Usko irrationaaliseen

"Joka puolustaa uskoaan järkisyillä, hänet voidaan myös kumota järkisyillä."
- Robert Hammerling

Minulle uskonto on aina ollut ristiriitainen ilmiö. Teini-ikäisenä punkkarina ja hevarina kapinoin rankasti kristinuskon oppeja vastaan, sillä yhtäältä sen tarjoamat selitykset maailmasta ovat täysin järjettömiä ja toisaalta en ole koskaan tuntenut minkäänlaista uskonnollisuutta itsessäni. Rationaalisesti ajatellen ei ole mitään syytä uskoa kristinuskon Jumalaan sen kummemmin kuin kristitytkään eivät usko muiden uskontojen jumalolentoihin. Miksi ei siis ottaa vielä yhtä askelta ja kieltää tämä viimeinenkin jumala kaikkien muiden joukossa?

Kuitenkaan uskonnollisuus ei näytä lähtevän ihmisen olemuksesta mihinkään, vaikka jokin yksi uskonto sinänsä katoaisikin. Yhden uskonnon jättämän tilan vain täyttää toinen usko uusine dogmineen, jumalineen ja demonineen. Uutta uskontoa ei välttämättä nimitetä uskonnoksi, mutta se täyttää samoja tehtäviä kuin aiempikin. Se asettaa ideaaleja, syntejä ja selityksiä inhimilliselle elämälle. Se rakentaa sinänsä irrationaalisista rakennustarpeistaan sillan nihilistisen kuilun yli. Tässä mielessä voin helposti olla samaa mieltä Joseph de Maistren kanssa, joka kiisti rationalismin mielekkäänä maailmankuvallisena lähtökohtana.

Helpoin esimerkki uskonnon jättämän tilan täyttämisestä lienee reaalisosialismi, joka kiisti perinteisen uskonnon, mutta täytti uskonnon jättämän aukon johtajakultilla ja uskolla homo sovieticukseen. Saatanan osan täytti porvari.  Symbolit, joiden kautta ihminen saattoi identifioida itseään johonkin maailmankuvalliseen yhteisöön, vaihtuivat rististä sirppiin ja vasaraan. Tämän uuden tieteellisen maailmankuvan rationaalisuus oli kuitenkin lopulta vielä helpommin pettävää ja helpommin hylättävää kuin aiemman irrationaalisen uskonnon perusteet. 

Uskonnoille ominaista on, että yhden uskonnon jumalat voivat olla toisen paholaisia. Siinä missä Perkons oli latvilaisten ylin jumala, oli se kristittyjen paholainen. Siinä missä monille 30-luvun lopun saksalaiselle Hitler oli de facto jumala tämän asettaessa järjestyksen, lait ja elämän päämäärät, on hän humanismiin uskovalle liberaalille demokraatille Saatana edustaessaan kaikkea sitä, mitä humanismiin uskova liberaali demokraatti ei halua edustaa. Huvittavaa kaksinaismoralismia on se, että tämä omasta mielestään rationaalinen, edistyksellinen ja järkevä humanisti toisintaa omaan käyttöönsä soveltamia kristinuskon oppeja muuttaen vain oppirakennelmansa hahmot myyttisistä maallisiksi hahmoiksi.

Myyttisten jumalien vaihtaminen maallisiksi on kuitenkin ongelmallista. Uskovainen ei koskaan halua nähdä omissa jumalissaan tai pyhimyksissään mitään inherenttiä pahuutta, joka kuitenkin mielestäni kuuluu olennaisesti inhimilliseen luonteeseen. Tämän takia Jeesus oli kristittyjen mukaan maailman ainoa synnittömänä kuollut. Kun mytologian jumalat ja pyhimykset korvataan maallisilla jumalilla ja pyhimyksillä, tulee tarpeelliseksi unohtaa ja kieltää maallisten jumalien ja pyhimysten inhimillinen pahuus. Monille vasemmistolaisille Che Guevara edustaa ihailtavaa kapinallista vastassaan kapitalismin helvetinjoukot, mutta jättävät huomioimatta sen, että ihminen Che Guevara edusti toimillaan kaikkea muuta kuin mihin vasemmistolainen haluaa uskoa. Todellisen elämän Che Guevara poltti kirjoja, kielti musiikkia, vihasi mustia ja tappoi homoja. 

