Raja railona aukeaa, osa II - Viikko Pietarissa

Edellinen viikkoni kului tutustuen Pietarin kaupunkiin. Matka oli kaikilla tavoin niin onnistunut kuin se vain voi olla ja elämystäyteisyydessään matkustamisen arvoinen. Matkustimme kaupunkiin pikkubussilla, jossa menopaluun saa alle sadalla eurolla. Matka kestää noin 7 tuntia pysähdyksineen ja toisin kuin mitä oli kaverin edellisestä matkasta kuullut, tällä kertaa kuljettaja ajoi varsin hillitysti.

Majoituimme Parkhomenko prospektilla keskustan pohjoispuolella sijaitsevaan hostelliin. Paikka on varsin tuntematon ja henkilökunta oli yllättynyttä, että ulkomaalainen seurue on löytänyt tiensä sinne. Majoittuminen oli halpaa, sillä maksoimme kolmen hengen huoneestamme kokovaisuudessaan 1200 ruplaa (30 euroa) yöltä. Tilat eivät toki tällaisella hinnalla voi olla kovin prameassa kunnossa, mutta tehtävänsä paikka kuitenkin hoiti. Lievässä ränsistyneisyydessään, tuntemattomuudessaan ja henkilökunnan alun epäluuloisuudessaan paikasta huokui lovecraftilaista henkeä, mikä ei tietenkään huono asia ollut matkaajalle, joka on asennoitunut matkustamiseen hieman eri tavoin kuin geneerinen pakettituristi.

Julkinen liikenne on toimivaa ja matkustimme pääasiassa metrolla. Metroverkkoon kuuluu viisi linjaa ja niillä pääsee nopeasti eri puolille kaupunkia, sillä vuorojen väli on vain muutamia minuutteja. Metron ovien suhteen täytyy olla varovainen, sillä kun ovet menevät niistä varoittavan kuulutuksen ("Ostorozhno, dveri zakryvautsa!") jälkeen kiinni, niin ne myös tekevät niin ja juna jatkaa matkaansa. Ovissa ei ole turvatunnistinta siltä varalta, että taitamaton suomalainen on vielä ovien välissä ja vaarassa menettää jalkansa tai kätensä.

Pietarin kaupunki sijaitsee Nevan suistoalueella ja pehmeä maaperä on sanellut monia kaupunkisuunnittelut ehtoja. Kaupungin talot ovat miljoonakaupungiksi varsin matalia ja metro on kaivettu hyvin syvälle, yli sata metriä maan pinnan alapuolelle. Näin ne toimivat myös väestösuojina. Metroasemat ovat varsin siistejä, hyvässä kunnossa ja monet niistä edustavat erittäin koristeellista stalinistista arkkitehtuuria. Valitettavasti asemien kuvaaminen on kielletty ja valokuvaamisesta voi saada sakot.

Silmiinpistävä piirre verrattuna Helsingin metroon on se, että kaikenkarvainen nuoriso ei notku asemilla vailla mitään järkevää syytä olla siellä. Kaupunkikuvakaan ei ole täynnä graffiteja ja muuta töherrystä, jotka rakkaan kulttuuriministerimme mielestä ovat yhtä arvokasta taidetta kuin Da Vincin teokset.

Tiistaina kävimme tutustumassa Eremitaasiin, eli yhteen maailman suurimmista kulttuuri- ja taidemuseoista, jolle vertoja vetävät vain Louvren ja British Museumin kaltaiset jättiläiset. Museon vaikuttavuutta on vaikea sanoilla selittää, mutta ehdimme koko päivän aikana näkemään korkeintaan viidenneksen koko näyttelystä. Eremitaasissa on 12 pääosaa ja jokainen pääosa käsittä kymmeniä huoneita täynnä erilaisia taide- ja kulttuuriaarteita. Esimerkiksi arsenaaliin on koottu yli 15 000 erilaista asetta ja varustetta eri puolilta maailmaa. Eremitaasia on mahdotonta kokea kokonaisuudessaan, sillä jos jokaista esillä olevaa maalausta ja artefaktia tutkisi minuutin ajan, kestäisi kierros toistakymmentä vuotta. Paitsi, että näyttely on massiivinen, on se myös laadukas ja on hieman hämmentävää katsella maalausta Pultavan taistelusta tai Rubensin maalauksia ymmärtäen, että nämä kaikki ovat aitoja teoksia.

Keskiviikkona tutustuimme sotahistorialliseen museoon Pietari-Paavalin linnoituksen edustalla. Museo oli tietenkin Eremitaasiin verrattuna 'pieni', mutta silti täynnä kaikenlaista nähtävää myöhäiskeskiajan aseista nykypäivään. Pienuus on vain suhteellista, sillä 850 000 näyttelyesineen määrällään sille ei liene ainakaan Suomessa haastajaa.

Museokierroksen jälkeen kävimme Kronwerk prospektilla sijaisevassa Cafe Mozartissa syömässä. Kyseisen ravintola-kahvilan ruokalista oli itävaltalaistyylinen ja paikassa soitettiin klassista musiikkia. Muutoinkin ravintoloiden palvelu on erinomaista ja ruoka hyvää. Hinnalla, jolla Suomessa syöt pitsan, saa Pietarissa oikean aterian juomineen. Jos Suomessa olisi terveempi työn ja tuotteiden verotus, niin ehkä meilläkin voisi olla kohtuuhintaista syödä ravintoloissa ja meillä olisi laadukkaampia paikkoja viettää vapaapäviä kuin likaisia kebab-pitserioita ja juottoloita.

Kotiin palaaminen oli jossain määrin tympäisevää, sillä viikon jälkeen maani toi korostuneesti ilmi kaikki ne piirteet joiden haluaisin muuttuvan yhteiskunnassamme. Iltalehti halusi kertoa meille Suomen kulttuuriuutisina, että Helsinkiin saadaan pienois-Guggenheim ja Timo Jutilan kasvot piirrettiin lauantaimakkaraan. Kesälahden huoltoasemalla oluella istuva nuori herrasväki alkoi höpistä "vitun ryssistä" minibussimme parkeerattua aseman pihaan. Illalla ravintolassa iltaa istuessa vasemmistolainen huligaani uhkasi vetää minua turpaan, koska olin hänen kanssaan eri mieltä asioista. Tappelua ei sentään syntynyt, sillä hän jätti kortit katsomatta. Kertaakaan matkan aikana Pietarissa en kohdannut sitä, että ihmiset puuttuisivat tuntemattomien ihmisten vapauteen pukeutua ja ajatella haluamallaan tavalla. Toki osaan arvostaa juotavaa kraanavettä ja korruptoitumattomampaa virkamieskuntaa, mutta jotain opittaa tällä kansalla voisi olla itäisestä naapurista.

Wikipedian käyttäjän kuva Awtowon metroasemasta.

Pietarin katuja talsimassa.

Jupiterin patsaan vierellä Eremitaasissa.

Hostellimme Parkohomenko prospektilla

Musossa oli venäläisen aseistuksen ohella mm. Panzerfaust.

Sotahistoriallisen museon piha.

Usko irrationaaliseen

"Joka puolustaa uskoaan järkisyillä, hänet voidaan myös kumota järkisyillä."
- Robert Hammerling

Minulle uskonto on aina ollut ristiriitainen ilmiö. Teini-ikäisenä punkkarina ja hevarina kapinoin rankasti kristinuskon oppeja vastaan, sillä yhtäältä sen tarjoamat selitykset maailmasta ovat täysin järjettömiä ja toisaalta en ole koskaan tuntenut minkäänlaista uskonnollisuutta itsessäni. Rationaalisesti ajatellen ei ole mitään syytä uskoa kristinuskon Jumalaan sen kummemmin kuin kristitytkään eivät usko muiden uskontojen jumalolentoihin. Miksi ei siis ottaa vielä yhtä askelta ja kieltää tämä viimeinenkin jumala kaikkien muiden joukossa?

