Usko irrationaaliseen

"Joka puolustaa uskoaan järkisyillä, hänet voidaan myös kumota järkisyillä."
- Robert Hammerling

Minulle uskonto on aina ollut ristiriitainen ilmiö. Teini-ikäisenä punkkarina ja hevarina kapinoin rankasti kristinuskon oppeja vastaan, sillä yhtäältä sen tarjoamat selitykset maailmasta ovat täysin järjettömiä ja toisaalta en ole koskaan tuntenut minkäänlaista uskonnollisuutta itsessäni. Rationaalisesti ajatellen ei ole mitään syytä uskoa kristinuskon Jumalaan sen kummemmin kuin kristitytkään eivät usko muiden uskontojen jumalolentoihin. Miksi ei siis ottaa vielä yhtä askelta ja kieltää tämä viimeinenkin jumala kaikkien muiden joukossa?

Kuitenkaan uskonnollisuus ei näytä lähtevän ihmisen olemuksesta mihinkään, vaikka jokin yksi uskonto sinänsä katoaisikin. Yhden uskonnon jättämän tilan vain täyttää toinen usko uusine dogmineen, jumalineen ja demonineen. Uutta uskontoa ei välttämättä nimitetä uskonnoksi, mutta se täyttää samoja tehtäviä kuin aiempikin. Se asettaa ideaaleja, syntejä ja selityksiä inhimilliselle elämälle. Se rakentaa sinänsä irrationaalisista rakennustarpeistaan sillan nihilistisen kuilun yli. Tässä mielessä voin helposti olla samaa mieltä Joseph de Maistren kanssa, joka kiisti rationalismin mielekkäänä maailmankuvallisena lähtökohtana.

Helpoin esimerkki uskonnon jättämän tilan täyttämisestä lienee reaalisosialismi, joka kiisti perinteisen uskonnon, mutta täytti uskonnon jättämän aukon johtajakultilla ja uskolla homo sovieticukseen. Saatanan osan täytti porvari.  Symbolit, joiden kautta ihminen saattoi identifioida itseään johonkin maailmankuvalliseen yhteisöön, vaihtuivat rististä sirppiin ja vasaraan. Tämän uuden tieteellisen maailmankuvan rationaalisuus oli kuitenkin lopulta vielä helpommin pettävää ja helpommin hylättävää kuin aiemman irrationaalisen uskonnon perusteet. 

Uskonnoille ominaista on, että yhden uskonnon jumalat voivat olla toisen paholaisia. Siinä missä Perkons oli latvilaisten ylin jumala, oli se kristittyjen paholainen. Siinä missä monille 30-luvun lopun saksalaiselle Hitler oli de facto jumala tämän asettaessa järjestyksen, lait ja elämän päämäärät, on hän humanismiin uskovalle liberaalille demokraatille Saatana edustaessaan kaikkea sitä, mitä humanismiin uskova liberaali demokraatti ei halua edustaa. Huvittavaa kaksinaismoralismia on se, että tämä omasta mielestään rationaalinen, edistyksellinen ja järkevä humanisti toisintaa omaan käyttöönsä soveltamia kristinuskon oppeja muuttaen vain oppirakennelmansa hahmot myyttisistä maallisiksi hahmoiksi.

Myyttisten jumalien vaihtaminen maallisiksi on kuitenkin ongelmallista. Uskovainen ei koskaan halua nähdä omissa jumalissaan tai pyhimyksissään mitään inherenttiä pahuutta, joka kuitenkin mielestäni kuuluu olennaisesti inhimilliseen luonteeseen. Tämän takia Jeesus oli kristittyjen mukaan maailman ainoa synnittömänä kuollut. Kun mytologian jumalat ja pyhimykset korvataan maallisilla jumalilla ja pyhimyksillä, tulee tarpeelliseksi unohtaa ja kieltää maallisten jumalien ja pyhimysten inhimillinen pahuus. Monille vasemmistolaisille Che Guevara edustaa ihailtavaa kapinallista vastassaan kapitalismin helvetinjoukot, mutta jättävät huomioimatta sen, että ihminen Che Guevara edusti toimillaan kaikkea muuta kuin mihin vasemmistolainen haluaa uskoa. Todellisen elämän Che Guevara poltti kirjoja, kielti musiikkia, vihasi mustia ja tappoi homoja. 

Toinen uuden humanistisen uskon pyhimys on Nelson Mandela, joka humanistiselle liberaalille demokraatille on sankari, joka taisteli hyvän ja oikeudenmukaisen maailman vuoksi. Hänen ristinsovituksenaan ihmiskunnan syntien tähden riitti 30 vuotta vankilassa. Samoin kuin Che, on Mandelankin vähemmän päivänvaloa sietävät teot jätetty mainitsematta. Hän perusti Umkhonto we Sizwe -nimisen terroristijärjestön, jonka iskuissa kuoli satoja ihmisiä. Sen jälkeen kun Mandelan puolue ANC voitti vaalit 90-luvulla, satojen buurien maatilat on hävitetty ja omistajat tapettu. Mandelan edustama joukko ei edusta halua luoda hänen länsimaalaisten ihailijoidensa utopioissa elävää liberaalia yhteiskuntaa, jossa eri kansanryhmät elävät iloisesti keskenään, vaan valkoisten häätämistä tai suorastaan tuhoamista Etelä-Afrikassa. He eivät ole valtakaudellaan olleet kiinnostuneita myöskään puuttumaan PAC:n toimintaan jonka mottona on ollut "yksi uudisasukas, yksi luoti". Ja tätä mottoa he ovat noudattaneen eteläafrikkalaisia buureja vastaan. Advocatus diabolille olisi näistä pyhimyksistä raskauttavaa aineistoa, mutta paholaisen asianajaja näiden pyhimisten suhteen lienee vaiennettu.