Toinen uuden humanistisen uskon pyhimys on Nelson Mandela, joka humanistiselle liberaalille demokraatille on sankari, joka taisteli hyvän ja oikeudenmukaisen maailman vuoksi. Hänen ristinsovituksenaan ihmiskunnan syntien tähden riitti 30 vuotta vankilassa. Samoin kuin Che, on Mandelankin vähemmän päivänvaloa sietävät teot jätetty mainitsematta. Hän perusti Umkhonto we Sizwe -nimisen terroristijärjestön, jonka iskuissa kuoli satoja ihmisiä. Sen jälkeen kun Mandelan puolue ANC voitti vaalit 90-luvulla, satojen buurien maatilat on hävitetty ja omistajat tapettu. Mandelan edustama joukko ei edusta halua luoda hänen länsimaalaisten ihailijoidensa utopioissa elävää liberaalia yhteiskuntaa, jossa eri kansanryhmät elävät iloisesti keskenään, vaan valkoisten häätämistä tai suorastaan tuhoamista Etelä-Afrikassa. He eivät ole valtakaudellaan olleet kiinnostuneita myöskään puuttumaan PAC:n toimintaan jonka mottona on ollut "yksi uudisasukas, yksi luoti". Ja tätä mottoa he ovat noudattaneen eteläafrikkalaisia buureja vastaan. Advocatus diabolille olisi näistä pyhimyksistä raskauttavaa aineistoa, mutta paholaisen asianajaja näiden pyhimisten suhteen lienee vaiennettu.

Nykyisen arvomaailman keskeisimpiä dogmia on tasa-arvo. Se ei kuitenkaan ole yhtään rationaalisempaa tai tieteellisempää kuin minkään uskonnon väittämät. Sille ei ole biologisia perusteita, eivätkä ihmiset todellisuudessa tunne olevansa samanarvoisia keskenään. Minusta ainakin tuntuisi oudolta pitää itseäni yhtä arvottomana kuin mitä nyt edesmennyt Jammu Siltavuori oli. Jos ihmisten arvo on sama, niin mille ihmisen arvo silloin perustuu? Se ei voi totaalissa tasa-arvossa perustua ihmisen teoille, sillä se tarkoittaisi, että kaikki ihmisten teot olisivat saman arvoisia ja tätä eivät kuitenkaan kiihkeimmätkään egilitaristit allekirjoita. Pääministeri Jyrki Katainen on todennut, että "jokaisen ihmisen arvo on jakamaton, eli meillä on vain yksi ja yhteinen ihmisarvo ja tämmöisillä asioilla ei pidä leikkiä". En tiedä ymmärtääkö Katainen itse, että ainoa ei-jaollinen luku on nolla vai onko tämä ennemmin vain muistutus siitä, että pääministerinämme häärää mies, jonka kouluarvosana matematiikasta oli kuusi. Oleellisempaa kuitenkin on miehen viimeinen lausahdus, jossa hän toteaa, ettei näillä asioilla pidä leikkiä. Toisin sanoen, näistä asioista ei pitäisi puhua. Tämä ymmärrettävää, sillä tasa-arvointoilijoilla ei vaikuta olevan muita perusteita tasa-arvolle kuin se, että se nyt vain on oikein ja tasa-arvon perustavanlaatuisen hyvyyden kiistäjä on puhdas kereettiläinen joka joinain toisina aikoina olisi joutanut roviolle.

Vanha uskonnollisuus oli siinä mielessä armeliaampaa tavalliselle ihmiselle, että se erotti pyhän ja profaanin ja totesi uskon asioiden olevan uskon asioita eikä niille tarvitsekaan etsiä rationaalisia perusteita. Uskonnollisuuden jättämän memeettisen tilan yrittävät nyt täyttää aatteet, joiden kannattajat väittävät arvojensa olevan rationaalisia, mutta jotka todellisuudessa rakentuvat samalla tavoin irrationaalisten periaatteiden varaan. Näiden aatteiden kannattajat kaksinaismoralistisesti sanovat kannattavansa kriittistä keskustelua jossa minkään ei pitäisi olla tabu tai pyhää, mutta käyttäytyvät kuin espanjalaiset inkvisiittorit kun joku kyseenalaistaa pelkkien keinojen sijaan myös päämäärät. 