Kuitenkaan uskonnollisuus ei näytä lähtevän ihmisen olemuksesta mihinkään, vaikka jokin yksi uskonto sinänsä katoaisikin. Yhden uskonnon jättämän tilan vain täyttää toinen usko uusine dogmineen, jumalineen ja demonineen. Uutta uskontoa ei välttämättä nimitetä uskonnoksi, mutta se täyttää samoja tehtäviä kuin aiempikin. Se asettaa ideaaleja, syntejä ja selityksiä inhimilliselle elämälle. Se rakentaa sinänsä irrationaalisista rakennustarpeistaan sillan nihilistisen kuilun yli. Tässä mielessä voin helposti olla samaa mieltä Joseph de Maistren kanssa, joka kiisti rationalismin mielekkäänä maailmankuvallisena lähtökohtana.

Helpoin esimerkki uskonnon jättämän tilan täyttämisestä lienee reaalisosialismi, joka kiisti perinteisen uskonnon, mutta täytti uskonnon jättämän aukon johtajakultilla ja uskolla homo sovieticukseen. Saatanan osan täytti porvari.  Symbolit, joiden kautta ihminen saattoi identifioida itseään johonkin maailmankuvalliseen yhteisöön, vaihtuivat rististä sirppiin ja vasaraan. Tämän uuden tieteellisen maailmankuvan rationaalisuus oli kuitenkin lopulta vielä helpommin pettävää ja helpommin hylättävää kuin aiemman irrationaalisen uskonnon perusteet. 

Uskonnoille ominaista on, että yhden uskonnon jumalat voivat olla toisen paholaisia. Siinä missä Perkons oli latvilaisten ylin jumala, oli se kristittyjen paholainen. Siinä missä monille 30-luvun lopun saksalaiselle Hitler oli de facto jumala tämän asettaessa järjestyksen, lait ja elämän päämäärät, on hän humanismiin uskovalle liberaalille demokraatille Saatana edustaessaan kaikkea sitä, mitä humanismiin uskova liberaali demokraatti ei halua edustaa. Huvittavaa kaksinaismoralismia on se, että tämä omasta mielestään rationaalinen, edistyksellinen ja järkevä humanisti toisintaa omaan käyttöönsä soveltamia kristinuskon oppeja muuttaen vain oppirakennelmansa hahmot myyttisistä maallisiksi hahmoiksi.

Myyttisten jumalien vaihtaminen maallisiksi on kuitenkin ongelmallista. Uskovainen ei koskaan halua nähdä omissa jumalissaan tai pyhimyksissään mitään inherenttiä pahuutta, joka kuitenkin mielestäni kuuluu olennaisesti inhimilliseen luonteeseen. Tämän takia Jeesus oli kristittyjen mukaan maailman ainoa synnittömänä kuollut. Kun mytologian jumalat ja pyhimykset korvataan maallisilla jumalilla ja pyhimyksillä, tulee tarpeelliseksi unohtaa ja kieltää maallisten jumalien ja pyhimysten inhimillinen pahuus. Monille vasemmistolaisille Che Guevara edustaa ihailtavaa kapinallista vastassaan kapitalismin helvetinjoukot, mutta jättävät huomioimatta sen, että ihminen Che Guevara edusti toimillaan kaikkea muuta kuin mihin vasemmistolainen haluaa uskoa. Todellisen elämän Che Guevara poltti kirjoja, kielti musiikkia, vihasi mustia ja tappoi homoja. 

Toinen uuden humanistisen uskon pyhimys on Nelson Mandela, joka humanistiselle liberaalille demokraatille on sankari, joka taisteli hyvän ja oikeudenmukaisen maailman vuoksi. Hänen ristinsovituksenaan ihmiskunnan syntien tähden riitti 30 vuotta vankilassa. Samoin kuin Che, on Mandelankin vähemmän päivänvaloa sietävät teot jätetty mainitsematta. Hän perusti Umkhonto we Sizwe -nimisen terroristijärjestön, jonka iskuissa kuoli satoja ihmisiä. Sen jälkeen kun Mandelan puolue ANC voitti vaalit 90-luvulla, satojen buurien maatilat on hävitetty ja omistajat tapettu. Mandelan edustama joukko ei edusta halua luoda hänen länsimaalaisten ihailijoidensa utopioissa elävää liberaalia yhteiskuntaa, jossa eri kansanryhmät elävät iloisesti keskenään, vaan valkoisten häätämistä tai suorastaan tuhoamista Etelä-Afrikassa. He eivät ole valtakaudellaan olleet kiinnostuneita myöskään puuttumaan PAC:n toimintaan jonka mottona on ollut "yksi uudisasukas, yksi luoti". Ja tätä mottoa he ovat noudattaneen eteläafrikkalaisia buureja vastaan. Advocatus diabolille olisi näistä pyhimyksistä raskauttavaa aineistoa, mutta paholaisen asianajaja näiden pyhimisten suhteen lienee vaiennettu.

Nykyisen arvomaailman keskeisimpiä dogmia on tasa-arvo. Se ei kuitenkaan ole yhtään rationaalisempaa tai tieteellisempää kuin minkään uskonnon väittämät. Sille ei ole biologisia perusteita, eivätkä ihmiset todellisuudessa tunne olevansa samanarvoisia keskenään. Minusta ainakin tuntuisi oudolta pitää itseäni yhtä arvottomana kuin mitä nyt edesmennyt Jammu Siltavuori oli. Jos ihmisten arvo on sama, niin mille ihmisen arvo silloin perustuu? Se ei voi totaalissa tasa-arvossa perustua ihmisen teoille, sillä se tarkoittaisi, että kaikki ihmisten teot olisivat saman arvoisia ja tätä eivät kuitenkaan kiihkeimmätkään egilitaristit allekirjoita. Pääministeri Jyrki Katainen on todennut, että "jokaisen ihmisen arvo on jakamaton, eli meillä on vain yksi ja yhteinen ihmisarvo ja tämmöisillä asioilla ei pidä leikkiä". En tiedä ymmärtääkö Katainen itse, että ainoa ei-jaollinen luku on nolla vai onko tämä ennemmin vain muistutus siitä, että pääministerinämme häärää mies, jonka kouluarvosana matematiikasta oli kuusi. Oleellisempaa kuitenkin on miehen viimeinen lausahdus, jossa hän toteaa, ettei näillä asioilla pidä leikkiä. Toisin sanoen, näistä asioista ei pitäisi puhua. Tämä ymmärrettävää, sillä tasa-arvointoilijoilla ei vaikuta olevan muita perusteita tasa-arvolle kuin se, että se nyt vain on oikein ja tasa-arvon perustavanlaatuisen hyvyyden kiistäjä on puhdas kereettiläinen joka joinain toisina aikoina olisi joutanut roviolle.

Vanha uskonnollisuus oli siinä mielessä armeliaampaa tavalliselle ihmiselle, että se erotti pyhän ja profaanin ja totesi uskon asioiden olevan uskon asioita eikä niille tarvitsekaan etsiä rationaalisia perusteita. Uskonnollisuuden jättämän memeettisen tilan yrittävät nyt täyttää aatteet, joiden kannattajat väittävät arvojensa olevan rationaalisia, mutta jotka todellisuudessa rakentuvat samalla tavoin irrationaalisten periaatteiden varaan. Näiden aatteiden kannattajat kaksinaismoralistisesti sanovat kannattavansa kriittistä keskustelua jossa minkään ei pitäisi olla tabu tai pyhää, mutta käyttäytyvät kuin espanjalaiset inkvisiittorit kun joku kyseenalaistaa pelkkien keinojen sijaan myös päämäärät. 

Jos ateismi olisi yhteiskunnan lähtökohtainen maailmankuva, sortuisi se nopeasti hedonismiin ja hajaannukseen. Siksi evoluutio on luonut Jumalan. Uskonnoilla on evolutiivinen ja yhteisön geenejä säilyttävä vaikutus samalla tavoin, kuin kielellä tai ilmeiden ymmärtämisellä - ja sosiaalisuudella ylipäätään. Tämä Jumala vai näyttäytyy eri tavalla eri kulttuureissa samoin kuin kielet vaihtelevat eri kulttuureissa. Militantit ateistit, jotka haluaisivat hävittää kaikki uskonnot ja niiden yhteiskunnalliset rakenteet, eivät välttämättä tätä ymmärrä. Heille ei ole tasa-arvonsa harhassa selvää, että Richard Dawkinsin kaltainen älykäs ja sivistynyt ihminen voi olla ateisti täysin eri seurauksin kuin sellainen henkilö, jonka älykkyys on jossain mediaaniälykkyysosamäärän ja jakoavaimen välillä.

