsissä olleen valtion parlamenttiin vyöryvät natsit ja kommunistit. Takauksien kasvattamiselle ei kuitenkaan näy loppua, vaan saman politiikan ajaminen jatkuu, vaikka se pahentaa ongelmaa.

Eurooppalaiset pankkiirit löysivät todellisen rahasammon antaessaan lainaa valtavalla korolla Kreikan valtiolle. Tuskin hekään missään vaiheessa ajattelivat, että Kreikka niitä tulisi maksamaan. Sen sijaan saadaan pohjoiseurooppalaiset maat, Suomi mukaanlukien, sitoutumaan takauksiin ja näin velkojen erääntyessä voidaan rahat kätevästi siirtää suomalaisen veronmaksajan tililtä kansainvälisen pankkimiehen tilille. Tiesin näin käyvän ja näin kävi, mutta en lyö vetoa sen puolesta, että kovinkaan montaa kiinnostaisi vieläkään kuunnella. Orja on uskollinen isännälleen.

IV.

Neljänneksi puolustuvoimien supistukset. Tuhotaan miinat, sillä se on siitä paha ase, että se voi tappaa vihollisen. Sen jälkeen tehdään mekanisoidun divisioonan mentävä aukko itärajaan sulkemalla varuskunnat - paitsi jos apartheid-oikeuksilla varustetun kansanosan sanelema kielipolitiikka estää sen. Tämän jälkeen voidaankin lähettää ilmavoimat Islantiin ja kansalaisille voidaan perustella Nato-jäsenyyden olevan välttämättömyys eikä valinta.

Huokaus.

Ei näytä hyvältä tämän kansan ja sen valtion kaakinjolkotus. Asia olisi kovin hupaisa, ellei se olisi niin viiltävän ikävä. Yksittäisenä valonpilkahduksena tämän kansan yössä voi mainita roskataidemuseo Guggenheimin kaatumisen Helsingissä. Ja voi Luoja paratkoon! - joudun kiittämään tästä Vihreitä. On vaikea kuvitella, että tämä yhteiskunta on niiden rakentama, joiden isät lauloivat Heikki Klemetin marssia Vilppulan urhojen muistolle ja vannoivat enemmin menettävänsä henkensä kuin eläisivät orjuudessa.

Huono suoritus, Suomi, huono suoritus.

Usko irrationaaliseen

"Joka puolustaa uskoaan järkisyillä, hänet voidaan myös kumota järkisyillä."
- Robert Hammerling

Minulle uskonto on aina ollut ristiriitainen ilmiö. Teini-ikäisenä punkkarina ja hevarina kapinoin rankasti kristinuskon oppeja vastaan, sillä yhtäältä sen tarjoamat selitykset maailmasta ovat täysin järjettömiä ja toisaalta en ole koskaan tuntenut minkäänlaista uskonnollisuutta itsessäni. Rationaalisesti ajatellen ei ole mitään syytä uskoa kristinuskon Jumalaan sen kummemmin kuin kristitytkään eivät usko muiden uskontojen jumalolentoihin. Miksi ei siis ottaa vielä yhtä askelta ja kieltää tämä viimeinenkin jumala kaikkien muiden joukossa?

Kuitenkaan uskonnollisuus ei näytä lähtevän ihmisen olemuksesta mihinkään, vaikka jokin yksi uskonto sinänsä katoaisikin. Yhden uskonnon jättämän tilan vain täyttää toinen usko uusine dogmineen, jumalineen ja demonineen. Uutta uskontoa ei välttämättä nimitetä uskonnoksi, mutta se täyttää samoja tehtäviä kuin aiempikin. Se asettaa ideaaleja, syntejä ja selityksiä inhimilliselle elämälle. Se rakentaa sinänsä irrationaalisista rakennustarpeistaan sillan nihilistisen kuilun yli. Tässä mielessä voin helposti olla samaa mieltä Joseph de Maistren kanssa, joka kiisti rationalismin mielekkäänä maailmankuvallisena lähtökohtana.