Jos ateismi olisi yhteiskunnan lähtökohtainen maailmankuva, sortuisi se nopeasti hedonismiin ja hajaannukseen. Siksi evoluutio on luonut Jumalan. Uskonnoilla on evolutiivinen ja yhteisön geenejä säilyttävä vaikutus samalla tavoin, kuin kielellä tai ilmeiden ymmärtämisellä - ja sosiaalisuudella ylipäätään. Tämä Jumala vai näyttäytyy eri tavalla eri kulttuureissa samoin kuin kielet vaihtelevat eri kulttuureissa. Militantit ateistit, jotka haluaisivat hävittää kaikki uskonnot ja niiden yhteiskunnalliset rakenteet, eivät välttämättä tätä ymmärrä. Heille ei ole tasa-arvonsa harhassa selvää, että Richard Dawkinsin kaltainen älykäs ja sivistynyt ihminen voi olla ateisti täysin eri seurauksin kuin sellainen henkilö, jonka älykkyys on jossain mediaaniälykkyysosamäärän ja jakoavaimen välillä.

Ateismi sopii niille, jotka pystyvät sietämään maailmaa, joka pohjimmiltaaan on nihilistinen ja jossa ihmiselle ei ole varattuna mitään suurta suunnitelmaa, eikä ihmiskunta maailmankaikkeuden mittakaavassa ole edes sen vertaa merkitsevä kuin mitä yksi vesimolekyyli on valtameressä. Tämän ymmärtäminen ei aina ole henkisesti helppoa, mutta kun emotionaalista sidettä irrationaalisiin uskomuksiin ei ole niin sitä ei ole. 

Keskiluokan kapina ja identiteettivallankumoukselliset

Vanhan valtaus, 70-lukulaisten sankarikertomuksen kliimaksi.

Vallankumouksissa on vain kahdenlaisia ihmisiä; niitä jotka saavat sen aikaan ja niitä jotka siitä hyötyvät.
- Napoleon

Olen yhden kerran elämäni aikani osallistunut mielenosoitukseen. Se oli joskus viime vuosikymmenen alussa ja aiheena oli Irakin sodan vastustaminen. Olin tuolloinen teini-ikäinen, naiivi, hölmö ja totaalista historiallisen perspektiivin puutettani kuvittelin, että a) tästä on jotain hyötyä ja b) olen nyt jotenkin moraalisesti parempi ihminen kuin ne kaikki muut jotka eivät olleet mukana maailmanrauhan luomisessa.

Kuten minut tuntevat tietävät, on ajatusmaailma tuosta heittänyt useamman paletin kautta toiseen suuntaan. Ja niin pitää ollakin; minun on vaikea suhtautua luontevasti ihmisiin, jotka kertovat koko elämänsä olleen vain yhtä mieltä asioista. Tyhmät ja kuolleet eivät koskaan muuta mielipiteitään, kuten amerikkalainen runoilija James R. Lowell on osuvasti tokaissut.

Miksi sitten en ole osallistunut mielenosoituksiin enää tuon jälkeen? Olenko arvomaailman muuttumisen myötä kalkkeutunut ja välinpitämätön periaatteistani siinä määrin, että periaatteeni eivät enää saa minua heiluttamaan iskulausekylttiä? Ehkä jossain määrin sitäkin, mutta ei varsinainen syy ole se kuitenkaan. Tärkein syy on se, että en usko rauhanomaisten mielenilmausten johtavan koskaan mihinkään. Niistä ei ole haittaa niille, joiden toimintaa vastaan mielenilmaisu järjestetään. Vasta kun mielenilmauksilla on riski yltyä mellakoinniksi ja yleisen järjestyksen häiriöksi, on poliitikoilla ja virkamiehillä kannustin tehdä toimia jotka hillitsevät kansalaisten liikehdintää. Muussa tapauksessa se on vain ärtymyksen purkamista kyltin intensiiviseen heiluttamiseen vailla mitään päämäärää. Toinen syy on se, että opiskelevana ja töitä tekevänä kansalaisena on muutakin tekemistä kuin hankkia henkilökohtaista hyvän olon tunnetta vaikuttamatta oikeasti mihinkään. Uskon tämän vaatimattoman kirjoittelunikin olevan tällä hetkellä hyödyllisempää niiden arvojen ja asioiden hyväksi, joita minä kannatan. Vasta siinä vaiheessa kun mieltään osoittamassa eivät ole moppitukkaiset työttömät hipit, joiden olemassaolo on yhdentekevää yhteiskunnalle ja joiden mielipiteistä juuri kukaan ei ole kiinnostunut, vaan keskiluokkaiset perheenisät ja –äidit, perhefarmareilla ajelevat insinöörit, sairaanhoitajat ja tilintarkastajat, sunnuntaisin kirkkopuistossa labradorinnoutajaa ulkoiluttavat lenkkeilijät ja kirjaston kaunokirjallisuuden osastolla viihtyvät pallogrillikonservatiivit, on yhteiskunnan hallitsevalla eliitillä syytä huoleen.