Nykyisen arvomaailman keskeisimpiä dogmia on tasa-arvo. Se ei kuitenkaan ole yhtään rationaalisempaa tai tieteellisempää kuin minkään uskonnon väittämät. Sille ei ole biologisia perusteita, eivätkä ihmiset todellisuudessa tunne olevansa samanarvoisia keskenään. Minusta ainakin tuntuisi oudolta pitää itseäni yhtä arvottomana kuin mitä nyt edesmennyt Jammu Siltavuori oli. Jos ihmisten arvo on sama, niin mille ihmisen arvo silloin perustuu? Se ei voi totaalissa tasa-arvossa perustua ihmisen teoille, sillä se tarkoittaisi, että kaikki ihmisten teot olisivat saman arvoisia ja tätä eivät kuitenkaan kiihkeimmätkään egilitaristit allekirjoita. Pääministeri Jyrki Katainen on todennut, että "jokaisen ihmisen arvo on jakamaton, eli meillä on vain yksi ja yhteinen ihmisarvo ja tämmöisillä asioilla ei pidä leikkiä". En tiedä ymmärtääkö Katainen itse, että ainoa ei-jaollinen luku on nolla vai onko tämä ennemmin vain muistutus siitä, että pääministerinämme häärää mies, jonka kouluarvosana matematiikasta oli kuusi. Oleellisempaa kuitenkin on miehen viimeinen lausahdus, jossa hän toteaa, ettei näillä asioilla pidä leikkiä. Toisin sanoen, näistä asioista ei pitäisi puhua. Tämä ymmärrettävää, sillä tasa-arvointoilijoilla ei vaikuta olevan muita perusteita tasa-arvolle kuin se, että se nyt vain on oikein ja tasa-arvon perustavanlaatuisen hyvyyden kiistäjä on puhdas kereettiläinen joka joinain toisina aikoina olisi joutanut roviolle.

Vanha uskonnollisuus oli siinä mielessä armeliaampaa tavalliselle ihmiselle, että se erotti pyhän ja profaanin ja totesi uskon asioiden olevan uskon asioita eikä niille tarvitsekaan etsiä rationaalisia perusteita. Uskonnollisuuden jättämän memeettisen tilan yrittävät nyt täyttää aatteet, joiden kannattajat väittävät arvojensa olevan rationaalisia, mutta jotka todellisuudessa rakentuvat samalla tavoin irrationaalisten periaatteiden varaan. Näiden aatteiden kannattajat kaksinaismoralistisesti sanovat kannattavansa kriittistä keskustelua jossa minkään ei pitäisi olla tabu tai pyhää, mutta käyttäytyvät kuin espanjalaiset inkvisiittorit kun joku kyseenalaistaa pelkkien keinojen sijaan myös päämäärät. 

Jos ateismi olisi yhteiskunnan lähtökohtainen maailmankuva, sortuisi se nopeasti hedonismiin ja hajaannukseen. Siksi evoluutio on luonut Jumalan. Uskonnoilla on evolutiivinen ja yhteisön geenejä säilyttävä vaikutus samalla tavoin, kuin kielellä tai ilmeiden ymmärtämisellä - ja sosiaalisuudella ylipäätään. Tämä Jumala vai näyttäytyy eri tavalla eri kulttuureissa samoin kuin kielet vaihtelevat eri kulttuureissa. Militantit ateistit, jotka haluaisivat hävittää kaikki uskonnot ja niiden yhteiskunnalliset rakenteet, eivät välttämättä tätä ymmärrä. Heille ei ole tasa-arvonsa harhassa selvää, että Richard Dawkinsin kaltainen älykäs ja sivistynyt ihminen voi olla ateisti täysin eri seurauksin kuin sellainen henkilö, jonka älykkyys on jossain mediaaniälykkyysosamäärän ja jakoavaimen välillä.

Ateismi sopii niille, jotka pystyvät sietämään maailmaa, joka pohjimmiltaaan on nihilistinen ja jossa ihmiselle ei ole varattuna mitään suurta suunnitelmaa, eikä ihmiskunta maailmankaikkeuden mittakaavassa ole edes sen vertaa merkitsevä kuin mitä yksi vesimolekyyli on valtameressä. Tämän ymmärtäminen ei aina ole henkisesti helppoa, mutta kun emotionaalista sidettä irrationaalisiin uskomuksiin ei ole niin sitä ei ole. 

Hulluuden alttareilla 2012

Viime aikoina on ollut vaikea enää keksiä mitään uutta ja oivaltavaa kirjoitettavaa. Tämä ei johdu siitä, että maailmalla ei tapahtuisi asioita joista voisi kirjoittaa kirjaläjittäin polemiikkia, vaan päinvastoin maailman hulluus tuntuu kiihtyvän niin nopeasti, ettei siihen enää ehdi reagoida. Juuri kun kuvittelee, että maaima on näyttänyt järjettömimmän näytöksensä parodiallisen tapahtumahorisontin takaa, niin tapahtuu jotain vielä käsittämättömämpää.

Aluksi vaikkapa Suomen velkavastuut. Valtiomme johdossa istuvat kansanpetturit ovat allekirjoittaneet papereita, jotka tuomitsevat suomalaiset sukupolvien velkakierteeseen. 30 miljardia, eli 30 tuhatta miljoonaa, euroa on summa, joka jokaista suomalaista kohden tekee 6000 euroa. Äkkiseltään tietäisin parempiakin käyttötarkoituksia tuollaiselle summalle kuin eurooppalaisten sikakapitalististen pankkien rahoittamisen. Kun aikanaan nämä vakuudet tulevat realisoitumaan ja repivät alas riistoverotetun kansan taloudellisten rakenteiden rippeet, ovat tapahtuneeseen syylliset todennäköisesti kaukana oikeuden ulottumattomissa.