Ateismi sopii niille, jotka pystyvät sietämään maailmaa, joka pohjimmiltaaan on nihilistinen ja jossa ihmiselle ei ole varattuna mitään suurta suunnitelmaa, eikä ihmiskunta maailmankaikkeuden mittakaavassa ole edes sen vertaa merkitsevä kuin mitä yksi vesimolekyyli on valtameressä. Tämän ymmärtäminen ei aina ole henkisesti helppoa, mutta kun emotionaalista sidettä irrationaalisiin uskomuksiin ei ole niin sitä ei ole. 

Ajatuksia feminismistä ja naisten emansipaatiosta

Se mitä feminismi on tehnyt naisillemme, on orjuuden vaihtaminen toiseen. Sen sijaan, että naiset olisivat enää riippuvaisia aviomiehistään, jotka he ovat useimmiten naineet rakkaudesta, he ovat tulleet palkka- ja velkaorjiksi, he ovat riippuvaisia anonyymeistä suuryrityksistä, pankeista ja hallituksista, jotka kohtelevat heitä vain rahan ja työvoiman lähteenä ja jotka eivät varmasti rakasta ketään.
- Alex Kurtagic

Tänään on se päivä, jolloin lehtien palstat täyttyvät, Helena Erosta lainatakseni, ruikutuksista kuinka on ihan väärin ja epätasa-arvoista, kun nainen ei voi ottaa nimeä Matti tai kuinka synnytysikäisten naisten urakehitys ei etene yhtä jouhevasti kuin saman ikäluokan miesten. Kyseessä on siis kansainvälinen naisten päivä.

Tämän merkkipäivän vietto on lähtöisin eri maiden sosialistipuolueista ja päivää alettiin virallisesti viettää ensimmäisen kerran nimenomaan reaalisosialistisissa maissa. Tämä ei sinänsä ole mitenkään yllättävää, onhan totaaliegilitaristinen ajattelu tunnusomaista ja lähtökohtaista nimenomaan sosialisteille. Siitäkin huolimatta, että eri yksilöiden tasa-arvoisuus voi toteutua ainoastaan toistensa suhteen vertaisten yksilöiden kesken.

Kuten Eronen oivallisesti tuo esiin, on feministisessä agendassa nähtävissä ihmisten hyvinvoinnin edistämisen sijaan halu horjuttaa yhteiskunnan rakenteita, joista perhemallit ja niihin liittyvät sukupuoliodotukset ovat yksi keskeisimpiä. Tämä strategia on alkujaan toisen vasemmiston yhteiskuntakriittistä lähestymistapaa ja on periytynyt luontevasti kolmannelle vasemmistolle, eli käytännössä vihreille ja feministeille.

Kuten kaikkeen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, liittyy feminismiinkin voimakas egotrippeily ja oman minuuden kohottaminen harmaasta massasta. Paradoksaalisesti tällaiset tasa-arvoihmiset kohottavat itseään massan yläpuolelle tekemällä kuohuttavia julkisuustempauksia ja kilvoitellen siitä, kuka on kaikkein yhteiskuntakriittisin. Jos ei pelkkä mielipiteiden esittäminen riitä, pitää turvautua Katja Ketun tavoin (IL 7.2.2012) väärän lipun operaatioihin.

On tietenkin huonoa argumentaatiota puuttua kenenkään ihmisen ulkoiseen olemukseen, mutta Ketun habitusta tarkastellessa en voi olla ihmettelemättä, miksi niin monesti nämä radikaalit vaikuttavat siltä, että heidän kotiinsa olisi osunut tykistöammus. Feministit haluavat purkaa perinteiset sukupuoliroolit, mutta millaisia roolimalleja heillä on tarjota tilalle? Egoistinen, julkisuushakuinen ja naiseuden hyvät ominaisuudet hylännyt ja miehisen puolen huonot ominaisuudet omaksunut exhibitionisti?

On kornia, että samat ihmiset, jotka moittivat yhteiskunnan urakeskeisyyttä ja "oravanpyörässä juoksemista", valittelevat sitä, että naisten äitiys hidastaa uralla etenemistä suhteessa miehiin. Tässäkin tapauksissa sekundääriset seikat (e.g. yksilön urakeskeisyys) on joko hyvä tai huono asia riippuen siitä, milloin se sattuu tukemaan egilitaristin paradigmaa. Suurin osa sen enempää naisista kuin miehistäkään ei kuitenkaan halua uhrata kaikkia muita elämän aspekteja uralleen, vaan haluavat pitää asiat sopivassa suhteessa toisiinsa. Se, että yleensä nainen jää äitiyslomalle ja mies käy töissä, ei kerro alistamisesta, vaan se kertoo sukupuolten normaalista ja luonnollisesta erikoistumisesta erilaisiin, mutta toisiaan tukeviin asioihin.

Tämän luonnollisen työnjaon - silloinkin, kun se ei ole yhteiskunnallisesti pakotettu, vaan yksilöiden omasta halustaan omaksuma - feministit haluavat hävittää. Syynä joko se, että he ovat kritiikittömästi omaksuneet median ja yliopistojen suoltaman näkemyksen tai vaihtoehtoisesti, mutta ei poissulkevasti, he eivät ole kykeneviä tai halukkaita muodostamaan perheitä. Koska perhettä on perinteisesti pidetty arvokkaana saavutuksena, hakevat perheettömät naiset uusia keinoja saada arvonantoa itselleen. He luovat uudet ihanteet, joissa ei tarvitse nähdä vaivaa parisuhteen tai lasten hankkimisen eteen. Ei tarvitse kantaa perheen äidin raskasta taakkaa tai pitää huolta siveydestään, vaan voi emansipoitua tällaisesta arvoajattelusta. Uudet ihanteet ovat helppoja toteuttaa, sen kun vain on vastuuton ja vapaa - ja feminismi antaa keinon vielä tuntea ylpeyttä tällaisesta.

Työväenluokan tuho

Mitä yhteistä on 20-luvun italialaisella sosialistilla, populaarikulttuurilla, 11-vuotiaan poikansa kanssa juopottelevalla äidillä, massamedialla, vallankumouksella ja sosiaalietuuksilla? Paljonkin, jos traditionalistilta kysytään.

Puhuttaessa länsimaalaisen sivilisaation romahduksesta, on mahdotonta olla mainitsematta Theodore Dalrymplea ja hänen kirjoituksiaan aikamme Englannista. Täkäläisittäin tuntuu uskomattomalta ajatella modenissa yhteiskunnassa elävää ei-kehityshäiriöistä ihmistä, jolta puuttuisi kirjoitustaito ja että paikallinen koulujärjestelmä on mahdollista läpäistä osaamatta lukea. Toisin kuin voisi tietämättään olettaa, lukutaidottomien joukko ei ole pelkästään kolmannen maailman siirtolaisia, vaan kasvavassa määrin valkoista natiiviväestöä.

Suomennettuna Dalrympleä ei valitettavasti ole, mutta tiettävästi jonkinlainen kokoelma herran parhaimistoa olisi käännöstyön alla tullee julkaistavaksi vuoden kuluttua. Esimerkillinen näyte Dalrymplen kirjoittelusta on Spectatorin artikkeli, jossa Dalrymple vastaa kysymykseen, onko Britannia rappeutunut Elisabeth II:n aikana. Tarkastellessaan aihetta, hän nostaa varsin herkullisesti esiin sen, että kuningattaren kruunajaisten aikaan 1952 maan suosituin laulajatar oli Kathleen Ferrier, 60 vuotta myöhemmin omaan oksennukseensa tukehtunut narkkari Amy Winehouse. Mikä voisikaan kuvastaa yhtä hyvin eurooppalaisen sivistyksen ja kulttuurisen tason romahdusmaista syöksyä toisen maailmansodan jälkeisinä aikoina? Valitettavasti monikin asia.