Helpoin esimerkki uskonnon jättämän tilan täyttämisestä lienee reaalisosialismi, joka kiisti perinteisen uskonnon, mutta täytti uskonnon jättämän aukon johtajakultilla ja uskolla homo sovieticukseen. Saatanan osan täytti porvari.  Symbolit, joiden kautta ihminen saattoi identifioida itseään johonkin maailmankuvalliseen yhteisöön, vaihtuivat rististä sirppiin ja vasaraan. Tämän uuden tieteellisen maailmankuvan rationaalisuus oli kuitenkin lopulta vielä helpommin pettävää ja helpommin hylättävää kuin aiemman irrationaalisen uskonnon perusteet. 

Uskonnoille ominaista on, että yhden uskonnon jumalat voivat olla toisen paholaisia. Siinä missä Perkons oli latvilaisten ylin jumala, oli se kristittyjen paholainen. Siinä missä monille 30-luvun lopun saksalaiselle Hitler oli de facto jumala tämän asettaessa järjestyksen, lait ja elämän päämäärät, on hän humanismiin uskovalle liberaalille demokraatille Saatana edustaessaan kaikkea sitä, mitä humanismiin uskova liberaali demokraatti ei halua edustaa. Huvittavaa kaksinaismoralismia on se, että tämä omasta mielestään rationaalinen, edistyksellinen ja järkevä humanisti toisintaa omaan käyttöönsä soveltamia kristinuskon oppeja muuttaen vain oppirakennelmansa hahmot myyttisistä maallisiksi hahmoiksi.

Myyttisten jumalien vaihtaminen maallisiksi on kuitenkin ongelmallista. Uskovainen ei koskaan halua nähdä omissa jumalissaan tai pyhimyksissään mitään inherenttiä pahuutta, joka kuitenkin mielestäni kuuluu olennaisesti inhimilliseen luonteeseen. Tämän takia Jeesus oli kristittyjen mukaan maailman ainoa synnittömänä kuollut. Kun mytologian jumalat ja pyhimykset korvataan maallisilla jumalilla ja pyhimyksillä, tulee tarpeelliseksi unohtaa ja kieltää maallisten jumalien ja pyhimysten inhimillinen pahuus. Monille vasemmistolaisille Che Guevara edustaa ihailtavaa kapinallista vastassaan kapitalismin helvetinjoukot, mutta jättävät huomioimatta sen, että ihminen Che Guevara edusti toimillaan kaikkea muuta kuin mihin vasemmistolainen haluaa uskoa. Todellisen elämän Che Guevara poltti kirjoja, kielti musiikkia, vihasi mustia ja tappoi homoja. 

Toinen uuden humanistisen uskon pyhimys on Nelson Mandela, joka humanistiselle liberaalille demokraatille on sankari, joka taisteli hyvän ja oikeudenmukaisen maailman vuoksi. Hänen ristinsovituksenaan ihmiskunnan syntien tähden riitti 30 vuotta vankilassa. Samoin kuin Che, on Mandelankin vähemmän päivänvaloa sietävät teot jätetty mainitsematta. Hän perusti Umkhonto we Sizwe -nimisen terroristijärjestön, jonka iskuissa kuoli satoja ihmisiä. Sen jälkeen kun Mandelan puolue ANC voitti vaalit 90-luvulla, satojen buurien maatilat on hävitetty ja omistajat tapettu. Mandelan edustama joukko ei edusta halua luoda hänen länsimaalaisten ihailijoidensa utopioissa elävää liberaalia yhteiskuntaa, jossa eri kansanryhmät elävät iloisesti keskenään, vaan valkoisten häätämistä tai suorastaan tuhoamista Etelä-Afrikassa. He eivät ole valtakaudellaan olleet kiinnostuneita myöskään puuttumaan PAC:n toimintaan jonka mottona on ollut "yksi uudisasukas, yksi luoti". Ja tätä mottoa he ovat noudattaneen eteläafrikkalaisia buureja vastaan. Advocatus diabolille olisi näistä pyhimyksistä raskauttavaa aineistoa, mutta paholaisen asianajaja näiden pyhimisten suhteen lienee vaiennettu.

