Jumalatkin asuivat metsissä

Luonnolla ei ole ydintä eikä kuorta; se on kaikkea yhtaikaa. Luonto yksin tietää mitä se tahtoo. - Goethe

Maalla lapsuuteni asuneena, mutta jo vankasti kaupunkilaistuneena tuntee monesti hellittämätöntä tarvetta päästä pois ihmisten ja heidän luomustensa keskeltä - varsinkin aikana, jolloin henkisesti kuolleet massakulttuurin kasvatit vaeltavat trendien perässä betonin ja neonin seikkailumaassa rakentamassa egoaan naurettavien muotivirtausten varaan. Tällaisesta ihmistyypistä tulee mieleen lähinnä suuren lattiakanalan broileri, jonka elämänrytmi määrittyy ulkopuolisen asettamilla ehdoilla. Luonnossa, vailla eteen tuotua ruokaa ja kattoa pään päällä, se on täysin onneton ja elinkelvoton verrattuna luonnonvaraiseen kantalajiinsa. Yleensä keskusteleminenkin tällaisen ihmisen kanssa on yhtä hedelmällistä kuin keskustelu broilerin kanssa. Siksipä järkevä ihminen ei sellaiseen ryhdykään, vaan antaa heidän kotkottaa keskenään.

Mielestäni tärkein asia luontoharrastuksessa on pääsy irti historiallisesta ja lineaarisen aikakäsityksen ihmisten maailmasta syklisen luonnon ajan keskelle. Siinä missä mikä tahansa ihmisen luoma tavara kuvastaa omaa aikaansa ja kulttuurin historiallisuutta - ja samalla katoavaisuutta, luonnon artefaktit toteuttavat iättömiä ja muuttumattomia periaatteita. Länsimainen kulttuuri on kasvattanut itsestään omien rakenteidensa vihollisia ja etnomasokisteja, jotka vaativat luopumaan käsityksestä, että kulttuurit olisivat jotenkin asetettavissa paremmuusjärjestykseen, tai että olisi olemassa iättömiä arvoja ja periaatteita, joita ihmisten tulisi noudattaa. Koska ihminen on luonut kulttuurin rakenteet, voi ihminen ne myös hajottaa, eli dekonstruoida – aivan kuten suurella huolella ja vaivalla rakennetun taskukellon voi lyödä sekunnissa lekalla säpäleiksi. Virheellistä tosin on kuvitella, että vain koska kykenee lyömään kellon säpäleiksi, olisi jotenkin edistyksellisempi ja parempi kuin tämän mekaanisen hienouden luonut kelloseppä.

Ihmisen kyky muokata ja tuhota luontoa on, ympäristöhysteriasta huolimatta, lopulta varsin rajallinen. Ihminen voi toki hävittää jonkin eliölajin sukupuuttoon ja tuhota jonkin elinympäristön, mutta tämä on vain kajoamista luonnon ilmentymään, ei sen lainalaisuuksiin. Ihmisen ei ole mahdollista saada aikaan sellaista tuhoa, ettei luonto olisi jälleen täysin koskemattoman näköinen, elämän mittakaavassa vain hetken päästä siitä, kun lajimme olisi kadonnut tältä planeetalta. Vastaavia lainalaisuuksia sisältyy myös kulttuuriin, vaikka se yritetäänkin monesti kieltää; kulttuurin paremmuus määräytyy sen mukaan, mikä kulttuuri kykenee olemaan riittävän elinvoimainen säilyäkseen ja mikä taas kokee ansaitsemansa sukupuuton. Kulttuuri, joka on menettänyt kykynsä puolustautua saalistajia vastaan, tuhoutuu riippumatta siitä, kuinka hyvinä ihmisinä tässä kulttuurissa elävät itseään pitävät - milloin milläkin perusteella. Marttyyrien veri on turhaa, ellei marttyyrien muistolle rakenneta sotilaslinnoitusta.

Luonnolla on rauhoittava ja tasapainottava vaikutus sieluun, sillä heideggerilaisen olemisen huolen, Sorgen, keskellä se julistaa olemassaolollaan kuinka merkityksettömiä ihmisen teot ja tekemättä jättämiset ovat muille kuin ihmisille itselleen. Jos ihmiskunta näyttää kävelevän apokalypsiin, on syytä kaivaa esille pullo hyvää viiniä ja todeta, että on maailma pahempaakin todistanut. Luonto ei välitä siitä, miten joku omasta kuvitellusta viisaudestaan huumautunut intellektuelli siihen suhtautuu, vaan luonto jatkaa omien muuttumattomien elämää, sen lajirikkautta, elinvoimaa, terveyttä ja kauneutta ylläpitävien periaatteidensa seuraamista. Ja kun nyt asiaa tältä kannalta ajattelen, niin juuri näin pitäisi meidänkin tehdä - ihan vain itsemme vuoksi.

Luontoharrastuksenkin voi toteuttaa monella tapaa väärin. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, joille luontoharrastus on suorittamista pelkän suorittamisen vuoksi. Toinen vastaava joukko on seuramatkailijat, jotka kulkevat oppaan tarkkaan etukäteen suunnittelemaa ja aikatauluttamaa reittiä myöten ja tekevät niitä asioita, joita luonnossa oikeaoppisesti ”kuuluu” tehdä. Tällainen vie mielekkyyden koko harrastukselta, sillä suurinta iloa tuottaa toteuttaa itse matkansa ja kulkea haluamiaan polkuja niin pitkälle kuin haluaa kulkea ja hakea tunne yhtäältä omasta elossa olemisestaan ja toisaalta omasta fyysisestä rajallisuudestaan.

Viime viikonlopun patikointiretki oli siitä harvinainen, että muutamaa pimeässä tehtyä harhailua lukuun ottamatta kaikki meni täysin suunnitelmien mukaan. Toiveena on, että marraskuun puolella pääsisi jälleen jonnekin kaupunkien loskaisia katuja ylväämpiin maisemiin kokemaan talven ensimmäiset kosketukset, sillä herääminen laavulla ensilumen satamiseen on kokemus, jolle ei vedä vertoja mikään kotiteatteri tai päihde.

(Kirjoituksen otsikko on sitaatti Vergiliukselta, habitat di quoque sylvas.)

Keskiluokan kapina ja identiteettivallankumoukselliset

Vanhan valtaus, 70-lukulaisten sankarikertomuksen kliimaksi.