Iltalehdessä julkaistiin uutinen brittiläisestä naisesta, joka juopottelee 11-vuotiaan poikansa kanssa. Uutinen oli hämmentävä ja masentava, mutta johtuen siitä, että Dalrymplen kautta olin jo aiemmin saanut jotain kuvaa maan alimman luokan lohduttomasta ja täysin kunniattomasta elämänmallista, en ole erityisen yllättynyt. Uutisessa olennainen lause on kohta "oikeus katsoi äidin elämän olleen niin rankkaa, että sen katsottiin lieventävän tuomiota”. Tämä lause on olennainen siksi, että se kertoo paljon yhteiskunnan eetoksesta, jossa ihmisten katsotaan olevan ennemmin olosuhteiden (l. yhteiskunnan) uhreja kuin omasta toiminnastaan vastuullisia yksilöitä.

Joku voisi sanoa, että huolimatta hyvinvointivaltion mallista Britanniassa ja muuallakin länsimaissa elää kasvava joukko ihmisiä, joiden elämää kuvatakseen britit ovat keksineet käsitteet chav (council housed and violent) ja ned (non-educated delinquent). Suomen kielessä lähimmäksi chav-termiä osuu roskaväki sikäli, kun sillä tarkoitetaan yhteiskunnan pohjimmaista joukkoa, joka on taustaltaan työväenluokkaa, mutta ilman työväenluokan positiivisia ominaisuuksia, protestanttista työn eetosta ja halua elää kunnollisella tavalla. Ihmisjoukkoa, jonka elämää leimaa aikaansaamattomuus, huono ruokavalio, välinpitämättömyys sivistyksellisistä arvoista, positiivisten ihanteiden puute, päihteet ja väkivalta. Itse sanoisin, että tämän surkean joukon kasvu johtuu suurilta osin nimenomaan sellaisesta hyvinvointivaltiomallista, jossa yhteiskunta takaa elatuksen, mutta ei millään keinoin aktiivisesti pyri ojentamaan kelvottomasti eläviä kansalaisiaan. Tällainen tulkittaisiin vapautta riistävänä fasismina, mikä käy taikasanasta hiljentämään useimmat kunnollisia elämänmalleja vaativat henkilöt.

Hyvinvointivaltion ja sosiaalisen liberalismin yhdistäminen on tunnusomaista nykyaikaselle vasemmistolle. Ihmisillä katsotaan olevan oikeuksia, mutta heille ei haluta asettaa velvollisuuksia. Edelleen modernille vasemmistolaisuudelle on tunnusomaista halu hävittää rajat korkean ja matalan kulttuurin välillä. Siinä missä vanha työväenliike kannusti työläisiä lukemaan, sivistymään ja elämään kunnollisesti, jotta porvarilla ei olisi varaa pilkata sankarillista työläistä, kannustaa moderni vasemmistolaisuus elämään sillä tavoin kuin itsestä sattuu tuntumaan. Koska ihminen on impulsiivinen olento ja hetkittäiset tuntemukset eivät luo rakentavaa pohjaa elämälle, on seurauksetkin tylyn deterministisiä. Mikäli itse seuraisin vailla mitään arvoja ja periaatteita hetkittäisiä tuntemuksiani, olisin pian alkoholistina katuojassa tai vankilassa. Kun ihminen pelastetaan jokaisesta tekemästään virheestä ja kun hänet uskotellaan olevan itse vastuuton tekemistään virheistä, jatkaa hän virheiden tekemistä.

Tällainen yhteiskunnallinen muutos ei olisi mahdollista ilman, että sivistyneistö ja kulttuuriväki eivät aktiivisesti edesauttaisi tähän tilanteeseen johtavia aatteita. Kaikkina aikoina yhteiskunnassa on elänyt materialistiselta hyvinvoinniltaan ja sosiaaliselta statukseltaan katsottuna ylempi väki, joka on ohjannut loppujen maailmankuvallista kehitystä. Tyypillinen esimerkki tästä on 1800-luvulla alkanut eurooppalaisten maiden kansallismielisyys, joka ei suinkaan saanut alkuaan tavallisen kansan parista, vaan sivistyneistöstä. Samalla tavoin on nykyajan sivistyneistö tiennäyttäjänä uuden vuosituhannen eurooppalaiselle ihmiselle, jonka kuvan nähdessään Oswald Spengler voisi todeta olleensa enemmän oikeassa kuin koskaan osasi pelätä.

Rappiollinen kehitys kytkeytyy paljolti käsitteeseen relativismi. Se tarkoittaa näkemystä, jonka mukaan asioita ei voida arvottaa, eri kulttuurimuotoja ei voida asettaa hierarkioihin eikä ole olemassa huonoa tai hyvää makua – on vain erilaisia makuja! Relativismi voi itsessään olla käyttökelpoinen teoria akateemiseen ajatusleikittelyyn, mutta yhteiskunnan perustana se on sietämätön. Kuvaavasti erään Brightonin yliopiston entisen opiskelijan mukaan koulun professorien tyypillistä kantaa edustaa se, että perheet, joissa on puolenkymmentä lasta eri isien kanssa eivät ole turmiollinen, epävakaa ja huono perhemalli, vaan ainoastaan uusi ja erilainen. Se on heidän mukaansa hieno malli, johon muutkin länsimaat tulevat siirtymään siksi, että perinteinen yhdinperhemalli on alistava. Suomessa vastaavaa älymystön kansanpetoksellista ajattelua edustaa muun muassa Rosa Meriläinen kirjoituksellaan Jyrkkä ei perhearvoille. Meriläisen mukaan näin jää aikaa muun muassa maailmanrauhan edistämiselle, mutta otan oikeuden olla eri mieltä Meriläisen kanssa siitä, saadaanko maailmaan rauha yhteiskunnan perusrakenteet rikkomalla. Ennemminkin seurauksena voi olla kansallisen rauhan menettäminen. Ei tosin olisi ensimmäinen kerta kun haihattelevat utopistit rakentavat taivaan polut helvettiin.

Kun roskaväelle uskotellaan heidän epäonnistumisensa sosiaalisen statuksen ja materiaalisen hyvinvoinnin suhteen johtuvan puutteellisesta sosiaaliturvasta, muiden osoittamasta halveksunnasta tai heitä paremmin pärjäävien toiminnasta, alkavat he aivan varmasti itsekin uskoa siihen. Vaikka yhteiskunta olisi kustantanut heille asunnot, ruoan ja viihde-elektroniikan, uskovat he silti olevansa jonkin uhreja ja haluavat kapinoida heille elämisen mahdollistanutta yhteiskunnallista järjestystä vastaan. Tämä on rationaalisesti ajatellen mieletöntä, sillä yhteiskunnallinen romahdus tarkoittaisi loppua chaveille. Opportunismi, päihdeongelmat, kykenemättömyys pitkäjänteiseen toimintaan, lukutaidottomuus, ammattitaidottomuus ja teiniraskaudet eivät ole kovaa valuutta hyvinvointikuplan toisella puolen.

Vaikka työväen chaveiksi kurjistavat yhteiskunnalliset olosuhteet ovat tuhoisia työväenluokalle itselleen, on vasemmiston relativismille, perinteisten perhemallien vastustamiselle ja alhaisten kulttuurimuotojen ihannoinnille kuitenkin olemassa loogiset syynsä. Antonio Gramsci oli italialainen 20-luvun sosialisti, joka katsoi, ettei kommunistinen vallankumous voisi koskaan tapahtua läntisessä Euroopassa sellaisena, kuin se tapahtui Venäjällä. Olosuhteet eivät tulisi koskaan muuttumaan riittävän kurjiksi, jotta tavallisilla ihmisillä olisi enemmän voitettavaa kuin hävittävää kumouksellisuudessa ja Euroopan henkinen, kulttuurinen ja yhteiskunnallinen selkäranka oli liian voimakas luopuakseen perinteisistä yhteiskunnallisista rakenteista. Siksi tämä selkäranka olisi sananmukaisesti mädätettävä ruokkimalla hajanaisuutta ja epävakautta aiheuttavia ilmiöitä. Tällä tavoin olisi huojutettava yhteiskunnan porvarillista hegemoniaa (käsite on peräisin Gramscilta). Vasemmiston olisi hyökättävä perinteisiä rakenteita vastaan rajusti, mutta tämän jälkeen soviteltava perinteisen järjestyksen edustajien kanssa ihmisten kompromissitaipumusta hyödyntäen. Näin yhteiskuntaa voitaisiin hiljalleen liu'uttaa vallankumoukselle otolliseen tilaan.