Nykyisen arvomaailman keskeisimpiä dogmia on tasa-arvo. Se ei kuitenkaan ole yhtään rationaalisempaa tai tieteellisempää kuin minkään uskonnon väittämät. Sille ei ole biologisia perusteita, eivätkä ihmiset todellisuudessa tunne olevansa samanarvoisia keskenään. Minusta ainakin tuntuisi oudolta pitää itseäni yhtä arvottomana kuin mitä nyt edesmennyt Jammu Siltavuori oli. Jos ihmisten arvo on sama, niin mille ihmisen arvo silloin perustuu? Se ei voi totaalissa tasa-arvossa perustua ihmisen teoille, sillä se tarkoittaisi, että kaikki ihmisten teot olisivat saman arvoisia ja tätä eivät kuitenkaan kiihkeimmätkään egilitaristit allekirjoita. Pääministeri Jyrki Katainen on todennut, että "jokaisen ihmisen arvo on jakamaton, eli meillä on vain yksi ja yhteinen ihmisarvo ja tämmöisillä asioilla ei pidä leikkiä". En tiedä ymmärtääkö Katainen itse, että ainoa ei-jaollinen luku on nolla vai onko tämä ennemmin vain muistutus siitä, että pääministerinämme häärää mies, jonka kouluarvosana matematiikasta oli kuusi. Oleellisempaa kuitenkin on miehen viimeinen lausahdus, jossa hän toteaa, ettei näillä asioilla pidä leikkiä. Toisin sanoen, näistä asioista ei pitäisi puhua. Tämä ymmärrettävää, sillä tasa-arvointoilijoilla ei vaikuta olevan muita perusteita tasa-arvolle kuin se, että se nyt vain on oikein ja tasa-arvon perustavanlaatuisen hyvyyden kiistäjä on puhdas kereettiläinen joka joinain toisina aikoina olisi joutanut roviolle.

Vanha uskonnollisuus oli siinä mielessä armeliaampaa tavalliselle ihmiselle, että se erotti pyhän ja profaanin ja totesi uskon asioiden olevan uskon asioita eikä niille tarvitsekaan etsiä rationaalisia perusteita. Uskonnollisuuden jättämän memeettisen tilan yrittävät nyt täyttää aatteet, joiden kannattajat väittävät arvojensa olevan rationaalisia, mutta jotka todellisuudessa rakentuvat samalla tavoin irrationaalisten periaatteiden varaan. Näiden aatteiden kannattajat kaksinaismoralistisesti sanovat kannattavansa kriittistä keskustelua jossa minkään ei pitäisi olla tabu tai pyhää, mutta käyttäytyvät kuin espanjalaiset inkvisiittorit kun joku kyseenalaistaa pelkkien keinojen sijaan myös päämäärät. 

Jos ateismi olisi yhteiskunnan lähtökohtainen maailmankuva, sortuisi se nopeasti hedonismiin ja hajaannukseen. Siksi evoluutio on luonut Jumalan. Uskonnoilla on evolutiivinen ja yhteisön geenejä säilyttävä vaikutus samalla tavoin, kuin kielellä tai ilmeiden ymmärtämisellä - ja sosiaalisuudella ylipäätään. Tämä Jumala vai näyttäytyy eri tavalla eri kulttuureissa samoin kuin kielet vaihtelevat eri kulttuureissa. Militantit ateistit, jotka haluaisivat hävittää kaikki uskonnot ja niiden yhteiskunnalliset rakenteet, eivät välttämättä tätä ymmärrä. Heille ei ole tasa-arvonsa harhassa selvää, että Richard Dawkinsin kaltainen älykäs ja sivistynyt ihminen voi olla ateisti täysin eri seurauksin kuin sellainen henkilö, jonka älykkyys on jossain mediaaniälykkyysosamäärän ja jakoavaimen välillä.

Ateismi sopii niille, jotka pystyvät sietämään maailmaa, joka pohjimmiltaaan on nihilistinen ja jossa ihmiselle ei ole varattuna mitään suurta suunnitelmaa, eikä ihmiskunta maailmankaikkeuden mittakaavassa ole edes sen vertaa merkitsevä kuin mitä yksi vesimolekyyli on valtameressä. Tämän ymmärtäminen ei aina ole henkisesti helppoa, mutta kun emotionaalista sidettä irrationaalisiin uskomuksiin ei ole niin sitä ei ole. 

Hulluuden alttareilla 2012

Viime aikoina on ollut vaikea enää keksiä mitään uutta ja oivaltavaa kirjoitettavaa. Tämä ei johdu siitä, että maailmalla ei tapahtuisi asioita joista voisi kirjoittaa kirjaläjittäin polemiikkia, vaan päinvastoin maailman hulluus tuntuu kiihtyvän niin nopeasti, ettei siihen enää ehdi reagoida. Juuri kun kuvittelee, että maaima on näyttänyt järjettömimmän näytöksensä parodiallisen tapahtumahorisontin takaa, niin tapahtuu jotain vielä käsittämättömämpää.