Jotta tämän merkitys voitaisiin paremmin ymmärtää, on ymmärrettävä porvarillisen ja elämäntapakapinallisen perustavanlaatuinen sielullinen eriävyys. Ihmisellä ei ole yhtenäistä ja kiinteää minuutta, vaan yksilön halut, taidot ja taipumukset pyrkivät keskenään ristiriitaisiinkin suuntiin. Kulttuuri ja traditio luovat mallit jäsentää näitä pyrkimyksiä ja muodostaa superego, jonka tavoittelu johtaa yhteiskunnassa suotuisiin lopputuloksiin sekä yksilön, että laajemmin yhteisön kannalta. Mikäli omaksutaan relativistinen ”mikä tahansa käy”-ajattelu kulttuuri-identiteetin pohjarakenteeksi, ei mitään toimivaa pohjarakennetta varsinaisesti ole olemassakaan ja yksilö jää haluineen, taitoineen ja taipumuksineen vaille rakentavaa pohjaa luoda positiivinen ja vastavuoroinen suhde kulttuuriseen ympäristöön. Tuolloin henkilön kulttuurinen arvopohja on kuin pakanamaan kartta; sumea, vaikeasti ymmärrettävä, ristiriitainen ja vaarallisille harhapoluille eksyttävä. Ainoa, mikä jää jäljelle on itsetarkoituksellinen kapinointi ja kiukuttelu "systeemiä" (so. kulttuurin ja yhteiskunnan rakenteet) vastaan.

Toimivassa kulttuurissa yksilö tuntee syyllisyyttä normien rikkomisesta ja pyrkii hallitsemaan itseään tavoitellessaan roolinsa mukaista käyttäytymistä. Kristillisessä kulttuurissa tätä kutsuttiin kilvoitteluksi, mutta sitä voidaan nimittää myös tasapainoisuudeksi, johdonmukaisuudeksi ja hyveellisyydeksi. Saksalainen kirjailija Herman Hesse kuvaa tunnetussa kirjassaan Arosusi (saks. Steppenwolf) päähenkilöä, joka Faustia mukaillen tuntee sisällään kaksi sielua. Toinen näistä sieluista on ihmisen, vieläpä poroporvarillisen sellaisen, ja toinen arosuden, joka on villi, vihainen ja halveksii ihmispuolen teennäistä, pintapuolista ja pidättyvää luonnetta. Kenenkään sielu ei oikeasti jakaudu kahteen taistelevaan osapuoleen, vaan päähenkilökin sysää suden luonteeksi kaiken sen, mikä ei sovi inhimillisen ja porvarillisen roolin muottiin. Koska hahmo tuntee vetoa molempiin puoliinsa, kykenemättä olemaan täysin sydämestään ja aidosti yhtä toisen häiritessä kulloistakin roolia, syntyy ahdistuneisuus ja päähenkilön leppymätön kieriskely kahden sielunsa kanssa. Mutta kilvoittelu ihanneminänsä ja primitiivisten halujen välillä on kuitenkin se jännite, joka ajaa ihmisiä eteenpäin, tuottaa runoutta, taidetta, musiikkia ja filosofiaa. Hessen kuvaama porvari on hahmo, joka hirttää toisinajattelijan tänään ja pystyttää hänelle seuraavana päivänä patsaan kun aika on sille kypsä. Kaikessa halveksittavuudessaankin tämä ihmistyyppi luo rungon, josta kulttuurit ja yhteiskunnat on veistetty. Jos tämä kilvoittelu tuhotaan repimällä alas yhteiskunnan moraalikoodistot, sen kulttuurinen pohja ja sen yhteisiksi jaetut arvot, niin mitä jää jäljelle? Koetaan hybris, suuresta ja ihanasta ”vapaudesta” kun kaikki on kuvitellusti mahdollista, ja tämän jälkeen nemesis, kun millään ei enää olekaan mitään väliä ja kapinointi tyhjyyttä vastaan on turhaa.