Jos kotimaassa vedetään järkevää ja kansan parhaaksi tehtävää toimintaa kölin alta, niin ei paljoa paremmin meni maailmallakaan. Ranskassa ollaan tehty laittomiksi vierailut nk. vihasivustoilla. Kyse on puhtaasti ajatusrikoslainsäädännöstä, jolla pyritään kieltämään ihmisiä lukemasta virallisen konsensuksen vastaisia tekstejä. Tämä lainsäädäntö ei poikkea mitenkään siitä, että joidenkin kirjojen hallussapito tai lukeminen tehtäisiin rangaistavaksi.

Yhdysvalloissa poliittinen korrektius on päässyt uusiin ulottuvuuksiin kun New Yorkin viranomaiset ovat laatineet listan koulujen kokeissa kielletyistä sanoista. Kiellettyjä sanoja ovat muun muassa dinosaurus, tanssiminen ja roskaruoka. Nämä kun voivat loukata jotain ihmistä.

Mielipidevainojen luvatussa maassa Englannissa humalainen opiskelija solvasi jalkapalloilijaa rasistisesti. Hän joutui tästä teosta vankilaan.

Näistä tapahtumista on vaikea kirjoittaa mitään hauskaa ja oivaltavaa, sillä oivaltaminen vaatisi jonkin mielenkiintoisen ja odottamattoman näkökulman esiin tuomisen. Naurettavia nämä uutiset toki ovat, mutta eivät siltikään yhtään hauskoja. Tällaisessa maailmassa kommunikointi ja kansalaiskeskustelu ovat yhtä mielekkäitä kuin yrittäisin töissä keskustella järkeviä alzheimerin tautia vaikeasti sairastavan potilaani kanssa. Hänellä kuitenkin on hyvä syy olla täysin epärationaalinen ja käsittämätön.

Minä en halua näin jatkuvan. En usko sinunkaan haluavan näin jatkuvan, mutta onko meistä muuttamaan sitä? Toivon, että sanonta pimeimmästä hetkestä juuri ennen aamunkoittoa pitää paikkansa, sillä muuten elämme melko toivottomia aikoja sivilisaatiomme raunioilla.

Ajatuksia feminismistä ja naisten emansipaatiosta

Se mitä feminismi on tehnyt naisillemme, on orjuuden vaihtaminen toiseen. Sen sijaan, että naiset olisivat enää riippuvaisia aviomiehistään, jotka he ovat useimmiten naineet rakkaudesta, he ovat tulleet palkka- ja velkaorjiksi, he ovat riippuvaisia anonyymeistä suuryrityksistä, pankeista ja hallituksista, jotka kohtelevat heitä vain rahan ja työvoiman lähteenä ja jotka eivät varmasti rakasta ketään.
- Alex Kurtagic

Tänään on se päivä, jolloin lehtien palstat täyttyvät, Helena Erosta lainatakseni, ruikutuksista kuinka on ihan väärin ja epätasa-arvoista, kun nainen ei voi ottaa nimeä Matti tai kuinka synnytysikäisten naisten urakehitys ei etene yhtä jouhevasti kuin saman ikäluokan miesten. Kyseessä on siis kansainvälinen naisten päivä.

Tämän merkkipäivän vietto on lähtöisin eri maiden sosialistipuolueista ja päivää alettiin virallisesti viettää ensimmäisen kerran nimenomaan reaalisosialistisissa maissa. Tämä ei sinänsä ole mitenkään yllättävää, onhan totaaliegilitaristinen ajattelu tunnusomaista ja lähtökohtaista nimenomaan sosialisteille. Siitäkin huolimatta, että eri yksilöiden tasa-arvoisuus voi toteutua ainoastaan toistensa suhteen vertaisten yksilöiden kesken.

Kuten Eronen oivallisesti tuo esiin, on feministisessä agendassa nähtävissä ihmisten hyvinvoinnin edistämisen sijaan halu horjuttaa yhteiskunnan rakenteita, joista perhemallit ja niihin liittyvät sukupuoliodotukset ovat yksi keskeisimpiä. Tämä strategia on alkujaan toisen vasemmiston yhteiskuntakriittistä lähestymistapaa ja on periytynyt luontevasti kolmannelle vasemmistolle, eli käytännössä vihreille ja feministeille.

Kuten kaikkeen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, liittyy feminismiinkin voimakas egotrippeily ja oman minuuden kohottaminen harmaasta massasta. Paradoksaalisesti tällaiset tasa-arvoihmiset kohottavat itseään massan yläpuolelle tekemällä kuohuttavia julkisuustempauksia ja kilvoitellen siitä, kuka on kaikkein yhteiskuntakriittisin. Jos ei pelkkä mielipiteiden esittäminen riitä, pitää turvautua Katja Ketun tavoin (IL 7.2.2012) väärän lipun operaatioihin.

On tietenkin huonoa argumentaatiota puuttua kenenkään ihmisen ulkoiseen olemukseen, mutta Ketun habitusta tarkastellessa en voi olla ihmettelemättä, miksi niin monesti nämä radikaalit vaikuttavat siltä, että heidän kotiinsa olisi osunut tykistöammus. Feministit haluavat purkaa perinteiset sukupuoliroolit, mutta millaisia roolimalleja heillä on tarjota tilalle? Egoistinen, julkisuushakuinen ja naiseuden hyvät ominaisuudet hylännyt ja miehisen puolen huonot ominaisuudet omaksunut exhibitionisti?

On kornia, että samat ihmiset, jotka moittivat yhteiskunnan urakeskeisyyttä ja "oravanpyörässä juoksemista", valittelevat sitä, että naisten äitiys hidastaa uralla etenemistä suhteessa miehiin. Tässäkin tapauksissa sekundääriset seikat (e.g. yksilön urakeskeisyys) on joko hyvä tai huono asia riippuen siitä, milloin se sattuu tukemaan egilitaristin paradigmaa. Suurin osa sen enempää naisista kuin miehistäkään ei kuitenkaan halua uhrata kaikkia muita elämän aspekteja uralleen, vaan haluavat pitää asiat sopivassa suhteessa toisiinsa. Se, että yleensä nainen jää äitiyslomalle ja mies käy töissä, ei kerro alistamisesta, vaan se kertoo sukupuolten normaalista ja luonnollisesta erikoistumisesta erilaisiin, mutta toisiaan tukeviin asioihin.