Aluksi vaikkapa Suomen velkavastuut. Valtiomme johdossa istuvat kansanpetturit ovat allekirjoittaneet papereita, jotka tuomitsevat suomalaiset sukupolvien velkakierteeseen. 30 miljardia, eli 30 tuhatta miljoonaa, euroa on summa, joka jokaista suomalaista kohden tekee 6000 euroa. Äkkiseltään tietäisin parempiakin käyttötarkoituksia tuollaiselle summalle kuin eurooppalaisten sikakapitalististen pankkien rahoittamisen. Kun aikanaan nämä vakuudet tulevat realisoitumaan ja repivät alas riistoverotetun kansan taloudellisten rakenteiden rippeet, ovat tapahtuneeseen syylliset todennäköisesti kaukana oikeuden ulottumattomissa.

Jos kotimaassa vedetään järkevää ja kansan parhaaksi tehtävää toimintaa kölin alta, niin ei paljoa paremmin meni maailmallakaan. Ranskassa ollaan tehty laittomiksi vierailut nk. vihasivustoilla. Kyse on puhtaasti ajatusrikoslainsäädännöstä, jolla pyritään kieltämään ihmisiä lukemasta virallisen konsensuksen vastaisia tekstejä. Tämä lainsäädäntö ei poikkea mitenkään siitä, että joidenkin kirjojen hallussapito tai lukeminen tehtäisiin rangaistavaksi.

Yhdysvalloissa poliittinen korrektius on päässyt uusiin ulottuvuuksiin kun New Yorkin viranomaiset ovat laatineet listan koulujen kokeissa kielletyistä sanoista. Kiellettyjä sanoja ovat muun muassa dinosaurus, tanssiminen ja roskaruoka. Nämä kun voivat loukata jotain ihmistä.

Mielipidevainojen luvatussa maassa Englannissa humalainen opiskelija solvasi jalkapalloilijaa rasistisesti. Hän joutui tästä teosta vankilaan.

Näistä tapahtumista on vaikea kirjoittaa mitään hauskaa ja oivaltavaa, sillä oivaltaminen vaatisi jonkin mielenkiintoisen ja odottamattoman näkökulman esiin tuomisen. Naurettavia nämä uutiset toki ovat, mutta eivät siltikään yhtään hauskoja. Tällaisessa maailmassa kommunikointi ja kansalaiskeskustelu ovat yhtä mielekkäitä kuin yrittäisin töissä keskustella järkeviä alzheimerin tautia vaikeasti sairastavan potilaani kanssa. Hänellä kuitenkin on hyvä syy olla täysin epärationaalinen ja käsittämätön.

Minä en halua näin jatkuvan. En usko sinunkaan haluavan näin jatkuvan, mutta onko meistä muuttamaan sitä? Toivon, että sanonta pimeimmästä hetkestä juuri ennen aamunkoittoa pitää paikkansa, sillä muuten elämme melko toivottomia aikoja sivilisaatiomme raunioilla.

Ajatuksia feminismistä ja naisten emansipaatiosta

Se mitä feminismi on tehnyt naisillemme, on orjuuden vaihtaminen toiseen. Sen sijaan, että naiset olisivat enää riippuvaisia aviomiehistään, jotka he ovat useimmiten naineet rakkaudesta, he ovat tulleet palkka- ja velkaorjiksi, he ovat riippuvaisia anonyymeistä suuryrityksistä, pankeista ja hallituksista, jotka kohtelevat heitä vain rahan ja työvoiman lähteenä ja jotka eivät varmasti rakasta ketään.
- Alex Kurtagic

Tänään on se päivä, jolloin lehtien palstat täyttyvät, Helena Erosta lainatakseni, ruikutuksista kuinka on ihan väärin ja epätasa-arvoista, kun nainen ei voi ottaa nimeä Matti tai kuinka synnytysikäisten naisten urakehitys ei etene yhtä jouhevasti kuin saman ikäluokan miesten. Kyseessä on siis kansainvälinen naisten päivä.