Vallankumouksissa on vain kahdenlaisia ihmisiä; niitä jotka saavat sen aikaan ja niitä jotka siitä hyötyvät.
- Napoleon

Olen yhden kerran elämäni aikani osallistunut mielenosoitukseen. Se oli joskus viime vuosikymmenen alussa ja aiheena oli Irakin sodan vastustaminen. Olin tuolloinen teini-ikäinen, naiivi, hölmö ja totaalista historiallisen perspektiivin puutettani kuvittelin, että a) tästä on jotain hyötyä ja b) olen nyt jotenkin moraalisesti parempi ihminen kuin ne kaikki muut jotka eivät olleet mukana maailmanrauhan luomisessa.

Kuten minut tuntevat tietävät, on ajatusmaailma tuosta heittänyt useamman paletin kautta toiseen suuntaan. Ja niin pitää ollakin; minun on vaikea suhtautua luontevasti ihmisiin, jotka kertovat koko elämänsä olleen vain yhtä mieltä asioista. Tyhmät ja kuolleet eivät koskaan muuta mielipiteitään, kuten amerikkalainen runoilija James R. Lowell on osuvasti tokaissut.

Miksi sitten en ole osallistunut mielenosoituksiin enää tuon jälkeen? Olenko arvomaailman muuttumisen myötä kalkkeutunut ja välinpitämätön periaatteistani siinä määrin, että periaatteeni eivät enää saa minua heiluttamaan iskulausekylttiä? Ehkä jossain määrin sitäkin, mutta ei varsinainen syy ole se kuitenkaan. Tärkein syy on se, että en usko rauhanomaisten mielenilmausten johtavan koskaan mihinkään. Niistä ei ole haittaa niille, joiden toimintaa vastaan mielenilmaisu järjestetään. Vasta kun mielenilmauksilla on riski yltyä mellakoinniksi ja yleisen järjestyksen häiriöksi, on poliitikoilla ja virkamiehillä kannustin tehdä toimia jotka hillitsevät kansalaisten liikehdintää. Muussa tapauksessa se on vain ärtymyksen purkamista kyltin intensiiviseen heiluttamiseen vailla mitään päämäärää. Toinen syy on se, että opiskelevana ja töitä tekevänä kansalaisena on muutakin tekemistä kuin hankkia henkilökohtaista hyvän olon tunnetta vaikuttamatta oikeasti mihinkään. Uskon tämän vaatimattoman kirjoittelunikin olevan tällä hetkellä hyödyllisempää niiden arvojen ja asioiden hyväksi, joita minä kannatan. Vasta siinä vaiheessa kun mieltään osoittamassa eivät ole moppitukkaiset työttömät hipit, joiden olemassaolo on yhdentekevää yhteiskunnalle ja joiden mielipiteistä juuri kukaan ei ole kiinnostunut, vaan keskiluokkaiset perheenisät ja –äidit, perhefarmareilla ajelevat insinöörit, sairaanhoitajat ja tilintarkastajat, sunnuntaisin kirkkopuistossa labradorinnoutajaa ulkoiluttavat lenkkeilijät ja kirjaston kaunokirjallisuuden osastolla viihtyvät pallogrillikonservatiivit, on yhteiskunnan hallitsevalla eliitillä syytä huoleen.

Jotta tämän merkitys voitaisiin paremmin ymmärtää, on ymmärrettävä porvarillisen ja elämäntapakapinallisen perustavanlaatuinen sielullinen eriävyys. Ihmisellä ei ole yhtenäistä ja kiinteää minuutta, vaan yksilön halut, taidot ja taipumukset pyrkivät keskenään ristiriitaisiinkin suuntiin. Kulttuuri ja traditio luovat mallit jäsentää näitä pyrkimyksiä ja muodostaa superego, jonka tavoittelu johtaa yhteiskunnassa suotuisiin lopputuloksiin sekä yksilön, että laajemmin yhteisön kannalta. Mikäli omaksutaan relativistinen ”mikä tahansa käy”-ajattelu kulttuuri-identiteetin pohjarakenteeksi, ei mitään toimivaa pohjarakennetta varsinaisesti ole olemassakaan ja yksilö jää haluineen, taitoineen ja taipumuksineen vaille rakentavaa pohjaa luoda positiivinen ja vastavuoroinen suhde kulttuuriseen ympäristöön. Tuolloin henkilön kulttuurinen arvopohja on kuin pakanamaan kartta; sumea, vaikeasti ymmärrettävä, ristiriitainen ja vaarallisille harhapoluille eksyttävä. Ainoa, mikä jää jäljelle on itsetarkoituksellinen kapinointi ja kiukuttelu "systeemiä" (so. kulttuurin ja yhteiskunnan rakenteet) vastaan.

Toimivassa kulttuurissa yksilö tuntee syyllisyyttä normien rikkomisesta ja pyrkii hallitsemaan itseään tavoitellessaan roolinsa mukaista käyttäytymistä. Kristillisessä kulttuurissa tätä kutsuttiin kilvoitteluksi, mutta sitä voidaan nimittää myös tasapainoisuudeksi, johdonmukaisuudeksi ja hyveellisyydeksi. Saksalainen kirjailija Herman Hesse kuvaa tunnetussa kirjassaan Arosusi (saks. Steppenwolf) päähenkilöä, joka Faustia mukaillen tuntee sisällään kaksi sielua. Toinen näistä sieluista on ihmisen, vieläpä poroporvarillisen sellaisen, ja toinen arosuden, joka on villi, vihainen ja halveksii ihmispuolen teennäistä, pintapuolista ja pidättyvää luonnetta. Kenenkään sielu ei oikeasti jakaudu kahteen taistelevaan osapuoleen, vaan päähenkilökin sysää suden luonteeksi kaiken sen, mikä ei sovi inhimillisen ja porvarillisen roolin muottiin. Koska hahmo tuntee vetoa molempiin puoliinsa, kykenemättä olemaan täysin sydämestään ja aidosti yhtä toisen häiritessä kulloistakin roolia, syntyy ahdistuneisuus ja päähenkilön leppymätön kieriskely kahden sielunsa kanssa. Mutta kilvoittelu ihanneminänsä ja primitiivisten halujen välillä on kuitenkin se jännite, joka ajaa ihmisiä eteenpäin, tuottaa runoutta, taidetta, musiikkia ja filosofiaa. Hessen kuvaama porvari on hahmo, joka hirttää toisinajattelijan tänään ja pystyttää hänelle seuraavana päivänä patsaan kun aika on sille kypsä. Kaikessa halveksittavuudessaankin tämä ihmistyyppi luo rungon, josta kulttuurit ja yhteiskunnat on veistetty. Jos tämä kilvoittelu tuhotaan repimällä alas yhteiskunnan moraalikoodistot, sen kulttuurinen pohja ja sen yhteisiksi jaetut arvot, niin mitä jää jäljelle? Koetaan hybris, suuresta ja ihanasta ”vapaudesta” kun kaikki on kuvitellusti mahdollista, ja tämän jälkeen nemesis, kun millään ei enää olekaan mitään väliä ja kapinointi tyhjyyttä vastaan on turhaa.