Gramscin ajatukset hautautuivat pitkäksi aikaa, mutta kokivat uuden nousun toisen maailmansodan jälkeisen Frankfurtin koulukunnan käytössä. Hegemonian haltuunotosta tuli keskeinen toimintatapa ja vasemmiston piti doktriinin mukaan toimia yhteiskunnan rakenteiden sisältä käsin saadakseen meemeilleen yhteiskunnallista tilaa lehdistön, tiedemiesten ja jopa entisten arkkivihollistensa pappien suulla. Frankfurtin koulukunnan keskeisimpiin oppeihin kuuluu kriittinen teoria, joka avoimesti tunnustaen pyrkii muuttamaan yhteiskuntaa haluamaansa suuntaan sen sijaan, että pyrkisi perinteisen yhteiskuntatieteen tavoin ymmärtämään yhteiskuntaa.

Jos roskaväki on uhri ja sen tyytymättömyys johtuu ulkoisesta syystä, on syynä työväen aatteensa pettänyt vasemmistolaisuus, jolle vallitsevan järjestyksen horjuttamisesta ja kumoamisesta tuli tärkeämpi asia kuin tavallaisen työläisen todellinen hyvinvointi. On tavallaan ironista, että kun hegemonia-käsitteen pohjana oli perinteinen yhteiskuntajärjestys, massamedia ja hierarkkinen kulttuurikäsitys, menettää vasemmistolaisuus sekä perinteiset äänestäjänsä että yhteiskunnallisiin rakenteisiin pyrkimillä saavutetun vallan näiden romahtaessa. Yhtäältä siksi, että yhteiskunta ajautuu yhä kurjistuvaan tilaan, jossa usko valtioon ja sen instituutioihin katoaa ja toisaalta siksi, että vapaasti toimiva internet on mediakontrollin ulottumattomissa.

En usko, että tilanne yhteiskunnan rapautumisen kannalta tulee muuttumaan miksikään ennen, kuin kohtaamme koko järjestelmän olemassaoloa uhkaavan kriisin. Mutta se ei ole mikään ongelma, sillä tämä kriisi on tulossa. Emme tiedä miten kauan Euroopan Unionin velkainen järjestelmä pysyy kasassa, mutta varmaa on se, että kaikki tulee muuttumaan. Emme tiedä mikä ja missä laukaisee muutoksen, mutta kun se tulee, se tulee lumivyörymäisesti – aivan kuten kaikkina entisinäkin aikoina, jolloin pitkä kurjistumisen aika on lauennut kumoukselliseksi muutokseksi. Aivan kuten Neuvostoliitossa, jossa johto uskoi, että heidän käsissään on historiallisesti viimeinen yhteiskunta ja kaikki tulee menemään yhä parempaan suuntaan. Kaikki tämä valui tuhkana heidän käsistään.

Mitä sitten yhtesikunnallisten apujen turvin katkeroituneena elämään tottuneille roskaväen edustajille tapahtuu? Yhteiskunnassa, jossa heidän elämistään tuetaan, mutta huonoja elintapoja ei kitketä pois, tapahtuu juuri Britannian esimerkin tavoin. Sitten kun yhteiskunta romahtaa, niin silloin roskaväki lakkaa olemasta, sillä juopottelu, tv:n tuijottaminen ja sosiaalitoimiston hakemuksen täyttäminen eivät ole kovaa valuuttaa missään järjestyksen jälkeisessä tilanteessa. Tuolloin Gramsci on saanut kumouksensa.

Keskiluokan kapina ja identiteettivallankumoukselliset

Vanhan valtaus, 70-lukulaisten sankarikertomuksen kliimaksi.

Vallankumouksissa on vain kahdenlaisia ihmisiä; niitä jotka saavat sen aikaan ja niitä jotka siitä hyötyvät.
- Napoleon

Olen yhden kerran elämäni aikani osallistunut mielenosoitukseen. Se oli joskus viime vuosikymmenen alussa ja aiheena oli Irakin sodan vastustaminen. Olin tuolloinen teini-ikäinen, naiivi, hölmö ja totaalista historiallisen perspektiivin puutettani kuvittelin, että a) tästä on jotain hyötyä ja b) olen nyt jotenkin moraalisesti parempi ihminen kuin ne kaikki muut jotka eivät olleet mukana maailmanrauhan luomisessa.

Kuten minut tuntevat tietävät, on ajatusmaailma tuosta heittänyt useamman paletin kautta toiseen suuntaan. Ja niin pitää ollakin; minun on vaikea suhtautua luontevasti ihmisiin, jotka kertovat koko elämänsä olleen vain yhtä mieltä asioista. Tyhmät ja kuolleet eivät koskaan muuta mielipiteitään, kuten amerikkalainen runoilija James R. Lowell on osuvasti tokaissut.

Miksi sitten en ole osallistunut mielenosoituksiin enää tuon jälkeen? Olenko arvomaailman muuttumisen myötä kalkkeutunut ja välinpitämätön periaatteistani siinä määrin, että periaatteeni eivät enää saa minua heiluttamaan iskulausekylttiä? Ehkä jossain määrin sitäkin, mutta ei varsinainen syy ole se kuitenkaan. Tärkein syy on se, että en usko rauhanomaisten mielenilmausten johtavan koskaan mihinkään. Niistä ei ole haittaa niille, joiden toimintaa vastaan mielenilmaisu järjestetään. Vasta kun mielenilmauksilla on riski yltyä mellakoinniksi ja yleisen järjestyksen häiriöksi, on poliitikoilla ja virkamiehillä kannustin tehdä toimia jotka hillitsevät kansalaisten liikehdintää. Muussa tapauksessa se on vain ärtymyksen purkamista kyltin intensiiviseen heiluttamiseen vailla mitään päämäärää. Toinen syy on se, että opiskelevana ja töitä tekevänä kansalaisena on muutakin tekemistä kuin hankkia henkilökohtaista hyvän olon tunnetta vaikuttamatta oikeasti mihinkään. Uskon tämän vaatimattoman kirjoittelunikin olevan tällä hetkellä hyödyllisempää niiden arvojen ja asioiden hyväksi, joita minä kannatan. Vasta siinä vaiheessa kun mieltään osoittamassa eivät ole moppitukkaiset työttömät hipit, joiden olemassaolo on yhdentekevää yhteiskunnalle ja joiden mielipiteistä juuri kukaan ei ole kiinnostunut, vaan keskiluokkaiset perheenisät ja –äidit, perhefarmareilla ajelevat insinöörit, sairaanhoitajat ja tilintarkastajat, sunnuntaisin kirkkopuistossa labradorinnoutajaa ulkoiluttavat lenkkeilijät ja kirjaston kaunokirjallisuuden osastolla viihtyvät pallogrillikonservatiivit, on yhteiskunnan hallitsevalla eliitillä syytä huoleen.

Jotta tämän merkitys voitaisiin paremmin ymmärtää, on ymmärrettävä porvarillisen ja elämäntapakapinallisen perustavanlaatuinen sielullinen eriävyys. Ihmisellä ei ole yhtenäistä ja kiinteää minuutta, vaan yksilön halut, taidot ja taipumukset pyrkivät keskenään ristiriitaisiinkin suuntiin. Kulttuuri ja traditio luovat mallit jäsentää näitä pyrkimyksiä ja muodostaa superego, jonka tavoittelu johtaa yhteiskunnassa suotuisiin lopputuloksiin sekä yksilön, että laajemmin yhteisön kannalta. Mikäli omaksutaan relativistinen ”mikä tahansa käy”-ajattelu kulttuuri-identiteetin pohjarakenteeksi, ei mitään toimivaa pohjarakennetta varsinaisesti ole olemassakaan ja yksilö jää haluineen, taitoineen ja taipumuksineen vaille rakentavaa pohjaa luoda positiivinen ja vastavuoroinen suhde kulttuuriseen ympäristöön. Tuolloin henkilön kulttuurinen arvopohja on kuin pakanamaan kartta; sumea, vaikeasti ymmärrettävä, ristiriitainen ja vaarallisille harhapoluille eksyttävä. Ainoa, mikä jää jäljelle on itsetarkoituksellinen kapinointi ja kiukuttelu "systeemiä" (so. kulttuurin ja yhteiskunnan rakenteet) vastaan.