Palatkaamme tämän eksistentialistisen sivupolun jälkeen jälleen keskiluokkaan ja heidän kapinaansa suhteessa vasemmistolaisten kapinaan. Viimeksi mainitulle kapinointi on tarkoitus sinänsä. Hän haluaa olla hesseläinen arosusi, joka taistelee poroporvarillista säädyllisyyttä ja tylsämielisyyttä vastaan. Hänen identiteettinsä rakentuu ”systeemin” vastustamiselle, sillä hänellä ei ole oikeastaan mitään muutakaan mille rakentaa identiteettinsä kuin negaatio suhteessa porvarilliseen järjestykseen. Hän ei voi rakentaa identiteettiään ammatilleen, sillä sitä ei joko ole, tai se on levyarvostelujen, kulttuuritutkielmien ja kolumnien kirjoittelun kaltaista, yhteiskunnan makrotasolla verrattain merkityksetöntä touhua. Hän ei voi rakentaa sitä traditiolle, sillä hän näkee siinä arvoja ja toimintamalleja, joita hänen oman aatteellisen paradigmansa mukaan kuuluu vastustaa, vaikka ei hahmottaisikaan niiden päämäärää. Lopputuloksena hän varsin monesti päätyy elämään vihaamansa ”systeemin” antamilla tuilla, tuottamatta kenellekään mitään konkretisoitavissa olevaa hyvää. Mutta onpahan kuitenkin ollut olevinaan niin pirun kapinallinen ja systeemivastainen. Keskiluokkaisen kapinointi on jotain aivan muuta, sillä se ei perustu identiteetin rakentamiselle. Sen lähtökohtana on aina täydellinen kyllästyminen niihin asioihin, jotka uhkaavat hänen, perheensä ja jälkipolviensa tulevaisuutta ja turvallisuutta. Anarkisti voi päätyä mellakoinnista putkaan ja tämän jälkeen menestyä urallaan kirjoittamalla fasistipoliisien epäreiluudesta, sillä tällaisella lohkeaa sankaripisteitä hippityttöjen keskuudessa ja se pönkittää muutenkin kapinallisidentiteettiä. Sen sijaan keskiluokkaisella ei ole varaa ryhtyä heppoisin syin mellakoimaan, sillä niin kauan kun keskiluokkainen näkee todellisessa kapinoinnissa suurempia riskejä kuin mitä hänellä on saavutettavaa, hän ei ryhdy siihen. Yhteiskunnan tilanteen täytyy edetä keskiluokan kannalta täysin sietämättömäksi ennen kuin keskiluokan kapina puhkeaa.

Kun se viimeinen puhkeaa, niin vasemmistolaisten ja anarkistien turha odottaa heidän hetkensä koittaneen. Keskiluokka ei kapinoidessaankaan halua elämäntapakapinallisia joukkoonsa, eikä heillä ole nykyistä kummempaa sijaa siinä yhteiskunnassa, jonka keskiluokan kapina luo. Keskiluokka haluaa kapinoidessaan reformaatiota säilyttäen kulttuurin pohjarakenteen totaalisen ”kaikki paskaksi” –vallankumouksen sijaan.

Vastakulttuurivallankumous

Lyhennelmä Kerberoksessa 2/2011 julkaistusta kirjoituksesta. Oikoluku Timo Hännikäinen.

Nykyaikana on mahdotonta välttää kummajaisen leimaa, mikäli nuorena ihmisenä haluaa kuunnella klassista musiikkia, noudattaa pukeutumisessaan perinteistä miesten tyyliä kauluspaitoineen ja solmioineen, kannattaa perinteisiä velvollisuuskäsityksiä tai perehtyä yhteiskunnallisiin ja filosofisiin teksteihin jostain muusta syystä kuin pyrkimyksenä humanistisen liukuhihnamaisterin paperit. Toisin sanoen, nykyaikana on eksentrismiä pyrkiä ylläpitämään niitä asioita, joita on pidetty länsimaisittain sivistyneen ihmisen tunnusmerkkeinä.

Toisaalta suomalaisuus, keskiluokkainen elämä, tavallisen kansalaisen tavalliset huvit ovat halveksittavaa hölmöyttä, josta rakennettua olkiukkoa intohimoisesti ja pitkäkestoisesti pieksämällä voi identifioida itsensä irti inhottavasta keskinkertaisuudesta ja näin halvoilla keinoin tuntea kuuluvansa kulttuurilliseen eliittiin ja älymystöön. Todetessaan kansallistunteen ja nationalismin olevan keinotekoinen konstruktio (mitä se sinänsä onkin, mutta yhtä paljon kuin älykköjen itse hellimät tasa-arvo tai ihmisoikeudet!) on ajattelijamme jo lähes valmis ripustamaan rintapieleen intellektuellin ansioristin. Muodon vuoksi tarvitaan enää vain tutkinto humanistiselta tai yhteiskuntatieteelliseltä alalta.