Palatkaamme tämän eksistentialistisen sivupolun jälkeen jälleen keskiluokkaan ja heidän kapinaansa suhteessa vasemmistolaisten kapinaan. Viimeksi mainitulle kapinointi on tarkoitus sinänsä. Hän haluaa olla hesseläinen arosusi, joka taistelee poroporvarillista säädyllisyyttä ja tylsämielisyyttä vastaan. Hänen identiteettinsä rakentuu ”systeemin” vastustamiselle, sillä hänellä ei ole oikeastaan mitään muutakaan mille rakentaa identiteettinsä kuin negaatio suhteessa porvarilliseen järjestykseen. Hän ei voi rakentaa identiteettiään ammatilleen, sillä sitä ei joko ole, tai se on levyarvostelujen, kulttuuritutkielmien ja kolumnien kirjoittelun kaltaista, yhteiskunnan makrotasolla verrattain merkityksetöntä touhua. Hän ei voi rakentaa sitä traditiolle, sillä hän näkee siinä arvoja ja toimintamalleja, joita hänen oman aatteellisen paradigmansa mukaan kuuluu vastustaa, vaikka ei hahmottaisikaan niiden päämäärää. Lopputuloksena hän varsin monesti päätyy elämään vihaamansa ”systeemin” antamilla tuilla, tuottamatta kenellekään mitään konkretisoitavissa olevaa hyvää. Mutta onpahan kuitenkin ollut olevinaan niin pirun kapinallinen ja systeemivastainen. Keskiluokkaisen kapinointi on jotain aivan muuta, sillä se ei perustu identiteetin rakentamiselle. Sen lähtökohtana on aina täydellinen kyllästyminen niihin asioihin, jotka uhkaavat hänen, perheensä ja jälkipolviensa tulevaisuutta ja turvallisuutta. Anarkisti voi päätyä mellakoinnista putkaan ja tämän jälkeen menestyä urallaan kirjoittamalla fasistipoliisien epäreiluudesta, sillä tällaisella lohkeaa sankaripisteitä hippityttöjen keskuudessa ja se pönkittää muutenkin kapinallisidentiteettiä. Sen sijaan keskiluokkaisella ei ole varaa ryhtyä heppoisin syin mellakoimaan, sillä niin kauan kun keskiluokkainen näkee todellisessa kapinoinnissa suurempia riskejä kuin mitä hänellä on saavutettavaa, hän ei ryhdy siihen. Yhteiskunnan tilanteen täytyy edetä keskiluokan kannalta täysin sietämättömäksi ennen kuin keskiluokan kapina puhkeaa.

Kun se viimeinen puhkeaa, niin vasemmistolaisten ja anarkistien turha odottaa heidän hetkensä koittaneen. Keskiluokka ei kapinoidessaankaan halua elämäntapakapinallisia joukkoonsa, eikä heillä ole nykyistä kummempaa sijaa siinä yhteiskunnassa, jonka keskiluokan kapina luo. Keskiluokka haluaa kapinoidessaan reformaatiota säilyttäen kulttuurin pohjarakenteen totaalisen ”kaikki paskaksi” –vallankumouksen sijaan.

Operaatio Übermensch

Viime kesänä juttelimme kaverin kanssa, että kuinka hulvatonta olisikaan jos joku akateemisesti koulutettu mies olisi paitsi sivistynyt, niin myös kovakuntoinen. Jos hän lisäksi vielä harrastaisi jotain klassista lajia, kuten miekkailua ja ratsastusta, niin hänen ei tarvitsisi ainakaan alemmuuden tuntoa potea kovinkaan monen edessä.

Ja pakkohan se oli sitten nostaa takapuoli penkistä, hankkia kuntosalikortti ja alkaa käymään säännöllisesti ojentamassa kehoaan, jotta saisi taottua tarpeettoman paljon sohvalla vietetyn ajan tuomat löysät lihaksi.

Vastakulttuurivallankumous

Lyhennelmä Kerberoksessa 2/2011 julkaistusta kirjoituksesta. Oikoluku Timo Hännikäinen.

Nykyaikana on mahdotonta välttää kummajaisen leimaa, mikäli nuorena ihmisenä haluaa kuunnella klassista musiikkia, noudattaa pukeutumisessaan perinteistä miesten tyyliä kauluspaitoineen ja solmioineen, kannattaa perinteisiä velvollisuuskäsityksiä tai perehtyä yhteiskunnallisiin ja filosofisiin teksteihin jostain muusta syystä kuin pyrkimyksenä humanistisen liukuhihnamaisterin paperit. Toisin sanoen, nykyaikana on eksentrismiä pyrkiä ylläpitämään niitä asioita, joita on pidetty länsimaisittain sivistyneen ihmisen tunnusmerkkeinä.

Toisaalta suomalaisuus, keskiluokkainen elämä, tavallisen kansalaisen tavalliset huvit ovat halveksittavaa hölmöyttä, josta rakennettua olkiukkoa intohimoisesti ja pitkäkestoisesti pieksämällä voi identifioida itsensä irti inhottavasta keskinkertaisuudesta ja näin halvoilla keinoin tuntea kuuluvansa kulttuurilliseen eliittiin ja älymystöön. Todetessaan kansallistunteen ja nationalismin olevan keinotekoinen konstruktio (mitä se sinänsä onkin, mutta yhtä paljon kuin älykköjen itse hellimät tasa-arvo tai ihmisoikeudet!) on ajattelijamme jo lähes valmis ripustamaan rintapieleen intellektuellin ansioristin. Muodon vuoksi tarvitaan enää vain tutkinto humanistiselta tai yhteiskuntatieteelliseltä alalta.