Toimivassa kulttuurissa yksilö tuntee syyllisyyttä normien rikkomisesta ja pyrkii hallitsemaan itseään tavoitellessaan roolinsa mukaista käyttäytymistä. Kristillisessä kulttuurissa tätä kutsuttiin kilvoitteluksi, mutta sitä voidaan nimittää myös tasapainoisuudeksi, johdonmukaisuudeksi ja hyveellisyydeksi. Saksalainen kirjailija Herman Hesse kuvaa tunnetussa kirjassaan Arosusi (saks. Steppenwolf) päähenkilöä, joka Faustia mukaillen tuntee sisällään kaksi sielua. Toinen näistä sieluista on ihmisen, vieläpä poroporvarillisen sellaisen, ja toinen arosuden, joka on villi, vihainen ja halveksii ihmispuolen teennäistä, pintapuolista ja pidättyvää luonnetta. Kenenkään sielu ei oikeasti jakaudu kahteen taistelevaan osapuoleen, vaan päähenkilökin sysää suden luonteeksi kaiken sen, mikä ei sovi inhimillisen ja porvarillisen roolin muottiin. Koska hahmo tuntee vetoa molempiin puoliinsa, kykenemättä olemaan täysin sydämestään ja aidosti yhtä toisen häiritessä kulloistakin roolia, syntyy ahdistuneisuus ja päähenkilön leppymätön kieriskely kahden sielunsa kanssa. Mutta kilvoittelu ihanneminänsä ja primitiivisten halujen välillä on kuitenkin se jännite, joka ajaa ihmisiä eteenpäin, tuottaa runoutta, taidetta, musiikkia ja filosofiaa. Hessen kuvaama porvari on hahmo, joka hirttää toisinajattelijan tänään ja pystyttää hänelle seuraavana päivänä patsaan kun aika on sille kypsä. Kaikessa halveksittavuudessaankin tämä ihmistyyppi luo rungon, josta kulttuurit ja yhteiskunnat on veistetty. Jos tämä kilvoittelu tuhotaan repimällä alas yhteiskunnan moraalikoodistot, sen kulttuurinen pohja ja sen yhteisiksi jaetut arvot, niin mitä jää jäljelle? Koetaan hybris, suuresta ja ihanasta ”vapaudesta” kun kaikki on kuvitellusti mahdollista, ja tämän jälkeen nemesis, kun millään ei enää olekaan mitään väliä ja kapinointi tyhjyyttä vastaan on turhaa.

Palatkaamme tämän eksistentialistisen sivupolun jälkeen jälleen keskiluokkaan ja heidän kapinaansa suhteessa vasemmistolaisten kapinaan. Viimeksi mainitulle kapinointi on tarkoitus sinänsä. Hän haluaa olla hesseläinen arosusi, joka taistelee poroporvarillista säädyllisyyttä ja tylsämielisyyttä vastaan. Hänen identiteettinsä rakentuu ”systeemin” vastustamiselle, sillä hänellä ei ole oikeastaan mitään muutakaan mille rakentaa identiteettinsä kuin negaatio suhteessa porvarilliseen järjestykseen. Hän ei voi rakentaa identiteettiään ammatilleen, sillä sitä ei joko ole, tai se on levyarvostelujen, kulttuuritutkielmien ja kolumnien kirjoittelun kaltaista, yhteiskunnan makrotasolla verrattain merkityksetöntä touhua. Hän ei voi rakentaa sitä traditiolle, sillä hän näkee siinä arvoja ja toimintamalleja, joita hänen oman aatteellisen paradigmansa mukaan kuuluu vastustaa, vaikka ei hahmottaisikaan niiden päämäärää. Lopputuloksena hän varsin monesti päätyy elämään vihaamansa ”systeemin” antamilla tuilla, tuottamatta kenellekään mitään konkretisoitavissa olevaa hyvää. Mutta onpahan kuitenkin ollut olevinaan niin pirun kapinallinen ja systeemivastainen. Keskiluokkaisen kapinointi on jotain aivan muuta, sillä se ei perustu identiteetin rakentamiselle. Sen lähtökohtana on aina täydellinen kyllästyminen niihin asioihin, jotka uhkaavat hänen, perheensä ja jälkipolviensa tulevaisuutta ja turvallisuutta. Anarkisti voi päätyä mellakoinnista putkaan ja tämän jälkeen menestyä urallaan kirjoittamalla fasistipoliisien epäreiluudesta, sillä tällaisella lohkeaa sankaripisteitä hippityttöjen keskuudessa ja se pönkittää muutenkin kapinallisidentiteettiä. Sen sijaan keskiluokkaisella ei ole varaa ryhtyä heppoisin syin mellakoimaan, sillä niin kauan kun keskiluokkainen näkee todellisessa kapinoinnissa suurempia riskejä kuin mitä hänellä on saavutettavaa, hän ei ryhdy siihen. Yhteiskunnan tilanteen täytyy edetä keskiluokan kannalta täysin sietämättömäksi ennen kuin keskiluokan kapina puhkeaa.

Kun se viimeinen puhkeaa, niin vasemmistolaisten ja anarkistien turha odottaa heidän hetkensä koittaneen. Keskiluokka ei kapinoidessaankaan halua elämäntapakapinallisia joukkoonsa, eikä heillä ole nykyistä kummempaa sijaa siinä yhteiskunnassa, jonka keskiluokan kapina luo. Keskiluokka haluaa kapinoidessaan reformaatiota säilyttäen kulttuurin pohjarakenteen totaalisen ”kaikki paskaksi” –vallankumouksen sijaan.

Vastakulttuurivallankumous

Lyhennelmä Kerberoksessa 2/2011 julkaistusta kirjoituksesta. Oikoluku Timo Hännikäinen.

Nykyaikana on mahdotonta välttää kummajaisen leimaa, mikäli nuorena ihmisenä haluaa kuunnella klassista musiikkia, noudattaa pukeutumisessaan perinteistä miesten tyyliä kauluspaitoineen ja solmioineen, kannattaa perinteisiä velvollisuuskäsityksiä tai perehtyä yhteiskunnallisiin ja filosofisiin teksteihin jostain muusta syystä kuin pyrkimyksenä humanistisen liukuhihnamaisterin paperit. Toisin sanoen, nykyaikana on eksentrismiä pyrkiä ylläpitämään niitä asioita, joita on pidetty länsimaisittain sivistyneen ihmisen tunnusmerkkeinä.

Toisaalta suomalaisuus, keskiluokkainen elämä, tavallisen kansalaisen tavalliset huvit ovat halveksittavaa hölmöyttä, josta rakennettua olkiukkoa intohimoisesti ja pitkäkestoisesti pieksämällä voi identifioida itsensä irti inhottavasta keskinkertaisuudesta ja näin halvoilla keinoin tuntea kuuluvansa kulttuurilliseen eliittiin ja älymystöön. Todetessaan kansallistunteen ja nationalismin olevan keinotekoinen konstruktio (mitä se sinänsä onkin, mutta yhtä paljon kuin älykköjen itse hellimät tasa-arvo tai ihmisoikeudet!) on ajattelijamme jo lähes valmis ripustamaan rintapieleen intellektuellin ansioristin. Muodon vuoksi tarvitaan enää vain tutkinto humanistiselta tai yhteiskuntatieteelliseltä alalta.

Yliopistointellektuellien ja taiteilijoiden ihanteiksi ovat nousseet rajojen rikkominen, shokeeraaminen, perinteisten arvojen päälle virtsaaminen, kaikkien korkeampien päämäärien mielekkyyden kiistäminen, nautinnon ja arvonannon tavoittelu. Nämä asiat antavat kasvot nykyiselle postmodernille länsimaiselle kulttuurille. Miten me olemme tulleet tähän aikaan, jolloin pyrkimys perinteisessä merkityksessä ymmärrettyyn sivistykseen ei ole pelkästään hylätty arvo, vaan siihen suhtaudutaan jopa vihamielisesti? Entä miten pääsemme tästä pois?