Tämän merkkipäivän vietto on lähtöisin eri maiden sosialistipuolueista ja päivää alettiin virallisesti viettää ensimmäisen kerran nimenomaan reaalisosialistisissa maissa. Tämä ei sinänsä ole mitenkään yllättävää, onhan totaaliegilitaristinen ajattelu tunnusomaista ja lähtökohtaista nimenomaan sosialisteille. Siitäkin huolimatta, että eri yksilöiden tasa-arvoisuus voi toteutua ainoastaan toistensa suhteen vertaisten yksilöiden kesken.

Kuten Eronen oivallisesti tuo esiin, on feministisessä agendassa nähtävissä ihmisten hyvinvoinnin edistämisen sijaan halu horjuttaa yhteiskunnan rakenteita, joista perhemallit ja niihin liittyvät sukupuoliodotukset ovat yksi keskeisimpiä. Tämä strategia on alkujaan toisen vasemmiston yhteiskuntakriittistä lähestymistapaa ja on periytynyt luontevasti kolmannelle vasemmistolle, eli käytännössä vihreille ja feministeille.

Kuten kaikkeen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, liittyy feminismiinkin voimakas egotrippeily ja oman minuuden kohottaminen harmaasta massasta. Paradoksaalisesti tällaiset tasa-arvoihmiset kohottavat itseään massan yläpuolelle tekemällä kuohuttavia julkisuustempauksia ja kilvoitellen siitä, kuka on kaikkein yhteiskuntakriittisin. Jos ei pelkkä mielipiteiden esittäminen riitä, pitää turvautua Katja Ketun tavoin (IL 7.2.2012) väärän lipun operaatioihin.

On tietenkin huonoa argumentaatiota puuttua kenenkään ihmisen ulkoiseen olemukseen, mutta Ketun habitusta tarkastellessa en voi olla ihmettelemättä, miksi niin monesti nämä radikaalit vaikuttavat siltä, että heidän kotiinsa olisi osunut tykistöammus. Feministit haluavat purkaa perinteiset sukupuoliroolit, mutta millaisia roolimalleja heillä on tarjota tilalle? Egoistinen, julkisuushakuinen ja naiseuden hyvät ominaisuudet hylännyt ja miehisen puolen huonot ominaisuudet omaksunut exhibitionisti?

On kornia, että samat ihmiset, jotka moittivat yhteiskunnan urakeskeisyyttä ja "oravanpyörässä juoksemista", valittelevat sitä, että naisten äitiys hidastaa uralla etenemistä suhteessa miehiin. Tässäkin tapauksissa sekundääriset seikat (e.g. yksilön urakeskeisyys) on joko hyvä tai huono asia riippuen siitä, milloin se sattuu tukemaan egilitaristin paradigmaa. Suurin osa sen enempää naisista kuin miehistäkään ei kuitenkaan halua uhrata kaikkia muita elämän aspekteja uralleen, vaan haluavat pitää asiat sopivassa suhteessa toisiinsa. Se, että yleensä nainen jää äitiyslomalle ja mies käy töissä, ei kerro alistamisesta, vaan se kertoo sukupuolten normaalista ja luonnollisesta erikoistumisesta erilaisiin, mutta toisiaan tukeviin asioihin.

Tämän luonnollisen työnjaon - silloinkin, kun se ei ole yhteiskunnallisesti pakotettu, vaan yksilöiden omasta halustaan omaksuma - feministit haluavat hävittää. Syynä joko se, että he ovat kritiikittömästi omaksuneet median ja yliopistojen suoltaman näkemyksen tai vaihtoehtoisesti, mutta ei poissulkevasti, he eivät ole kykeneviä tai halukkaita muodostamaan perheitä. Koska perhettä on perinteisesti pidetty arvokkaana saavutuksena, hakevat perheettömät naiset uusia keinoja saada arvonantoa itselleen. He luovat uudet ihanteet, joissa ei tarvitse nähdä vaivaa parisuhteen tai lasten hankkimisen eteen. Ei tarvitse kantaa perheen äidin raskasta taakkaa tai pitää huolta siveydestään, vaan voi emansipoitua tällaisesta arvoajattelusta. Uudet ihanteet ovat helppoja toteuttaa, sen kun vain on vastuuton ja vapaa - ja feminismi antaa keinon vielä tuntea ylpeyttä tällaisesta.