Yliopistointellektuellien ja taiteilijoiden ihanteiksi ovat nousseet rajojen rikkominen, shokeeraaminen, perinteisten arvojen päälle virtsaaminen, kaikkien korkeampien päämäärien mielekkyyden kiistäminen, nautinnon ja arvonannon tavoittelu. Nämä asiat antavat kasvot nykyiselle postmodernille länsimaiselle kulttuurille. Miten me olemme tulleet tähän aikaan, jolloin pyrkimys perinteisessä merkityksessä ymmärrettyyn sivistykseen ei ole pelkästään hylätty arvo, vaan siihen suhtaudutaan jopa vihamielisesti? Entä miten pääsemme tästä pois?

Olisi varsin yksioikoista selittää ihmisten käyttäytymistä soveltamalla Maslow’n tarvehierarkiamallia kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin siten, että sivistymättömät ihmiset eivät pyri toteuttamaan korkeampia sivistyksen asteita, koska ovat jääneet paitsi esimerkiksi muiden kunnioituksesta tai perheen perustamisesta. Siksipä he siis itsensä toteuttamisen tarpeen sijaan pyrkisivät maksimoimaan alempia tarpeita irtosuhteilla, roskaruoalla ja alkoholilla. Uskon, että tällainen selitysmalli olisi varsin suosittu niiden mielissä, jotka haluavat selittää maailmaa lähtökohtaisesti varallisuuden ja arvostuksen epätasa-arvoisen jakautumisen avulla. Kuitenkin kokemukset todellisesta elämästä todistavat muuta. Tunnemme historiasta RMS Titanicin kannella olleen Wallace Henry Hartleyn oktetin, joka soitti musiikkia aina siihen asti, kunnes soittajat liukuivat hyiseen Atlanttiin laivan upotessa. Toisen maailmansodan aikana ihmiset kerääntyivät Lontoon pommitusten, the blitzin, keskellä kansallisgalleriaan kuuntelemaan Myra Hessin soittamaa Mozartia, vaikka samaan aikaan saksalaiset pommit tippuivat kaupunkiin. Mainituissa tapauksissa ihmisten alimpien tarpeiden tyydyttyminen on ollut niin uhattuna kuin mahdollista, mutta tämä ei ole estänyt korkeampien tarpeiden toteuttamista ja pyrkimystä korkeampiin päämääriin. Tunnemme lukuisia menneisyyden taiteilijoita, jotka olivat rutiköyhiä mutta onnistuivat silti luomaan aikaa, vaivaa, uhrautumista ja täydellistä omistautumista vaativia mestariteoksia. Nykyajan apurahoin tuotetut taiteilijat ja muusikot taas elävät heihin nähden kuin ruhtinaat, mutteivät luo ainuttakaan Rembrandtin tai Prokofievin tuotantoon verrattavaa mestariteosta. Eivät omistautumisessa, evät taitavuudessa, eivät tyylissä. Toisaalta tiedetään, että eräs kansanedustaja oli taannoin pukeutunut tunnuksiin, joissa julistetaan ”Vittu haisee hyvältä!”, ja että keskiluokkaisten perheiden lapset hakeutuvat tositelevisioon sikailemaan ja hankkimaan itselleen tilaa roskalehtien kansissa. Tätä pidetään täysin normaalina asiantilana, jota ei edes tarvitse hävetä. Tarvehierarkiamalli ei siis ainakaan tältä kantilta voi tarjota mielekästä selitystä.

Olen taipuvainen näkemään 1900-luvun taitteen jälkeisessä länsimaiden kehityksessä syvän kulttuurisen kriisiytimisen Oswald Spenglerin Länsimaiden perikadossa kuvailemalla tavalla. Spenglerin keskeinen väittämä on, että kulttuurit kokevat synnyn, kukoistusvaiheen ja tuhoutumisen kaikkien elävien organismien kaltaisesti ja tämä sääntö koskee niin menneitä kuin nykyisiäkin kulttuureja. Nykyaikana, kutsuttakoon sitä vaikkapa postmodernismin aikakaudeksi, länsimainen ihminen on yhä täydellisemmin menettänyt ne ihanteet jotka vielä joitakin vuosikymmeniä sitten muodostivat hänen elämänsä keskeisen sisällön, päämäärän, arvot ja kannustimet. Kulttuurin rappiovaihe ilmenee sellaisten elämäntapojen ja arvojen esiinmarssina valtavirtaan, joiden kestävyys yhteiskunnan perustana on kyseenalainen. Tämän esiinmarssin lipunkantajana on äärimmäisyyteen viety individualismi, jonka airuina hedonismi ja nihilismi kulkevat.