Tämän luonnollisen työnjaon - silloinkin, kun se ei ole yhteiskunnallisesti pakotettu, vaan yksilöiden omasta halustaan omaksuma - feministit haluavat hävittää. Syynä joko se, että he ovat kritiikittömästi omaksuneet median ja yliopistojen suoltaman näkemyksen tai vaihtoehtoisesti, mutta ei poissulkevasti, he eivät ole kykeneviä tai halukkaita muodostamaan perheitä. Koska perhettä on perinteisesti pidetty arvokkaana saavutuksena, hakevat perheettömät naiset uusia keinoja saada arvonantoa itselleen. He luovat uudet ihanteet, joissa ei tarvitse nähdä vaivaa parisuhteen tai lasten hankkimisen eteen. Ei tarvitse kantaa perheen äidin raskasta taakkaa tai pitää huolta siveydestään, vaan voi emansipoitua tällaisesta arvoajattelusta. Uudet ihanteet ovat helppoja toteuttaa, sen kun vain on vastuuton ja vapaa - ja feminismi antaa keinon vielä tuntea ylpeyttä tällaisesta.

Mielenosoituksessa parantamassa maailmaa

Heräsin tänään lauantaille poikkeuksellisen aikaisin ehtiäkseni ajoissa ensimmäiseen mielenosoitukseen lähes 10 vuoteen. Viimeksi olin 16-vuotiaana punkkarina vastustamassa Irakin sotaa, nyt olin vastustamassa prikaatin lakkauttamista. Itselleni tärkein syy mielenilmaukseen ei ollut niinkään prikaatin lakkauttaminen sinänsä, vaan sen taustalla olevat syyt.

Aikaansaatavat säästöt ovat suhteellisen mitättömiä - verrattuna vaikkapa edellisessä kirjoituksessa mainittuihin asioihin. Uskon syyn olevankin ennemmin Suomen puolustuskyvyn tarkoituksellisen heikentäminen, jonka jälkeen voidaan kansalle sanoa Nato-jäsenyyden olevan valinnan sijaan pakko. Tämän taustalla puolestaan on poliittisen johdon vieraantuneisuus kansasta. Se tuntee enemmän yhteenkuuluvuutta Eurooppalaisiin kollegioihin kuin omaan etniseen ryhmäänsä. Tilanne on siltä osin vastaava kuin Ranskan 1789 vallankumousta edeltäneenä aikana monarkistisessa Euroopassa. Isänmaanrakkaus ilmenee valtavirran poliitikkojen puheissa kansalle, mutta ei teoissa.

Henkilökohtaisena viestinä puolustusministeri Stefan Wallinille kannoin kylttiä "Kiitos tyhjästä, petturi." Kyltti ilmeisesti pääsi mukaan Ylen uutisiinkin - ainakin Ylen kuvaajaksi esittäytynyt mies kuvasi sitä varsin tarkasti. Melko harvat näyttivät ymmärtävän mitä kyltissä lukee ja vielä harvemmat näyttivät ymmärtävän miksi teksti on ruotsiksi. Eräskin herrasmies tuli puheilleni ja vulgaarisesti ilmaisi näkemyksensä, jonka mukaan minun tulisi työntää kylttini takamukseeni. Tämän perusteena se, että ollaan Suomessa eikä Ruotsissa ja siksi pitäisi puhua suomea eikä ruotsia. Pettyneenä tämän työläisyksilön ymmärryskykyyn, solvasin häntä proletaariseksi öyhöttäjäksi ja käskin painua Helvettiin. Kun vielä perussuomalaisten kansanedustaja Pentti Oinonen matalaotsaisessa puheessaan kehotti ihmisiä kokoontumaan vastaavalla tavalla Senaattorintorille (sic), oli jälleen vaikea tuntea itseään kunnon kansallismieliseksi kun on tällainen kansa.

Paikalla oli useita satoja ihmisiä ja yleinen ilmapiiri vaikutti hyvin voimakkaasti poliitikkoihin pettyneeltä. On valitettavaa, että suomalaiseen kansanluonteeseen kuuluu konformismi ja pelokkuus olla eri mieltä. Eräskin rouva kertoi, että hänellä oli autossaan mukana Suomen lippu, mutta ei viitsinyt ottaa sitä torille kun ei kellään muullakaan ole. Sanoi kylläkin, että "maanpettureita on aivan liikaa". Eräs mies puolestaan oli sitä mieltä, että Suomeen tarvittaisiin diktatuuri, koska kirveelle olisi niin paljon töitä. Suomalainen vaatii pitkän kypsyttelyn ennen kuin ryhtyy aktiivisesti vastustamaan mitään. Toisaalta, kun viha kerran syttyy, se palaa kolmen sukupoven ajan.

Torilla kuului myös kunnollisia puheita ja tapahtuman päätteeksi kaikui joukkolaulantana Karjalaisten laulu.