Yliopistointellektuellien ja taiteilijoiden ihanteiksi ovat nousseet rajojen rikkominen, shokeeraaminen, perinteisten arvojen päälle virtsaaminen, kaikkien korkeampien päämäärien mielekkyyden kiistäminen, nautinnon ja arvonannon tavoittelu. Nämä asiat antavat kasvot nykyiselle postmodernille länsimaiselle kulttuurille. Miten me olemme tulleet tähän aikaan, jolloin pyrkimys perinteisessä merkityksessä ymmärrettyyn sivistykseen ei ole pelkästään hylätty arvo, vaan siihen suhtaudutaan jopa vihamielisesti? Entä miten pääsemme tästä pois?

Olisi varsin yksioikoista selittää ihmisten käyttäytymistä soveltamalla Maslow’n tarvehierarkiamallia kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin siten, että sivistymättömät ihmiset eivät pyri toteuttamaan korkeampia sivistyksen asteita, koska ovat jääneet paitsi esimerkiksi muiden kunnioituksesta tai perheen perustamisesta. Siksipä he siis itsensä toteuttamisen tarpeen sijaan pyrkisivät maksimoimaan alempia tarpeita irtosuhteilla, roskaruoalla ja alkoholilla. Uskon, että tällainen selitysmalli olisi varsin suosittu niiden mielissä, jotka haluavat selittää maailmaa lähtökohtaisesti varallisuuden ja arvostuksen epätasa-arvoisen jakautumisen avulla. Kuitenkin kokemukset todellisesta elämästä todistavat muuta. Tunnemme historiasta RMS Titanicin kannella olleen Wallace Henry Hartleyn oktetin, joka soitti musiikkia aina siihen asti, kunnes soittajat liukuivat hyiseen Atlanttiin laivan upotessa. Toisen maailmansodan aikana ihmiset kerääntyivät Lontoon pommitusten, the blitzin, keskellä kansallisgalleriaan kuuntelemaan Myra Hessin soittamaa Mozartia, vaikka samaan aikaan saksalaiset pommit tippuivat kaupunkiin. Mainituissa tapauksissa ihmisten alimpien tarpeiden tyydyttyminen on ollut niin uhattuna kuin mahdollista, mutta tämä ei ole estänyt korkeampien tarpeiden toteuttamista ja pyrkimystä korkeampiin päämääriin. Tunnemme lukuisia menneisyyden taiteilijoita, jotka olivat rutiköyhiä mutta onnistuivat silti luomaan aikaa, vaivaa, uhrautumista ja täydellistä omistautumista vaativia mestariteoksia. Nykyajan apurahoin tuotetut taiteilijat ja muusikot taas elävät heihin nähden kuin ruhtinaat, mutteivät luo ainuttakaan Rembrandtin tai Prokofievin tuotantoon verrattavaa mestariteosta. Eivät omistautumisessa, evät taitavuudessa, eivät tyylissä. Toisaalta tiedetään, että eräs kansanedustaja oli taannoin pukeutunut tunnuksiin, joissa julistetaan ”Vittu haisee hyvältä!”, ja että keskiluokkaisten perheiden lapset hakeutuvat tositelevisioon sikailemaan ja hankkimaan itselleen tilaa roskalehtien kansissa. Tätä pidetään täysin normaalina asiantilana, jota ei edes tarvitse hävetä. Tarvehierarkiamalli ei siis ainakaan tältä kantilta voi tarjota mielekästä selitystä.

Olen taipuvainen näkemään 1900-luvun taitteen jälkeisessä länsimaiden kehityksessä syvän kulttuurisen kriisiytimisen Oswald Spenglerin Länsimaiden perikadossa kuvailemalla tavalla. Spenglerin keskeinen väittämä on, että kulttuurit kokevat synnyn, kukoistusvaiheen ja tuhoutumisen kaikkien elävien organismien kaltaisesti ja tämä sääntö koskee niin menneitä kuin nykyisiäkin kulttuureja. Nykyaikana, kutsuttakoon sitä vaikkapa postmodernismin aikakaudeksi, länsimainen ihminen on yhä täydellisemmin menettänyt ne ihanteet jotka vielä joitakin vuosikymmeniä sitten muodostivat hänen elämänsä keskeisen sisällön, päämäärän, arvot ja kannustimet. Kulttuurin rappiovaihe ilmenee sellaisten elämäntapojen ja arvojen esiinmarssina valtavirtaan, joiden kestävyys yhteiskunnan perustana on kyseenalainen. Tämän esiinmarssin lipunkantajana on äärimmäisyyteen viety individualismi, jonka airuina hedonismi ja nihilismi kulkevat.

Individualismi voi hyvin toimia yksilötasolla ja on välttämätön inhimillisten taidonnäytteiden kuten tieteen, taiteen, musiikin ja kirjallisuuden mestariteosten syntymiselle. Mutta silloin, kun individualismista tulee yhteiskunnan hallitseva meemi vailla uskonnon, tradition, yhteiseksi koetun kulttuurin kaltaisia yhteen sitovia voimia, ja kun samaisessa yhteiskunnassa ovat yhteisiksi nimittäviksi arvoiksi jääneet vain tasapäistäminen ja kaiken hyväksyminen, on yhteiskunta vailla kestävää pohjaa. Yksilöt keskittyvät tuolloin niihin asioihin, jotka maksimoivat heidän henkilökohtaista hyvän olon tunnettaan. Mässäily, päihteet, irtosuhteet, muiden arvostuksen hankkiminen, nuoruuden ihailu ja todellisuuspako viihdeteollisuuden tuotteiden pariin antavat muodon sivilisaatiolle. Näin syntyy itseään kiihdyttävä ilmiö: traditionaaliset arvot, kuten velvollisuudentunto kanssaihmisiä kohtaan sekä uskonnolliset ja kulttuuriset normit ovat esteinä näiden nautintojen toteuttamiselle. Mainitut arvot ja normit hylkäämällä elämän sisällöksi ei jää muuta kuin nautintojen toteuttaminen. Näin hedonistis-nihilistinen, sivilisaation perusrakenteet murentava kierre kiihtyy.