Olisi varsin yksioikoista selittää ihmisten käyttäytymistä soveltamalla Maslow’n tarvehierarkiamallia kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin siten, että sivistymättömät ihmiset eivät pyri toteuttamaan korkeampia sivistyksen asteita, koska ovat jääneet paitsi esimerkiksi muiden kunnioituksesta tai perheen perustamisesta. Siksipä he siis itsensä toteuttamisen tarpeen sijaan pyrkisivät maksimoimaan alempia tarpeita irtosuhteilla, roskaruoalla ja alkoholilla. Uskon, että tällainen selitysmalli olisi varsin suosittu niiden mielissä, jotka haluavat selittää maailmaa lähtökohtaisesti varallisuuden ja arvostuksen epätasa-arvoisen jakautumisen avulla. Kuitenkin kokemukset todellisesta elämästä todistavat muuta. Tunnemme historiasta RMS Titanicin kannella olleen Wallace Henry Hartleyn oktetin, joka soitti musiikkia aina siihen asti, kunnes soittajat liukuivat hyiseen Atlanttiin laivan upotessa. Toisen maailmansodan aikana ihmiset kerääntyivät Lontoon pommitusten, the blitzin, keskellä kansallisgalleriaan kuuntelemaan Myra Hessin soittamaa Mozartia, vaikka samaan aikaan saksalaiset pommit tippuivat kaupunkiin. Mainituissa tapauksissa ihmisten alimpien tarpeiden tyydyttyminen on ollut niin uhattuna kuin mahdollista, mutta tämä ei ole estänyt korkeampien tarpeiden toteuttamista ja pyrkimystä korkeampiin päämääriin. Tunnemme lukuisia menneisyyden taiteilijoita, jotka olivat rutiköyhiä mutta onnistuivat silti luomaan aikaa, vaivaa, uhrautumista ja täydellistä omistautumista vaativia mestariteoksia. Nykyajan apurahoin tuotetut taiteilijat ja muusikot taas elävät heihin nähden kuin ruhtinaat, mutteivät luo ainuttakaan Rembrandtin tai Prokofievin tuotantoon verrattavaa mestariteosta. Eivät omistautumisessa, evät taitavuudessa, eivät tyylissä. Toisaalta tiedetään, että eräs kansanedustaja oli taannoin pukeutunut tunnuksiin, joissa julistetaan ”Vittu haisee hyvältä!”, ja että keskiluokkaisten perheiden lapset hakeutuvat tositelevisioon sikailemaan ja hankkimaan itselleen tilaa roskalehtien kansissa. Tätä pidetään täysin normaalina asiantilana, jota ei edes tarvitse hävetä. Tarvehierarkiamalli ei siis ainakaan tältä kantilta voi tarjota mielekästä selitystä.

Olen taipuvainen näkemään 1900-luvun taitteen jälkeisessä länsimaiden kehityksessä syvän kulttuurisen kriisiytimisen Oswald Spenglerin Länsimaiden perikadossa kuvailemalla tavalla. Spenglerin keskeinen väittämä on, että kulttuurit kokevat synnyn, kukoistusvaiheen ja tuhoutumisen kaikkien elävien organismien kaltaisesti ja tämä sääntö koskee niin menneitä kuin nykyisiäkin kulttuureja. Nykyaikana, kutsuttakoon sitä vaikkapa postmodernismin aikakaudeksi, länsimainen ihminen on yhä täydellisemmin menettänyt ne ihanteet jotka vielä joitakin vuosikymmeniä sitten muodostivat hänen elämänsä keskeisen sisällön, päämäärän, arvot ja kannustimet. Kulttuurin rappiovaihe ilmenee sellaisten elämäntapojen ja arvojen esiinmarssina valtavirtaan, joiden kestävyys yhteiskunnan perustana on kyseenalainen. Tämän esiinmarssin lipunkantajana on äärimmäisyyteen viety individualismi, jonka airuina hedonismi ja nihilismi kulkevat.

Individualismi voi hyvin toimia yksilötasolla ja on välttämätön inhimillisten taidonnäytteiden kuten tieteen, taiteen, musiikin ja kirjallisuuden mestariteosten syntymiselle. Mutta silloin, kun individualismista tulee yhteiskunnan hallitseva meemi vailla uskonnon, tradition, yhteiseksi koetun kulttuurin kaltaisia yhteen sitovia voimia, ja kun samaisessa yhteiskunnassa ovat yhteisiksi nimittäviksi arvoiksi jääneet vain tasapäistäminen ja kaiken hyväksyminen, on yhteiskunta vailla kestävää pohjaa. Yksilöt keskittyvät tuolloin niihin asioihin, jotka maksimoivat heidän henkilökohtaista hyvän olon tunnettaan. Mässäily, päihteet, irtosuhteet, muiden arvostuksen hankkiminen, nuoruuden ihailu ja todellisuuspako viihdeteollisuuden tuotteiden pariin antavat muodon sivilisaatiolle. Näin syntyy itseään kiihdyttävä ilmiö: traditionaaliset arvot, kuten velvollisuudentunto kanssaihmisiä kohtaan sekä uskonnolliset ja kulttuuriset normit ovat esteinä näiden nautintojen toteuttamiselle. Mainitut arvot ja normit hylkäämällä elämän sisällöksi ei jää muuta kuin nautintojen toteuttaminen. Näin hedonistis-nihilistinen, sivilisaation perusrakenteet murentava kierre kiihtyy.

Mitä nihilistisempi ja hedonistisempi yksilö tai yhteiskunta on, sitä tuhoisammin se käyttäytyy oman tulevaisuutensa kannalta. Yksi länsimaisen kulttuurin itsetuhon manifestoitumista on bugchasing-nimellä tunnettu alakulttuuri, jossa ihmiset pyrkivät tarkoituksella saamaan HIV-infektion. Bugchasingin kaltaiset toki vastenmieliset, mutta sinänsä marginaaliset ilmiöt ovat kuitenkin vain oireita niiden taustalla vaikuttavasta syvemmästä, filosofisesta mind-shiftistä, jossa traditionaalisista arvoista siirrytään moderniin ja sen kriisistä postmoderniin. Ylioppilaslehti julkaisi 10.12.2010 artikkelin Ilonpilaaja, jonka keskeisenä huomiona oli, että lapsien hankkiminen ei tee onnelliseksi. Ei varmasti sinänsä teekään, sillä liittyyhän lapsiin valtavasti vaivaa ja vastuuta, eivätkä kaikki aiemman elämän asiat ole enää mahdollisia lasten hankkimisen jälkeen. Kysymys onkin siitä, mitä pitää arvokkaampana: omaa nautintoa vai elämän jatkumista.

Länsimaisen yhteiskunnan patologia tiivistyy seuraavasti: Kun elämän ja kulttuurin säilyttäminen asettaa esteen hedonististen nautintojen täydelliselle toteuttamiselle, lopulta yhteiskunta hyökkää omia kantavia rakenteitaan vastaan. Aivan niin kuin biologinen organismi käyttäytyy autoimmuunisairaudessa. Tuhon kultti saa viimeisen sakramenttinsa kun länsimainen ihminen ruoskii itseään etniseen masokismiin syyllistämällä itseään maailman kaikesta pahuudesta ja hautautuu maaniseen itseinhossa rypemiseen. Se hakee sovitusta, jonka voi saavuttaa vain tuhoamalla itsensä, oman kulttuurinsa, oman arvokkuutensa.

Tämän seurauksena yhteiskunnasta tulee kulttuuriton järjestelmä, joissa kaikella on hintansa mutta millään ei ole arvoa. Ihmisiä ei kiinnosta, eivätkä he lähde protestoimaan vaikka heidän isänmaansa luonnonvarat myytäisiin pilkkahintaan Kemira Growhow’n tapaan, kunhan vain kalja ja makkara kulkevat pöytään kuten ennenkin. Poliittinen järjestelmä tuomitsee lapsemme velkavankeuteen nostamalla heidän nimiinsä lainaa aina luottorajaan asti, ja tänään syntyvä lapsi, sikäli kun joku vielä on sellaisen eteen valmis uhraamaan omia nautintojaan, saa syntymäpäivälahjakseen 15 000 euron edestä valtionvelkaa. Demokraattisen mallin yksi heikkous onkin se, että vielä syntymättömät ihmiset eivät voi äänestää. 60- ja 70-luvuilla nuoruutensa elänyt sukupolvi häpäisee vanhempansa ja vie jälkipolvilta ne mahdollisuudet, jotka itse sai omilta edeltäjiltään. Mutta aika on tällaista yhteiskuntaa vastaan.