Kollaa ei kestä

"Kansakunta voi selvitä typeryksistään, jopa pyrkyreistäkin. Mutta se ei selviä sisäisestä maanpetoksesta. Vihollinen porteilla on vähemmän pelottava, sillä hänet tunnetaan ja hän kantaa lippuaan avoimesti. Mutta petturi liikkuu porttien sisäpuolella olevien kanssa vapaasti, hänen kavalat kuiskauksensa sihahtelevat kaikilla käytävillä ja niitä kuunnellaan itsensä hallituksen omissa huoneissa. Sillä petturi ei näytä petturilta. Hän puhuu samalla korostuksella kuin uhrinsa, ylläpitää samaa ulkokuorta ja perusteluja. Hän vetoaa kaikkien ihmisten sydämissä piilevään yksinkertaisuuteen. Hän mädättää kansakunnan sielun, puuhastelee salassa ja tuntemattomana yössä kaivaakseen maata kaupungin perustusten alta. Hän sairastuttaa ruumiin harkiten, niin että se ei enää kykene vastustamaan. Murha on vähemmän pelättävä."
- Cicero

Eduskunta on päättänyt yhdeksi säästöjen nimissä lakkautettavaksi kohteeksi oman joukko-osastoni, Pohjois-Karjalan Prikaatin. Tämän myötä historiaan jäävät myös Karjalan Jääkäripataljoona ja Karjalan Sotilassoittokunta. Reserviupseeri- ja reserviläispiiri järjestävät tästä johtuen mielenosoituksen Jonsuun torilla lauantaina 18.2. kello 10.00 alkaen.

Vaikka en usko mielenilmauksen muuttavan mitään, koen velvollisuudeksi osallistua kyseiseen tapahtumaan. Valtiojohtomme on paitsi turmelemassa Suomen uskottavaa kykyä puolustaa omia hallinnollisia alueitaan, niin myös romuttamassa jälleen palan suomalaista sotilasperinnettä. Liekö sattumaa vai ei, mutta puolustusministeri Stefan Wallinin (RKP) omaa joukko-osastoa, Dragsvikiä, ei lakkauteta huolimatta siitä, että tätä oli ministeriön virkamiesten lausunnossa esitetty.

Puolustusvoimat ovat kohde, josta on helppo säästää rauhan aikana, mutta puolustuskyvyn palauttaminen entiselle tasolleen tulee monin verroin kalliimmaksi ja hankalammaksi. Tämän on joutunut Ruotsi kokemaan kun se 1990-luvulla supisti voimakkaasti puolustuskuluissaan, mutta on joutunut maailman muuttumisen myötä lisäämään jälleen armeijan rahoitusta. Hommasta tuli hölmöläisen säästämistä. Lisäksi näinä taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti epävakaina aikoina pitäisin varsin ajattelemattomana laittaa tuhansia ammattisotilaita työvoimatoimiston jonoon.

En kiistä, etteikö säästöjä ole pakko tehdä, muutoin seurauksena on ennen pitkään sama tilanne kuin Kreikassa nyt. Kuitenkin olisi syytä miettiä mistä säästetään. Eräs vasemmistolainen poliitikko sanoi kampanjassaan, ettei vastakkainasettelun aika ole ohi. Asetettakoon tähän siis muutamia lukuja vastakkain: Puolustusvoimien säästöt joukko-osastoja lakkauttamalla ovat 60-65 miljoonaa euroa vuodessa. Samaan aikaan kehitysyhteistyöhön ollaan laittamassa vuoden 2012 budjetissa 1124 miljoonaa euroa, ilmastorahoitukseen 40 miljoonaa euroa, maahanmuuttoon 63,6 miljoonaa euroa ja maahanmuuttajien kotouttamiseen 112,4 miljoonaa euroa. Mistä näistä voisikaan tinkiä niin, että se mahdollisimman vähän vahingoittaisi Suomen kansallista suvereniteettia, sen yhteiskunnallista rakennetta ja suomen kansan yleistä hyvinvointia? Jos vastaus on jokin muu kuin puolustusvoimat, on syytä ajatella, kenen asialla poliitikkomme oikeasti ovat ja mikä heidän agendansa on.

Joukko-osasto kesti talvisodassa Puna-armeijan hyökkäyksen Kollaan joella, mutta ei kestä epäkansallisten poliittikkojemme turmeltuneisuutta.

Boardwalk Empire - Kaupunki hyvän ja pahan tuolla puolen

Seuraan melko vähän mitään televisiosarjoja, yhtäältä siksi, että en ole viiteen vuoteen omistanut televisiovastaanotinta, mutta ennen kaikkea johtuen sarjojen älyllisestä köyhyydestä. Sarjat on usein tehty silmällä pitäen kertakäyttökulttuuriin tottuneen massan mieltymyksiä, eivätkä siten ole minusta kovinkaan nautittavia. HBO:n sarja Boardwalk Empire kuitenkin tekee poikkeuksen. Kieltolain aikaiseen Atlantic Cityyn sijoittuva sarja vei minut mukanaan ensimmäisestä jaksosta lähtien ja on pitänyt otteesaan nyt kahden tuotantokauden ajan. Mitä tässä sarjassa sitten on tehty paremmin kuin muissa?

Sarjan ensimmäiseksi ansioksi on laskettava sen irtaantuminen amerikkalaiselle filmiteollisuudelle tyypillisistä moraali- ja ihmiskäsityksistä, jotka naiiviudessaan muistuttavat enemmän lastensatujen maailmaa kuin todellisuutta. Boardwalk Empiressä kukaan ei ole hyveellinen – toisaalta ei karikatyyrimäisen pahakaan. Tämä tekee sarjan henkilöhahmoista paljon uskottavampia, kuin mitä on totuttu normaalisti näkemään. Jopa puritaanisuuden ja itsekurin perikuvana esittäytyvä liittovaltion kieltolakiagentti Nelson van Alden (Michael Shannon), sortuu kuolemansynteihin kaupungissa, jossa hyveellisyyttä edustavat vain kulissit. Lapset näyttävät olevan ainoita korruptoitumattomia ihmisiä koko kaupungissa. Paitsi yksi näistäkin tulevaisuuden toivoista on sisarensa kuolemaa toivova pyromaaninen pikkupsykopaatti.