Mitä nihilistisempi ja hedonistisempi yksilö tai yhteiskunta on, sitä tuhoisammin se käyttäytyy oman tulevaisuutensa kannalta. Yksi länsimaisen kulttuurin itsetuhon manifestoitumista on bugchasing-nimellä tunnettu alakulttuuri, jossa ihmiset pyrkivät tarkoituksella saamaan HIV-infektion. Bugchasingin kaltaiset toki vastenmieliset, mutta sinänsä marginaaliset ilmiöt ovat kuitenkin vain oireita niiden taustalla vaikuttavasta syvemmästä, filosofisesta mind-shiftistä, jossa traditionaalisista arvoista siirrytään moderniin ja sen kriisistä postmoderniin. Ylioppilaslehti julkaisi 10.12.2010 artikkelin Ilonpilaaja, jonka keskeisenä huomiona oli, että lapsien hankkiminen ei tee onnelliseksi. Ei varmasti sinänsä teekään, sillä liittyyhän lapsiin valtavasti vaivaa ja vastuuta, eivätkä kaikki aiemman elämän asiat ole enää mahdollisia lasten hankkimisen jälkeen. Kysymys onkin siitä, mitä pitää arvokkaampana: omaa nautintoa vai elämän jatkumista.

Länsimaisen yhteiskunnan patologia tiivistyy seuraavasti: Kun elämän ja kulttuurin säilyttäminen asettaa esteen hedonististen nautintojen täydelliselle toteuttamiselle, lopulta yhteiskunta hyökkää omia kantavia rakenteitaan vastaan. Aivan niin kuin biologinen organismi käyttäytyy autoimmuunisairaudessa. Tuhon kultti saa viimeisen sakramenttinsa kun länsimainen ihminen ruoskii itseään etniseen masokismiin syyllistämällä itseään maailman kaikesta pahuudesta ja hautautuu maaniseen itseinhossa rypemiseen. Se hakee sovitusta, jonka voi saavuttaa vain tuhoamalla itsensä, oman kulttuurinsa, oman arvokkuutensa.

Tämän seurauksena yhteiskunnasta tulee kulttuuriton järjestelmä, joissa kaikella on hintansa mutta millään ei ole arvoa. Ihmisiä ei kiinnosta, eivätkä he lähde protestoimaan vaikka heidän isänmaansa luonnonvarat myytäisiin pilkkahintaan Kemira Growhow’n tapaan, kunhan vain kalja ja makkara kulkevat pöytään kuten ennenkin. Poliittinen järjestelmä tuomitsee lapsemme velkavankeuteen nostamalla heidän nimiinsä lainaa aina luottorajaan asti, ja tänään syntyvä lapsi, sikäli kun joku vielä on sellaisen eteen valmis uhraamaan omia nautintojaan, saa syntymäpäivälahjakseen 15 000 euron edestä valtionvelkaa. Demokraattisen mallin yksi heikkous onkin se, että vielä syntymättömät ihmiset eivät voi äänestää. 60- ja 70-luvuilla nuoruutensa elänyt sukupolvi häpäisee vanhempansa ja vie jälkipolvilta ne mahdollisuudet, jotka itse sai omilta edeltäjiltään. Mutta aika on tällaista yhteiskuntaa vastaan.

Talous ei kestä kiihtyvää velkaantumista eikä yhteiskunta väestökehityksen kääntymistä negatiiviseksi. Kun taloudellinen, poliittinen, yhteiskunnallinen, kulttuurinen ja väestöllinen kriisi kehittyvät länsimaisen yhteiskunnan kokonaisvaltaiseksi kriisiksi, voi kehitys ottaa kokonaan uuden suunnan. Tuolloin ihmiset yksinkertaisesti hylkäävät ne kestämättömät arvot, jotka ovat ajaneet yhteiskunnan umpikujaan. Vaikka onkin kliseistä sanoa, että pimein hetki on juuri ennen aamunkoittoa, voi se olla tässä tapauksessa myös totta: Rapautuvan yhteiskunnan on käytävä läpi kriisinsä, jotta se voisi löytää itselleen kestävämmän pohjan, luoda uudelleen olemassaolonsa merkityksen ja päämäärän. Kulttuuri on siis herätettävä uudelleen henkiin.

Yhtenä esteenä on se, että yhteiskunnassa on joukko itse julistautuneita ja omasta edistyksellisyydestään päihtyneitä, kaiken tradition arvon kieltäviä 70-lukulaisia siunaamassa huonoja elämänarvoja. Heitä vastaan on hyökättävä heidän omilla keinoillaan. On halvennettava heidän päämääriään, dekonstruoitava ja riepoteltava heidän meemejään ja tuotava estradille pilkattavaksi heidän pelkuruutensa, ivallisuutensa, "objektiivisuutensa", juurettomuutensa, epärehellisyytensä, lakeijamaisuutensa, teeskennellyt vastarinnan eleensä, tärkeilevyytensä, toimettomuutensa, puheliaisuutensa ja valmiutensa syödä sanansa. Siis ominaisuudet, jotka Yukio Mishima intellektuellien helmasynneiksi osuvasti luetteli. Lopulta heidän hegemoniansa murtuu, sillä se ei itse kestä vastaavia hyökkäyksiä, joilla se itse on pyrkinyt heikentämään yhteiskuntaamme.

Sen, joka yhtyy näihin ajatuksiin ja haluaa länsimaisen elämäntavan ja kulttuurin säilyvän, moraalinen velvollisuus on tehdä jotain asian hyväksi. Ihmiset syyttävät herkästi poliitikkoja yhteiskuntamme tilasta, mutta yhdysvaltalaista konservatiivia Cal Thomasia mukaillen, muuttaakseen yhteiskunnan ylimpiä rakenteita on toimittava itse eri tavalla ja edustettava itse muutosta kaiken turmeluksen keskellä. Poliitikot ja virkamiehet olisivat syyllisiä kaikkeen vain silloin, jos poliitikot ja virkamiehet olisivat kaikkivoipia. On siis luotava muutosta alhaalta ylöspäin, sillä ylimmät rakenteet ovat vain heijastuma pohjakerroksen elämästä. Voin varmuudella luvata, että mikään ei muutu paremmaksi jos puree hiljaa hammasta mutta pitää julkisesti poliittisesti korrektia naamaria. Päinvastoin, tuolloin on itse osa ongelmaa.