Individualismi voi hyvin toimia yksilötasolla ja on välttämätön inhimillisten taidonnäytteiden kuten tieteen, taiteen, musiikin ja kirjallisuuden mestariteosten syntymiselle. Mutta silloin, kun individualismista tulee yhteiskunnan hallitseva meemi vailla uskonnon, tradition, yhteiseksi koetun kulttuurin kaltaisia yhteen sitovia voimia, ja kun samaisessa yhteiskunnassa ovat yhteisiksi nimittäviksi arvoiksi jääneet vain tasapäistäminen ja kaiken hyväksyminen, on yhteiskunta vailla kestävää pohjaa. Yksilöt keskittyvät tuolloin niihin asioihin, jotka maksimoivat heidän henkilökohtaista hyvän olon tunnettaan. Mässäily, päihteet, irtosuhteet, muiden arvostuksen hankkiminen, nuoruuden ihailu ja todellisuuspako viihdeteollisuuden tuotteiden pariin antavat muodon sivilisaatiolle. Näin syntyy itseään kiihdyttävä ilmiö: traditionaaliset arvot, kuten velvollisuudentunto kanssaihmisiä kohtaan sekä uskonnolliset ja kulttuuriset normit ovat esteinä näiden nautintojen toteuttamiselle. Mainitut arvot ja normit hylkäämällä elämän sisällöksi ei jää muuta kuin nautintojen toteuttaminen. Näin hedonistis-nihilistinen, sivilisaation perusrakenteet murentava kierre kiihtyy.

Mitä nihilistisempi ja hedonistisempi yksilö tai yhteiskunta on, sitä tuhoisammin se käyttäytyy oman tulevaisuutensa kannalta. Yksi länsimaisen kulttuurin itsetuhon manifestoitumista on bugchasing-nimellä tunnettu alakulttuuri, jossa ihmiset pyrkivät tarkoituksella saamaan HIV-infektion. Bugchasingin kaltaiset toki vastenmieliset, mutta sinänsä marginaaliset ilmiöt ovat kuitenkin vain oireita niiden taustalla vaikuttavasta syvemmästä, filosofisesta mind-shiftistä, jossa traditionaalisista arvoista siirrytään moderniin ja sen kriisistä postmoderniin. Ylioppilaslehti julkaisi 10.12.2010 artikkelin Ilonpilaaja, jonka keskeisenä huomiona oli, että lapsien hankkiminen ei tee onnelliseksi. Ei varmasti sinänsä teekään, sillä liittyyhän lapsiin valtavasti vaivaa ja vastuuta, eivätkä kaikki aiemman elämän asiat ole enää mahdollisia lasten hankkimisen jälkeen. Kysymys onkin siitä, mitä pitää arvokkaampana: omaa nautintoa vai elämän jatkumista.

Länsimaisen yhteiskunnan patologia tiivistyy seuraavasti: Kun elämän ja kulttuurin säilyttäminen asettaa esteen hedonististen nautintojen täydelliselle toteuttamiselle, lopulta yhteiskunta hyökkää omia kantavia rakenteitaan vastaan. Aivan niin kuin biologinen organismi käyttäytyy autoimmuunisairaudessa. Tuhon kultti saa viimeisen sakramenttinsa kun länsimainen ihminen ruoskii itseään etniseen masokismiin syyllistämällä itseään maailman kaikesta pahuudesta ja hautautuu maaniseen itseinhossa rypemiseen. Se hakee sovitusta, jonka voi saavuttaa vain tuhoamalla itsensä, oman kulttuurinsa, oman arvokkuutensa.

Tämän seurauksena yhteiskunnasta tulee kulttuuriton järjestelmä, joissa kaikella on hintansa mutta millään ei ole arvoa. Ihmisiä ei kiinnosta, eivätkä he lähde protestoimaan vaikka heidän isänmaansa luonnonvarat myytäisiin pilkkahintaan Kemira Growhow’n tapaan, kunhan vain kalja ja makkara kulkevat pöytään kuten ennenkin. Poliittinen järjestelmä tuomitsee lapsemme velkavankeuteen nostamalla heidän nimiinsä lainaa aina luottorajaan asti, ja tänään syntyvä lapsi, sikäli kun joku vielä on sellaisen eteen valmis uhraamaan omia nautintojaan, saa syntymäpäivälahjakseen 15 000 euron edestä valtionvelkaa. Demokraattisen mallin yksi heikkous onkin se, että vielä syntymättömät ihmiset eivät voi äänestää. 60- ja 70-luvuilla nuoruutensa elänyt sukupolvi häpäisee vanhempansa ja vie jälkipolvilta ne mahdollisuudet, jotka itse sai omilta edeltäjiltään. Mutta aika on tällaista yhteiskuntaa vastaan.