Boardwalk Empiren hahmot ovat hyvin luotuja. Niissä on runsaasti syvyyttä ja katsoja kiinnostuu nopeasti tietämään lisää hahmojen taustoista ja heidän vaikuttimistaan toimia siten kuin toimivat. Hahmot myös elävät ja muuttuvat sarjan kuluessa yksien kilvoitelessa omantuntonsa kanssa, toisten luovuttaessa ja hylätessä kaikki moraalisuus. Sarja uskaltaa juonessaan surmata päähenkilöitä, mikä on poikkeuksellista amerikkalaiselle käsikirjoittamiselle - paitsi tietenkin silloin, kun näyttelijänä on Sean Bean, jonka roolihahmot harvoin elävät lopputeksteihin saakka. Se tuo realismin tuntua, ettei katsoja voi luottaa jonkin sarjan hahmon – muutamia historiallisia henkilöitä lukuunottamatta - selviytyvän seuraavaan jaksoon asti. Monesti kaikkein vastenmielisimmät ja röyhkeimmät opportunistit jatkavat elämäänsä niiden sijaan, jotka edes ajoittain yrittävät toimia moraalisesti kestävällä tavalla.

Visuaalisesti orientoituvana ihmisenä huomioni kiinnittää myös 20-luvun tyyli, jossa miehet näyttävät miehekkäiltä ja naiset naisellisilta. Mielestäni 1900-luvun alku oli viimeisiä aikoja, kun länsimainen pukeutumistyyli vielä oli oikeasti olemassa. Nykyistä katukuvaa katsellessa toivoo monesti pääsevänsä 20-luvun Atlantic Cityn miljööseen. Sarjassa esiintyvän vaatetuksen, huoneiden kalustuksen ja katukuvan autenttisuuteen on selvästi panostettu ja muutaman kerran tipahdin juonesta ihan vain siksi, että unohduin ihailemaan sarjan aikakauden tyylin esilletuontia. Tosin, itsellä pistää silmiin sarjassa tapahtuva jatkuva juopottelu, jonka ilmeisenä tarkoituksena on osoittaa kieltolain naurettavaa toimimattomuutta, mutta on ehkä turhan alleviivattua. Luulisi konepistoolein tapahtuvan liiketoimien edistämisenkin sujuvan paremmin, ellei olisi jatkuvasti noin viiden paukun humalassa.

Boardwalk Empire on sarja, joka koukuttavan hyvin kertoo tarinaa kaupungista, jossa kenenkään ei tule sokeasti luottaa yhteenkään toiseen ihmiseen, ja jossa liittolaisuussuhteet elävät vapaasti kulloisenkin eturistiriidan mukaan. Ystävyys, rakkaus, sukulaisuus ja henkilökohtaiset aatteet jäävät toissijaisiksi arvoiksi kun raha ja valta turmelevat jokaisen asemaan ja sukupuoleen katsomatta. Toiveet rikkauksista, vallasta ja yhteiskunnallisesta asemasta rikosten ja huijausten tiellä toteutuvat yksillä ja toisilla vievät kaiken. Katsoja, joka etsii moraalisesti puhtaan sankarin tarinaa pahuuden voimia vastaan, ei tule saamaan Boardwalk Empirestä mitään, vaan katsokoon tuolloin mieluummin vaikkapa Ylen dokumentteja toisesta maailmansodasta. Sen sijaan katsoja, joka ei kaipaa satumaisen naiivia kuvausta hyvän ja pahan välillä, tuntee yleistä kiinnosta rikossarjoihin ja pitää Kummisetä-elokuvista, viihtyy varmasti sarjan äärellä.

Työväenluokan tuho

Mitä yhteistä on 20-luvun italialaisella sosialistilla, populaarikulttuurilla, 11-vuotiaan poikansa kanssa juopottelevalla äidillä, massamedialla, vallankumouksella ja sosiaalietuuksilla? Paljonkin, jos traditionalistilta kysytään.

Puhuttaessa länsimaalaisen sivilisaation romahduksesta, on mahdotonta olla mainitsematta Theodore Dalrymplea ja hänen kirjoituksiaan aikamme Englannista. Täkäläisittäin tuntuu uskomattomalta ajatella modenissa yhteiskunnassa elävää ei-kehityshäiriöistä ihmistä, jolta puuttuisi kirjoitustaito ja että paikallinen koulujärjestelmä on mahdollista läpäistä osaamatta lukea. Toisin kuin voisi tietämättään olettaa, lukutaidottomien joukko ei ole pelkästään kolmannen maailman siirtolaisia, vaan kasvavassa määrin valkoista natiiviväestöä.

Suomennettuna Dalrympleä ei valitettavasti ole, mutta tiettävästi jonkinlainen kokoelma herran parhaimistoa olisi käännöstyön alla tullee julkaistavaksi vuoden kuluttua. Esimerkillinen näyte Dalrymplen kirjoittelusta on Spectatorin artikkeli, jossa Dalrymple vastaa kysymykseen, onko Britannia rappeutunut Elisabeth II:n aikana. Tarkastellessaan aihetta, hän nostaa varsin herkullisesti esiin sen, että kuningattaren kruunajaisten aikaan 1952 maan suosituin laulajatar oli Kathleen Ferrier, 60 vuotta myöhemmin omaan oksennukseensa tukehtunut narkkari Amy Winehouse. Mikä voisikaan kuvastaa yhtä hyvin eurooppalaisen sivistyksen ja kulttuurisen tason romahdusmaista syöksyä toisen maailmansodan jälkeisinä aikoina? Valitettavasti monikin asia.