Yhteiskunnan muuttuminen arvoiltaan toisenlaiseksi ei vaadi yli-inhimillisiä ponnisteluja. Laumaeläinten liikkeiden muutoksiin tarvitaan vain 5% yksilöistä, loput seuraavat esimerkkiä huomaamattaan. Sama toimii monessa suhteessa ihmisissäkin, ja tämän voi havaita siinä, kuinka Suomi muuttui radikaalisti erikasvoiseksi maaksi kuljettaessa 1960-luvun alusta seuraavan vuosikymmenen alkuun. Kun taistolaiset valtasivat hetkessä yliopistot ja osakunnat tuhoten entisten inspehtorien muotokuvia ja maakuntavaakunoita eikä juuri kukaan puuttunut asiaan, oli kulttuurivallankumous elävä tosiasia. Tuolloin valtaan nousseille tuhoisille hegemonioille on vain laitettava päätepiste kulttuurisessa vastavallankumouksessa, eikä tarvita kuin silmät nähdäkseen, että elämme jo nyt muutoksen aikaa, josta keväinen vaalitulos on vain selkeimmin näkyvää pintakerroksen kuplintaa. Vaikeammin havaittavilla kulttuurin pohjavirtauksilla on oikeasti merkitystä.

Vaakunoiden karu kauneus

Pukeudu hyvin, sillä koristeltu seiväs ei näytä seipäältä.
- Miguel de Cervantes

Heraldiikka on, niin pitkään kuin saatan muistaa, aina kiehtonut minua. Muistan lapsena selanneeni tietosanakirjaa ja ihailleeni eri maiden lippuja ja vaakunoita. Yhtäältä syy on se, että olen aina ollut visuaalisesti orientoitunut ja toisaalta pitänyt pelkistetystä tyylistä, jota suurin osa vaakunoista ja lipuista edustaa. Ne ovat yksinkertaisesti kauniita.

Heraldisella yksinkertaisuudella on syynsä. Alun perin tunnukset kehittyivät erottamaan taistelussa omat joukot vihollisen joukoista, sekä erottamaan armeijoiden sisällä eri yksiköt toisistaan. Tunnusten tuli olla selkeästi erottuvia ja helposti pidemmältäkin matkalta tunnistettavia ja tämän vuoksi heraldiikkaan syntyi sääntöjä. Tavoitteena oli, että vaakuna on oltava tunnistettava nuolenkantaman, eli noin 200 metrin päähän. Tämän vuoksi värien määrä on rajoitettu ja ihanteena on, että käytettäisiin vain kahta tinktuuria, joista yksi on metalli ja toinen varsinainen väri - tai turkiskuvio. Tunnukset kirjailtiin sotilaiden haarniskan päälle puettuun hihattomaan asetakkiin, surcoatiin, mistä englanninkielinen vaakunan nimitys coat of arms tulee. Kotikielinenkin vaakuna viittaa tunnusten historiaan sotilaallisessa käytössä, sillä sana tulee muinaisruotsin asetta merkitsevästä sanasta vaakn. Samoin saksankielinen Wappen on eriytynyt sanasta Waffen.

Heraldiikan rappiokaudeksi kutsutulla ajalla renessanssista lähtien vaakunataide muuttui hiljalleen pelkäksi grafiikaksi vailla funktiota. Yksityiskohdat lisääntyivät, tinktuurisääntöä ei enää noudatettu ja vaakunan ympäristöön kerääntyi kirjoituksia ja epäheraldisia elementtejä. 1800-luvulla oli tavallista, että tunnukset olivat valtavia tilkkutäkkejä, mikä teki niiden semioottisesta lukemisesta mahdotonta. Uusien kansallisvaltioiden syntyessä nationalismin myötä ja vanhojen ruhtinashovien siirtyessä historiaan, tuli tarve elvyttää heraldiikkaa, joka ilmaisisi kansallista ylpeyttä arvokkaalla tavalla. Heraldiikka puhdistettiin siihen kuulumattomista elementeistä. Suomessa ei ollut heraldista perintöä ja maassamme vaakunataide perustettiin käytännössä tyhjästä. Tämän takia oli helppoa luoda maakunnille ja kunnille heraldisesti oikeaoppisia tunnuksia. Samalla jo olemassa olevat tunnukset uudistettiin heraldisesti oikeaoppisiksi.

Selailin joutessani Suomalaisten kuntien tunnuksia ja niistä muutamat olivat todella onnistuneita esimerkkejä hyvästä heraldiikasta, jossa näyttävyys, tyyli, yksinkertaisuus ja klassisten sääntöjen noudattaminen toteutuvat. Omat viisi suosikkiani kunnanvaakunoista ovat seuraavat:

1. Lieksa. Vaakuna on onnistuttu pelkistämään hyvin, sillä aihevalinta on sellainen, joka helposti sortaa suunnittelijan liiallisiin yksityiskohtiin tai tinktuurisäännön rikkomiseen.

2. Sysmän vaakuna on onnistunut toteutus varsin tyypillisestä suomalaisesta vaakunasuunnittelusta.

3. Luumäki.

4. Lapua. Karhulla ratsastava nuijamies, tarvitseeko enempää sanoa?

5. Multia ansaitsee erityismaininnan poikkeuksellisesta vaakunaeläimestä. Hyönteiset eivät ole kovin suosittu vaakunaeläinaihe, sillä ne harvoin ovat kovin uljaita saati ihastusta herättäviä.

Vaakunataiteen säännöt rajoittavat ratkaisuja, joita vaakunan suunnittelija voi tehdä. Kuitenkin, vaakunoiden komeus ja tyyli perustuvat sille, että asioita ilmaistaan yksinkertaistetulla muotokielellä välttäen ylenmääräistä grafiikkaa ja tarpeettomia elementtejä. Juuri se, kuinka vaakuna onnistuu ilmaisemaan asioita heraldisten sääntöjen rajoissa luo vaakunoihin niiden kiehtovuuden. Havainollistava esimerkki todella huonosta heraldiikasta on Bolivian vaakuna, jossa lähes kaikki on tehty väärin. Liikaa elementtejä, maisemamaalausta ja tonttuhattuja.

Yleensä vanhojen sosialistimaiden heraldiikka on hyvin huonoa. Tämä ei sinänsä ole ihme, sillä kovan linjan sosialistit ja kommunistit haluavat olla kumouksellisia myös kulttuurisella tasolla ja siihen ei heraldisten sääntöjen porvarillinen noudattaminen sovi. Seurauksena siitä syntyy jotain tällaista. Vastaavasti kuvaavaa on, että päästessään valtaan Varsinaissuomalaisessa osakunnassa taistolaisnuoret hävittivät ensitöikseen osakunnan vaakunan. Tarina ei kerro mitä tilalle tuli, mutta luultavasti se oli jotain erinomaisen solidaarista ja edistyksellistä.