Talous ei kestä kiihtyvää velkaantumista eikä yhteiskunta väestökehityksen kääntymistä negatiiviseksi. Kun taloudellinen, poliittinen, yhteiskunnallinen, kulttuurinen ja väestöllinen kriisi kehittyvät länsimaisen yhteiskunnan kokonaisvaltaiseksi kriisiksi, voi kehitys ottaa kokonaan uuden suunnan. Tuolloin ihmiset yksinkertaisesti hylkäävät ne kestämättömät arvot, jotka ovat ajaneet yhteiskunnan umpikujaan. Vaikka onkin kliseistä sanoa, että pimein hetki on juuri ennen aamunkoittoa, voi se olla tässä tapauksessa myös totta: Rapautuvan yhteiskunnan on käytävä läpi kriisinsä, jotta se voisi löytää itselleen kestävämmän pohjan, luoda uudelleen olemassaolonsa merkityksen ja päämäärän. Kulttuuri on siis herätettävä uudelleen henkiin.

Yhtenä esteenä on se, että yhteiskunnassa on joukko itse julistautuneita ja omasta edistyksellisyydestään päihtyneitä, kaiken tradition arvon kieltäviä 70-lukulaisia siunaamassa huonoja elämänarvoja. Heitä vastaan on hyökättävä heidän omilla keinoillaan. On halvennettava heidän päämääriään, dekonstruoitava ja riepoteltava heidän meemejään ja tuotava estradille pilkattavaksi heidän pelkuruutensa, ivallisuutensa, "objektiivisuutensa", juurettomuutensa, epärehellisyytensä, lakeijamaisuutensa, teeskennellyt vastarinnan eleensä, tärkeilevyytensä, toimettomuutensa, puheliaisuutensa ja valmiutensa syödä sanansa. Siis ominaisuudet, jotka Yukio Mishima intellektuellien helmasynneiksi osuvasti luetteli. Lopulta heidän hegemoniansa murtuu, sillä se ei itse kestä vastaavia hyökkäyksiä, joilla se itse on pyrkinyt heikentämään yhteiskuntaamme.

Sen, joka yhtyy näihin ajatuksiin ja haluaa länsimaisen elämäntavan ja kulttuurin säilyvän, moraalinen velvollisuus on tehdä jotain asian hyväksi. Ihmiset syyttävät herkästi poliitikkoja yhteiskuntamme tilasta, mutta yhdysvaltalaista konservatiivia Cal Thomasia mukaillen, muuttaakseen yhteiskunnan ylimpiä rakenteita on toimittava itse eri tavalla ja edustettava itse muutosta kaiken turmeluksen keskellä. Poliitikot ja virkamiehet olisivat syyllisiä kaikkeen vain silloin, jos poliitikot ja virkamiehet olisivat kaikkivoipia. On siis luotava muutosta alhaalta ylöspäin, sillä ylimmät rakenteet ovat vain heijastuma pohjakerroksen elämästä. Voin varmuudella luvata, että mikään ei muutu paremmaksi jos puree hiljaa hammasta mutta pitää julkisesti poliittisesti korrektia naamaria. Päinvastoin, tuolloin on itse osa ongelmaa.

Yhteiskunnan muuttuminen arvoiltaan toisenlaiseksi ei vaadi yli-inhimillisiä ponnisteluja. Laumaeläinten liikkeiden muutoksiin tarvitaan vain 5% yksilöistä, loput seuraavat esimerkkiä huomaamattaan. Sama toimii monessa suhteessa ihmisissäkin, ja tämän voi havaita siinä, kuinka Suomi muuttui radikaalisti erikasvoiseksi maaksi kuljettaessa 1960-luvun alusta seuraavan vuosikymmenen alkuun. Kun taistolaiset valtasivat hetkessä yliopistot ja osakunnat tuhoten entisten inspehtorien muotokuvia ja maakuntavaakunoita eikä juuri kukaan puuttunut asiaan, oli kulttuurivallankumous elävä tosiasia. Tuolloin valtaan nousseille tuhoisille hegemonioille on vain laitettava päätepiste kulttuurisessa vastavallankumouksessa, eikä tarvita kuin silmät nähdäkseen, että elämme jo nyt muutoksen aikaa, josta keväinen vaalitulos on vain selkeimmin näkyvää pintakerroksen kuplintaa. Vaikeammin havaittavilla kulttuurin pohjavirtauksilla on oikeasti merkitystä.

Tuomioja flatus cerebri

Katselin jokunen päivä sitten Youtubesta aikani kuluksi vanhoja Itse valtiaita. Niitä, joissa Lipponen oli gorillamainen, tyhmä pääministeri ja Tuomioja näsäviisasteleva, jatkuvaa pikkuhaistattelua harjoittava ulkoministeri, joka lausuntojensa takia lentää vähän väliä eduskuntatalon ikkunasta pihalle.

Kun Tuomioja on jälleen ulkoministerinä, on pakko myöntää, että Itse valtiaissa Tuomiojan hahmo vaikutti paljon älykkäämmältä suhteutettuna siihen, mitä tämän NKVD:n vakoojan lapsenlapsi päästelee suustaan todellisuudessa. Kaksi viimeisintä turahdusta ovat olleet aselain kiristäminen kieltämällä aseiden kotisäilytys ja sananvapauteen puuttuminen kieltämällä anonyymi nettikeskustelu. Molemmat ehdotukset ovat täysin toteuttamiskelvottomia eivätkä edes estä mitään sellaista tapahtumasta, minkä vuoksi niitä ehdotetaan.

Aseiden kotisäilytyksen kieltäminen tarkoittaisi sitä, että metsästysseurojen olisi hankittava tiloihinsa mahdollisuus säilyttää jäsentensä aseita keskitetyssä paikassa. Ensinnäkin harvalla metsästysseuralla on mitään tällaisia tiloja joihin kymmeniä, ehkä satoja, haulikoita ja kiväärejä voisi järkevästi säilöä ja käytännössä tällainen laki tarkoittaisi monen metsästysseuran ja monen ihmisen ehkä ainoan harrastuksen loppua. Mikä tietysti saattaa ollakin Tuomiojan salaisena toiveena. Toisekseen tällaiset kohteet olisivat äärimmäisen houkuttelevia rikollisille. Yksi onnistunut isku tällaiseen aseiden säilytyspaikkaan tarkoittaisi satojen uusien aseiden päätymistä pimeiksi aseiksi alamaailman markkinoille. Kolmanneksi, jos joku laillisen aseen omistaja haluaisi tehdä jotain järjetöntä aseellaan, hän kyllä keksisi syyn hakea ase varastosta huollettavaksi tai ampumarataharjoitukseen. Kallis, hyödytön ja tavallisen ihmisen elämän hankalaksi tekevä ehdotus.

Mitä tulee Tuomiojan ehdotukseen, että netissä täytyisi keskustella vain omilla nimillä tai että ainakin palstojen ylläpitäjillä tulisi olla keskustelijoiden oikeat nimet tiedossa niin ei voi todeta muuta, kuin että miesparka on nettikeskusteluista ja internettekniikasta yhtä pihalla kuin hän on aseharrastuksestakin. Netin anonymiteetin loppuminen tarkoittaisi sitä, että monet ihmiset eivät uskaltaisi hakea esimerkiksi mielenterveysongelmissaan vertaistukea keskustelupalstoilta tai kertoa julkisuuteen jonkin uskonnollisen/poliittisen/rikollisen järjestön hämärätoiminnasta pelätessään tämän kostoa. Toisekseen anonymiteettivaatimus on mahdotonta toteuttaa ilman, että Suomen valtio harjoittaisi Kiinan kaltaista ennakkosensuuria kaikille niille ulkomailla sijaitseville palvelimille, joilla on anonymiteetin mahdollistavia keskustelupalstoja tai vaikkapa tämän Bloggerin kaltaisia verkkopäiväkirjapalveluita. Eikä se silloinkaan estäisi ketään vähäiselläkään asiantuntemuksella varustettua henkilöä ohittamasta sensuuria. Kallis, hyödytön ja tavallisen ihmisen elämän hankalaksi tekevä ehdotus tämäkin.

Tuomiojan olisi ehkä syytä oikeasti lentää pihalle eduskunnasta; siinä määrin seniilejä tämän demarimuumion ehdotukset kaiken kaikkiaan ovat.