Iltalehdessä julkaistiin uutinen brittiläisestä naisesta, joka juopottelee 11-vuotiaan poikansa kanssa. Uutinen oli hämmentävä ja masentava, mutta johtuen siitä, että Dalrymplen kautta olin jo aiemmin saanut jotain kuvaa maan alimman luokan lohduttomasta ja täysin kunniattomasta elämänmallista, en ole erityisen yllättynyt. Uutisessa olennainen lause on kohta "oikeus katsoi äidin elämän olleen niin rankkaa, että sen katsottiin lieventävän tuomiota”. Tämä lause on olennainen siksi, että se kertoo paljon yhteiskunnan eetoksesta, jossa ihmisten katsotaan olevan ennemmin olosuhteiden (l. yhteiskunnan) uhreja kuin omasta toiminnastaan vastuullisia yksilöitä.

Joku voisi sanoa, että huolimatta hyvinvointivaltion mallista Britanniassa ja muuallakin länsimaissa elää kasvava joukko ihmisiä, joiden elämää kuvatakseen britit ovat keksineet käsitteet chav (council housed and violent) ja ned (non-educated delinquent). Suomen kielessä lähimmäksi chav-termiä osuu roskaväki sikäli, kun sillä tarkoitetaan yhteiskunnan pohjimmaista joukkoa, joka on taustaltaan työväenluokkaa, mutta ilman työväenluokan positiivisia ominaisuuksia, protestanttista työn eetosta ja halua elää kunnollisella tavalla. Ihmisjoukkoa, jonka elämää leimaa aikaansaamattomuus, huono ruokavalio, välinpitämättömyys sivistyksellisistä arvoista, positiivisten ihanteiden puute, päihteet ja väkivalta. Itse sanoisin, että tämän surkean joukon kasvu johtuu suurilta osin nimenomaan sellaisesta hyvinvointivaltiomallista, jossa yhteiskunta takaa elatuksen, mutta ei millään keinoin aktiivisesti pyri ojentamaan kelvottomasti eläviä kansalaisiaan. Tällainen tulkittaisiin vapautta riistävänä fasismina, mikä käy taikasanasta hiljentämään useimmat kunnollisia elämänmalleja vaativat henkilöt.

Hyvinvointivaltion ja sosiaalisen liberalismin yhdistäminen on tunnusomaista nykyaikaselle vasemmistolle. Ihmisillä katsotaan olevan oikeuksia, mutta heille ei haluta asettaa velvollisuuksia. Edelleen modernille vasemmistolaisuudelle on tunnusomaista halu hävittää rajat korkean ja matalan kulttuurin välillä. Siinä missä vanha työväenliike kannusti työläisiä lukemaan, sivistymään ja elämään kunnollisesti, jotta porvarilla ei olisi varaa pilkata sankarillista työläistä, kannustaa moderni vasemmistolaisuus elämään sillä tavoin kuin itsestä sattuu tuntumaan. Koska ihminen on impulsiivinen olento ja hetkittäiset tuntemukset eivät luo rakentavaa pohjaa elämälle, on seurauksetkin tylyn deterministisiä. Mikäli itse seuraisin vailla mitään arvoja ja periaatteita hetkittäisiä tuntemuksiani, olisin pian alkoholistina katuojassa tai vankilassa. Kun ihminen pelastetaan jokaisesta tekemästään virheestä ja kun hänet uskotellaan olevan itse vastuuton tekemistään virheistä, jatkaa hän virheiden tekemistä.

Tällainen yhteiskunnallinen muutos ei olisi mahdollista ilman, että sivistyneistö ja kulttuuriväki eivät aktiivisesti edesauttaisi tähän tilanteeseen johtavia aatteita. Kaikkina aikoina yhteiskunnassa on elänyt materialistiselta hyvinvoinniltaan ja sosiaaliselta statukseltaan katsottuna ylempi väki, joka on ohjannut loppujen maailmankuvallista kehitystä. Tyypillinen esimerkki tästä on 1800-luvulla alkanut eurooppalaisten maiden kansallismielisyys, joka ei suinkaan saanut alkuaan tavallisen kansan parista, vaan sivistyneistöstä. Samalla tavoin on nykyajan sivistyneistö tiennäyttäjänä uuden vuosituhannen eurooppalaiselle ihmiselle, jonka kuvan nähdessään Oswald Spengler voisi todeta olleensa enemmän oikeassa kuin koskaan osasi pelätä.

Rappiollinen kehitys kytkeytyy paljolti käsitteeseen relativismi. Se tarkoittaa näkemystä, jonka mukaan asioita ei voida arvottaa, eri kulttuurimuotoja ei voida asettaa hierarkioihin eikä ole olemassa huonoa tai hyvää makua – on vain erilaisia makuja! Relativismi voi itsessään olla käyttökelpoinen teoria akateemiseen ajatusleikittelyyn, mutta yhteiskunnan perustana se on sietämätön. Kuvaavasti erään Brightonin yliopiston entisen opiskelijan mukaan koulun professorien tyypillistä kantaa edustaa se, että perheet, joissa on puolenkymmentä lasta eri isien kanssa eivät ole turmiollinen, epävakaa ja huono perhemalli, vaan ainoastaan uusi ja erilainen. Se on heidän mukaansa hieno malli, johon muutkin länsimaat tulevat siirtymään siksi, että perinteinen yhdinperhemalli on alistava. Suomessa vastaavaa älymystön kansanpetoksellista ajattelua edustaa muun muassa Rosa Meriläinen kirjoituksellaan Jyrkkä ei perhearvoille. Meriläisen mukaan näin jää aikaa muun muassa maailmanrauhan edistämiselle, mutta otan oikeuden olla eri mieltä Meriläisen kanssa siitä, saadaanko maailmaan rauha yhteiskunnan perusrakenteet rikkomalla. Ennemminkin seurauksena voi olla kansallisen rauhan menettäminen. Ei tosin olisi ensimmäinen kerta kun haihattelevat utopistit rakentavat taivaan polut helvettiin.