Vastaavasti perinteisessäkin taidemaalauksessa on sääntönsä, joita nykyajan rappiotaiteilijat ehdoin tahdoin haluavat rikkoa. Mutta taiteen sääntöjen tuhoaminen tekee teoksesta semioottisesti lukukelvottoman samalla tavalla kuin heraldisten sääntöjen unohtaminen teki 1800-luvun heraldiikasta lukukelvotonta. Taiteen ei tietenkään tule olla heraldiikkaa, eikä vice versa, mutta useimpia nykytaiteilijoiden töitä katsellessa ihmettelee, että eikö heillä oikeasti ole mitään sanottavaa? Onko rajojen rikkominen ainoa hyve maailmassa, jossa klassiset ihanteet, hyvyys, totuus ja kauneus on puettu narrin pukuun. Sääntöjen rikkomiselle olemassaolonsa perustavasta kuvallisesta ilmaisusta tulee merkityksetöntä dadaa, jolla pahimmillaan ei ole muuta annettavaa katsojalleen - tai kuulijalleen - kuin sen julistus rajojen rikkomisesta.

Iäti ukkonen jylisee, iäti hullut huutavat

Vuosien takaa muistan, että ukkonen joskus katkaisi sähköt vaaran laella sijainneesta lapsuudenkodistani. Istuin äidin ja isäpuolen kanssa hämärässä sateen piiskatessa ikkunoita, salamanvälähdysten sekä kumeiden jytinöiden ja ikkunoita helisyttävien pamahdusten orkestoidessa wagnerilaista sinfoniaansa. Ukkonen oli aina hyvin jännittävä kokemus, sillä siinä on arvaamattomuutta ja luonnon brutaalia voimaa, jolle yksikään ihminen ei mahda mitään. Yhä edelleenkin ukonilma kiehtoo mieltäni ja on varsin helppo samaistua esivanhempiimme, joilla on ollut taikauskoisia näkemyksiä tuosta Ukon ja Raunin kiihkeästä yhteenotosta. Vaikka tiedämmekin luonnontieteellisen selityksen tälle sääilmiölle, herättää se edelleenkin monia samoja tuntemuksia kuin ihmisillä iät ja ajat.

Ihminen ja ihmiskunta ei monilla tavoin muutoinkaan ole muuttunut miksikään, vaikka nykymaailman teknofetisistit luulevatkin Facebookin ja iPhonen kaltaisten lelujen olevan osoituksia oman sukupolvensa omalaatuisuudesta. Sinänsä luonnontieteissä on toki saavutettu asioita: Cernissä on päästy askeleen lähemmäksi maailmankaikkeuden perimmäistä olemusta, ihmisen DNA on selvitetty ja nanoteknologiasta on toistamiseen artikkeleja Tieteen Kuvalehdessä. Nämä eivät silti ainakaan vielä ole vaikuttaneet kulttuuriin ja ihmisten yleiseen elämään. Yleisesti ottaen hevoset ovat vaihtuneet autoon, sulka on vaihtunut kuulakärkikynään, kuulakärkikynä puolestaan näppäimmistöön ja karvattomista apinoista koostuvan yhteiskuntamme vähälahjaisimmatkin yksilöt on pakotettu oppimaan kirjoittamisen jalo taito. Seurauksia voi ihastella Hommafoorumilla ja Helsingin Sanomien keskustelusivuilla. Mainitut esimerkit ovat moderoituja ja tuskin tohdin ajatellakaan millaiseksi proletaarinen möykkä ja öyhötys yltyisi muutoin.

Primitiiviyhteisöjen taikausko ennustuksineen vaikuttaa lapselliselta, mutta siltikään peruskoulujärjestämme ei ole onnistunut juurimaan ihmisistä kuvitelmaa, että miljoonien valovuosien päässä palavat vetykasautumat olisivat meidän nähtävissä juuri tietyssä kuussa syntyneiden elämää ennustamassa. Kammoksumme noitavainojen mielettömyyttä, mutta jihadistin räjäyttäessä täynnä työmatkalaisia olevan bussin tai nationalistiksi julistautuneen kilipään ampuessa demarikakaroita ovat väkijoukot jahtaamassa jokaista muslimia ja hyvät ihmiset vaativat kieltoa harhaoppisten mielipiteille. Kilvan julistaudutaan irti vääristä mielipiteistä ja osoitetaan sosiaalisessa mediassa empatiaa uhreille, joista ei ennen tapahtumaa tiennyt mitään. Katolisen kirkon harjoittamaa anekauppaa pidetään ulkokultaisena tekopyhyytenä, mutta silti annetaan rahaa kehitysapuun ottamatta selvää onko 40-vuotisesta rahan kaatamisesta ollut mitään pysyvää hyötyä. Ei edes haluta tietää, sillä sehän voisi tarkoittaa sitä, että ei olekaan oikeasti auttanut mitenkään, eikä hyvän ihmisen sädekehä olisikaan enää niin kirkas.

Entisajan uskonoppineet ja tietäjät uskoivat sanojen olevan erityisen merkityksellisiä. Johanneksen evankeliumi alkaa toteamuksella, että alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. (Joh 1:1) Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä (Joh 1:3). Vailla mitään teologista koulutusta väitän toteamuksen viittaavan tässä yhteydessä paljon primitiivisempään ja taikauskoisempaan maailmankuvaan kuin mitä kreikan käsite logos sisältää. Pakanallisten tietäjien tuli kansanuskon maailmassa tietää oikeat sanat, jotta sairas voitiin parantaa tai haluttiin saada runsas sato - tai kuten kilpalaulantarunossa, saada vihamies ahdinkoon ja anelemaan tietäjää, että pyörrytä pyhät sanasi, Jo nyt tuskaksi tuloo, Läylemmäksi lankioo [...] Annan ainoan sisaren Väinämöiselle varaksi (SKVR A II 9, n. 38. - 27/4 1835.). Aivan samaa logiikkaa samoine taustaoletuksineen noudattavat ihmiset edelleen. Tänä päivänä älykköjen yksi suosikkiteoria on epistemologinen konstruktivismi, jonka mukaan asiat ovat rakentuneet kielen käsitteiden kautta ja totuutta voidaan orwellimaisesti hallita hallitsemalla kieltä. Kun kielletään vihapuhe, katoaa vihakin. Kun lakataan tuottamasta eriarvoistavia sukupuolirooleja, lakkaa sukupuoliroolit - joidenkin radikaalien mielestä myös sukupuolet an sich. Ja niin edelleen, tiedätte kuvion. Mainittakoon, että konstruktivismille on olemassa perusteltuakin käyttöä, mutta jos mielenkiintoisin aihe nuoren akateemisen silmissä on se, että skeittari näkee portaikossa temppupaikan siinä missä tavallinen ihminen vain tavallisen kaiteen, suosittelen alanvaihtoa johonkin enemmän yhteistä hyvää tuottavaan hommaan, e.g. hoitamaan kuolevia vanhuksia, kokemuksen perusteella suosittelen.