Talous ei kestä kiihtyvää velkaantumista eikä yhteiskunta väestökehityksen kääntymistä negatiiviseksi. Kun taloudellinen, poliittinen, yhteiskunnallinen, kulttuurinen ja väestöllinen kriisi kehittyvät länsimaisen yhteiskunnan kokonaisvaltaiseksi kriisiksi, voi kehitys ottaa kokonaan uuden suunnan. Tuolloin ihmiset yksinkertaisesti hylkäävät ne kestämättömät arvot, jotka ovat ajaneet yhteiskunnan umpikujaan. Vaikka onkin kliseistä sanoa, että pimein hetki on juuri ennen aamunkoittoa, voi se olla tässä tapauksessa myös totta: Rapautuvan yhteiskunnan on käytävä läpi kriisinsä, jotta se voisi löytää itselleen kestävämmän pohjan, luoda uudelleen olemassaolonsa merkityksen ja päämäärän. Kulttuuri on siis herätettävä uudelleen henkiin.

Yhtenä esteenä on se, että yhteiskunnassa on joukko itse julistautuneita ja omasta edistyksellisyydestään päihtyneitä, kaiken tradition arvon kieltäviä 70-lukulaisia siunaamassa huonoja elämänarvoja. Heitä vastaan on hyökättävä heidän omilla keinoillaan. On halvennettava heidän päämääriään, dekonstruoitava ja riepoteltava heidän meemejään ja tuotava estradille pilkattavaksi heidän pelkuruutensa, ivallisuutensa, "objektiivisuutensa", juurettomuutensa, epärehellisyytensä, lakeijamaisuutensa, teeskennellyt vastarinnan eleensä, tärkeilevyytensä, toimettomuutensa, puheliaisuutensa ja valmiutensa syödä sanansa. Siis ominaisuudet, jotka Yukio Mishima intellektuellien helmasynneiksi osuvasti luetteli. Lopulta heidän hegemoniansa murtuu, sillä se ei itse kestä vastaavia hyökkäyksiä, joilla se itse on pyrkinyt heikentämään yhteiskuntaamme.

Sen, joka yhtyy näihin ajatuksiin ja haluaa länsimaisen elämäntavan ja kulttuurin säilyvän, moraalinen velvollisuus on tehdä jotain asian hyväksi. Ihmiset syyttävät herkästi poliitikkoja yhteiskuntamme tilasta, mutta yhdysvaltalaista konservatiivia Cal Thomasia mukaillen, muuttaakseen yhteiskunnan ylimpiä rakenteita on toimittava itse eri tavalla ja edustettava itse muutosta kaiken turmeluksen keskellä. Poliitikot ja virkamiehet olisivat syyllisiä kaikkeen vain silloin, jos poliitikot ja virkamiehet olisivat kaikkivoipia. On siis luotava muutosta alhaalta ylöspäin, sillä ylimmät rakenteet ovat vain heijastuma pohjakerroksen elämästä. Voin varmuudella luvata, että mikään ei muutu paremmaksi jos puree hiljaa hammasta mutta pitää julkisesti poliittisesti korrektia naamaria. Päinvastoin, tuolloin on itse osa ongelmaa.

Yhteiskunnan muuttuminen arvoiltaan toisenlaiseksi ei vaadi yli-inhimillisiä ponnisteluja. Laumaeläinten liikkeiden muutoksiin tarvitaan vain 5% yksilöistä, loput seuraavat esimerkkiä huomaamattaan. Sama toimii monessa suhteessa ihmisissäkin, ja tämän voi havaita siinä, kuinka Suomi muuttui radikaalisti erikasvoiseksi maaksi kuljettaessa 1960-luvun alusta seuraavan vuosikymmenen alkuun. Kun taistolaiset valtasivat hetkessä yliopistot ja osakunnat tuhoten entisten inspehtorien muotokuvia ja maakuntavaakunoita eikä juuri kukaan puuttunut asiaan, oli kulttuurivallankumous elävä tosiasia. Tuolloin valtaan nousseille tuhoisille hegemonioille on vain laitettava päätepiste kulttuurisessa vastavallankumouksessa, eikä tarvita kuin silmät nähdäkseen, että elämme jo nyt muutoksen aikaa, josta keväinen vaalitulos on vain selkeimmin näkyvää pintakerroksen kuplintaa. Vaikeammin havaittavilla kulttuurin pohjavirtauksilla on oikeasti merkitystä.