Kun roskaväelle uskotellaan heidän epäonnistumisensa sosiaalisen statuksen ja materiaalisen hyvinvoinnin suhteen johtuvan puutteellisesta sosiaaliturvasta, muiden osoittamasta halveksunnasta tai heitä paremmin pärjäävien toiminnasta, alkavat he aivan varmasti itsekin uskoa siihen. Vaikka yhteiskunta olisi kustantanut heille asunnot, ruoan ja viihde-elektroniikan, uskovat he silti olevansa jonkin uhreja ja haluavat kapinoida heille elämisen mahdollistanutta yhteiskunnallista järjestystä vastaan. Tämä on rationaalisesti ajatellen mieletöntä, sillä yhteiskunnallinen romahdus tarkoittaisi loppua chaveille. Opportunismi, päihdeongelmat, kykenemättömyys pitkäjänteiseen toimintaan, lukutaidottomuus, ammattitaidottomuus ja teiniraskaudet eivät ole kovaa valuutta hyvinvointikuplan toisella puolen.

Vaikka työväen chaveiksi kurjistavat yhteiskunnalliset olosuhteet ovat tuhoisia työväenluokalle itselleen, on vasemmiston relativismille, perinteisten perhemallien vastustamiselle ja alhaisten kulttuurimuotojen ihannoinnille kuitenkin olemassa loogiset syynsä. Antonio Gramsci oli italialainen 20-luvun sosialisti, joka katsoi, ettei kommunistinen vallankumous voisi koskaan tapahtua läntisessä Euroopassa sellaisena, kuin se tapahtui Venäjällä. Olosuhteet eivät tulisi koskaan muuttumaan riittävän kurjiksi, jotta tavallisilla ihmisillä olisi enemmän voitettavaa kuin hävittävää kumouksellisuudessa ja Euroopan henkinen, kulttuurinen ja yhteiskunnallinen selkäranka oli liian voimakas luopuakseen perinteisistä yhteiskunnallisista rakenteista. Siksi tämä selkäranka olisi sananmukaisesti mädätettävä ruokkimalla hajanaisuutta ja epävakautta aiheuttavia ilmiöitä. Tällä tavoin olisi huojutettava yhteiskunnan porvarillista hegemoniaa (käsite on peräisin Gramscilta). Vasemmiston olisi hyökättävä perinteisiä rakenteita vastaan rajusti, mutta tämän jälkeen soviteltava perinteisen järjestyksen edustajien kanssa ihmisten kompromissitaipumusta hyödyntäen. Näin yhteiskuntaa voitaisiin hiljalleen liu'uttaa vallankumoukselle otolliseen tilaan.

Gramscin ajatukset hautautuivat pitkäksi aikaa, mutta kokivat uuden nousun toisen maailmansodan jälkeisen Frankfurtin koulukunnan käytössä. Hegemonian haltuunotosta tuli keskeinen toimintatapa ja vasemmiston piti doktriinin mukaan toimia yhteiskunnan rakenteiden sisältä käsin saadakseen meemeilleen yhteiskunnallista tilaa lehdistön, tiedemiesten ja jopa entisten arkkivihollistensa pappien suulla. Frankfurtin koulukunnan keskeisimpiin oppeihin kuuluu kriittinen teoria, joka avoimesti tunnustaen pyrkii muuttamaan yhteiskuntaa haluamaansa suuntaan sen sijaan, että pyrkisi perinteisen yhteiskuntatieteen tavoin ymmärtämään yhteiskuntaa.

Jos roskaväki on uhri ja sen tyytymättömyys johtuu ulkoisesta syystä, on syynä työväen aatteensa pettänyt vasemmistolaisuus, jolle vallitsevan järjestyksen horjuttamisesta ja kumoamisesta tuli tärkeämpi asia kuin tavallaisen työläisen todellinen hyvinvointi. On tavallaan ironista, että kun hegemonia-käsitteen pohjana oli perinteinen yhteiskuntajärjestys, massamedia ja hierarkkinen kulttuurikäsitys, menettää vasemmistolaisuus sekä perinteiset äänestäjänsä että yhteiskunnallisiin rakenteisiin pyrkimillä saavutetun vallan näiden romahtaessa. Yhtäältä siksi, että yhteiskunta ajautuu yhä kurjistuvaan tilaan, jossa usko valtioon ja sen instituutioihin katoaa ja toisaalta siksi, että vapaasti toimiva internet on mediakontrollin ulottumattomissa.

En usko, että tilanne yhteiskunnan rapautumisen kannalta tulee muuttumaan miksikään ennen, kuin kohtaamme koko järjestelmän olemassaoloa uhkaavan kriisin. Mutta se ei ole mikään ongelma, sillä tämä kriisi on tulossa. Emme tiedä miten kauan Euroopan Unionin velkainen järjestelmä pysyy kasassa, mutta varmaa on se, että kaikki tulee muuttumaan. Emme tiedä mikä ja missä laukaisee muutoksen, mutta kun se tulee, se tulee lumivyörymäisesti – aivan kuten kaikkina entisinäkin aikoina, jolloin pitkä kurjistumisen aika on lauennut kumoukselliseksi muutokseksi. Aivan kuten Neuvostoliitossa, jossa johto uskoi, että heidän käsissään on historiallisesti viimeinen yhteiskunta ja kaikki tulee menemään yhä parempaan suuntaan. Kaikki tämä valui tuhkana heidän käsistään.

Mitä sitten yhtesikunnallisten apujen turvin katkeroituneena elämään tottuneille roskaväen edustajille tapahtuu? Yhteiskunnassa, jossa heidän elämistään tuetaan, mutta huonoja elintapoja ei kitketä pois, tapahtuu juuri Britannian esimerkin tavoin. Sitten kun yhteiskunta romahtaa, niin silloin roskaväki lakkaa olemasta, sillä juopottelu, tv:n tuijottaminen ja sosiaalitoimiston hakemuksen täyttäminen eivät ole kovaa valuuttaa missään järjestyksen jälkeisessä tilanteessa. Tuolloin Gramsci on saanut kumouksensa.