Humanistiset älyköt kritisoivat uskontoja siitä, että ne rakentuvat irrationaalisille olettamuksille. Asioille, joiden todenmukaisuutta ei voi osoitta ja jotka sisältävät loogisia ristiriitoja. Silti samat nojatuolimaailmanparantajat vannovat inhimillisyyden nimiin, vaikka tämä heidän inhimillisyytensä ei ole kuin sekalainen joukko asioita, joista he sattumoisin pitävät ja vastaavasti epäinhimillisyyttä se, minkä he sulkevat tämän ulkopuolelle. Aivan kuin ihminen olisi rousseaulainen luonnostaan hyvä olento ja kaikki puhuus on jotain demonista poikkeavuutta tästä mystisestä inhimillisyydestä. Kuitenkaan mikään ei ole sen inhimillisempää kuin katkeruus, kostonhimo, sadismi, itsetuhoisuus ja uskonsodat. Eläimet ei näihin pysty, mutta sen sijaan pystyvät empaattisuuteen ja olemaan luonnostaan uskollisempia ja altruistisempia laumanjäsenilleen kuin mitä suurin osa ihmisistä. Ihmisen luonnontila on lähempänä Cannibal Holocaustin veristä brutalismia kuin new age -happopäiden paratiisivisuaaleja John Lennonin tahdittamana. Kun ihminen vapautuu kulttuurisista normeista ja rooliodotuksista, ei saada aikaiseksi vapaan rakkauden ja veljeyden harmoniaa, vaan seksuaalista irstailua, heikompien polkemista, epärealistisia kauneusihanteita ja tässä raadollisessa kamppailussa hävinneiden mielenterveysongelmia. Se, että inhimillisyys olisi jokin kattokäsite kaikelle hyvälle ja kivalle on kamala virhepäätelmä, enkä halua elää yhteiskunnassa joka perustuu ajatukselle ihmisen luontaisesta hyvyydestä. Luultavasti tässä yhteiskunnassa päästäisiin jälleen lähelle maanpäällistä helvettiä paratiisia luotaessa.

Ihmisen perusluonne ei ole muuttunut miksikään, vaan se on saanut uudessa ympäristössä uusia muotoja. Siinä missä teknologia on kehittynyt harppoen 150 vuoden ajan, on kulttuurin edistyksellisyydestä vaatimattomasti näyttöä. Muutamia asioita pidän hyvinä saavutuksina, kuten tasa-arvoista koulutusmahdollisuutta eri sosiaaliluokilla ja naisten yhtäläistä oikeutta osallistua politiikkaan - vaikka useat naispoliitikot tekevätkin parhaansa vaikeuttaakseen viimeksi mainitun perustelemista. Muutoin teollistuminen ja automatisointi on vapauttanut valtavasti ihmisiä puhelinmyyjiksi, juorutoimittajiksi, poliittisiksi broilereiksi ja töhrymaalauksia tekeviksi läänintaiteilijoiksi, mutta uusia Eino Leinon, Hugo Simbergin tai Jean Sibeliuksen kaltaista neroa en ainakaan itse pysty nimeämään. Aikamme kansankulttuuri on yhden kesän hittibiisi ja Big Brother -juoru. Eliitin rajoja-ah-jälleen-rikkovaa taidetta taas jättivitun vetäminen pitkin katuja ja krusifiksin upottaminen ureaan. Sinänsä tietysti kuvaavaa, että maan tämän hetkinen kulttuuriministeri on rap-musiikille tukea vaativa jalkapallohuligaani ja toisaalta median sekä poliittisen eliitin kauhistelun aihe se, jos valtion varoja ei keskellä taloudellista syöksyä pitäisikään tunkea edellä mainittujen kaltaisten hörhöilyjen rahalliseen tukemiseen.

Olen varmaan useampaankin kertaan tunnustautunut kulttuuripessimistiksi, ja vaikka pyörittelen asiaa miten päin tahansa, en muuhun lopputulokseen osaa päätyä kuin että henkisesti tämä kulttuuri syöksyy alas ja kovaa. Toki valonpilkahduksiakin yössä näkyy, mutta ne ovat kulttuurin makrotasolla siinä määrin heikkoja, että ylenpalttiseen innostukseen ei aihetta vielä ole. Traaginen optimisti sisälläni sanoo, että länsimaat tarvitsevat kriisinsä pysyäkseen elinvoimaisina ja uskon pimeimmän hetken olevan juuri ennen aamunkoittoa. Toisaalta jos tauti on tappaakseen, niin ei se vahvista. Jos historian päätepisteenä on globaalilla roskaruo'alla itsensä muodottomaksi lihottava juureton, roduton ja kulttuuriton ihmismassa, jonka päämääränä on vain määrittelemättömän ihmisyyden toteuttaminen nautintoja maksimoinnissa vailla mitään henkisempää päämäärää, kuin menneiden polvien rakentaman kulttuurin rakenteiden tallominen tomuksi, niin olen hyvin pettynyt lopputulokseen. Siinä vaiheessa on ihan oikein jos Aasian nousevat kulttuurit jyräävät meidät.

Palatakseni luonnonilmiöhin: Ukkonen ja monet muut massiiviset luonnonilmiöt ovat siksikin miellyttävä kokemus, että ne muistuttavat olevan asioita joita ihmiset eivät voi hallita. Maailmankaikkeus jatkaa olemassaoloaan kohti loppujäähtymistä, ikuista pysähtyneisyyden ja elottomuuden tilaa kysymättä mielipidettä keneltäkään. Tämä tietysti kuulostaa nihilistiseltä, mutta mikäli ihminen voisi vapaasti konstruoida maailmankaikkeutta, lopputulos olisi varmaankin jotain Hieronymus Boschin maalausten kaltaista. Yleensä ihmisen yrittäessä luoda maanpäällisiä paratiiseja ne epäonnistuvat sitä pahemmin, mitä kunnianhimoisempia ovat utopistien visiot olleet. Ihmiskunnan ansioluetteloa tarkistaessa ei sille kukaan vastuuntuntoinen voi antaa enempää valtaa.