Raja railona aukeaa, osa II - Viikko Pietarissa

Edellinen viikkoni kului tutustuen Pietarin kaupunkiin. Matka oli kaikilla tavoin niin onnistunut kuin se vain voi olla ja elämystäyteisyydessään matkustamisen arvoinen. Matkustimme kaupunkiin pikkubussilla, jossa menopaluun saa alle sadalla eurolla. Matka kestää noin 7 tuntia pysähdyksineen ja toisin kuin mitä oli kaverin edellisestä matkasta kuullut, tällä kertaa kuljettaja ajoi varsin hillitysti.

Majoituimme Parkhomenko prospektilla keskustan pohjoispuolella sijaitsevaan hostelliin. Paikka on varsin tuntematon ja henkilökunta oli yllättynyttä, että ulkomaalainen seurue on löytänyt tiensä sinne. Majoittuminen oli halpaa, sillä maksoimme kolmen hengen huoneestamme kokovaisuudessaan 1200 ruplaa (30 euroa) yöltä. Tilat eivät toki tällaisella hinnalla voi olla kovin prameassa kunnossa, mutta tehtävänsä paikka kuitenkin hoiti. Lievässä ränsistyneisyydessään, tuntemattomuudessaan ja henkilökunnan alun epäluuloisuudessaan paikasta huokui lovecraftilaista henkeä, mikä ei tietenkään huono asia ollut matkaajalle, joka on asennoitunut matkustamiseen hieman eri tavoin kuin geneerinen pakettituristi.

Julkinen liikenne on toimivaa ja matkustimme pääasiassa metrolla. Metroverkkoon kuuluu viisi linjaa ja niillä pääsee nopeasti eri puolille kaupunkia, sillä vuorojen väli on vain muutamia minuutteja. Metron ovien suhteen täytyy olla varovainen, sillä kun ovet menevät niistä varoittavan kuulutuksen ("Ostorozhno, dveri zakryvautsa!") jälkeen kiinni, niin ne myös tekevät niin ja juna jatkaa matkaansa. Ovissa ei ole turvatunnistinta siltä varalta, että taitamaton suomalainen on vielä ovien välissä ja vaarassa menettää jalkansa tai kätensä.

Pietarin kaupunki sijaitsee Nevan suistoalueella ja pehmeä maaperä on sanellut monia kaupunkisuunnittelut ehtoja. Kaupungin talot ovat miljoonakaupungiksi varsin matalia ja metro on kaivettu hyvin syvälle, yli sata metriä maan pinnan alapuolelle. Näin ne toimivat myös väestösuojina. Metroasemat ovat varsin siistejä, hyvässä kunnossa ja monet niistä edustavat erittäin koristeellista stalinistista arkkitehtuuria. Valitettavasti asemien kuvaaminen on kielletty ja valokuvaamisesta voi saada sakot.

Silmiinpistävä piirre verrattuna Helsingin metroon on se, että kaikenkarvainen nuoriso ei notku asemilla vailla mitään järkevää syytä olla siellä. Kaupunkikuvakaan ei ole täynnä graffiteja ja muuta töherrystä, jotka rakkaan kulttuuriministerimme mielestä ovat yhtä arvokasta taidetta kuin Da Vincin teokset.

Tiistaina kävimme tutustumassa Eremitaasiin, eli yhteen maailman suurimmista kulttuuri- ja taidemuseoista, jolle vertoja vetävät vain Louvren ja British Museumin kaltaiset jättiläiset. Museon vaikuttavuutta on vaikea sanoilla selittää, mutta ehdimme koko päivän aikana näkemään korkeintaan viidenneksen koko näyttelystä. Eremitaasissa on 12 pääosaa ja jokainen pääosa käsittä kymmeniä huoneita täynnä erilaisia taide- ja kulttuuriaarteita. Esimerkiksi arsenaaliin on koottu yli 15 000 erilaista asetta ja varustetta eri puolilta maailmaa. Eremitaasia on mahdotonta kokea kokonaisuudessaan, sillä jos jokaista esillä olevaa maalausta ja artefaktia tutkisi minuutin ajan, kestäisi kierros toistakymmentä vuotta. Paitsi, että näyttely on massiivinen, on se myös laadukas ja on hieman hämmentävää katsella maalausta Pultavan taistelusta tai Rubensin maalauksia ymmärtäen, että nämä kaikki ovat aitoja teoksia.

Keskiviikkona tutustuimme sotahistorialliseen museoon Pietari-Paavalin linnoituksen edustalla. Museo oli tietenkin Eremitaasiin verrattuna 'pieni', mutta silti täynnä kaikenlaista nähtävää myöhäiskeskiajan aseista nykypäivään. Pienuus on vain suhteellista, sillä 850 000 näyttelyesineen määrällään sille ei liene ainakaan Suomessa haastajaa.

Museokierroksen jälkeen kävimme Kronwerk prospektilla sijaisevassa Cafe Mozartissa syömässä. Kyseisen ravintola-kahvilan ruokalista oli itävaltalaistyylinen ja paikassa soitettiin klassista musiikkia. Muutoinkin ravintoloiden palvelu on erinomaista ja ruoka hyvää. Hinnalla, jolla Suomessa syöt pitsan, saa Pietarissa oikean aterian juomineen. Jos Suomessa olisi terveempi työn ja tuotteiden verotus, niin ehkä meilläkin voisi olla kohtuuhintaista syödä ravintoloissa ja meillä olisi laadukkaampia paikkoja viettää vapaapäviä kuin likaisia kebab-pitserioita ja juottoloita.

Kotiin palaaminen oli jossain määrin tympäisevää, sillä viikon jälkeen maani toi korostuneesti ilmi kaikki ne piirteet joiden haluaisin muuttuvan yhteiskunnassamme. Iltalehti halusi kertoa meille Suomen kulttuuriuutisina, että Helsinkiin saadaan pienois-Guggenheim ja Timo Jutilan kasvot piirrettiin lauantaimakkaraan. Kesälahden huoltoasemalla oluella istuva nuori herrasväki alkoi höpistä "vitun ryssistä" minibussimme parkeerattua aseman pihaan. Illalla ravintolassa iltaa istuessa vasemmistolainen huligaani uhkasi vetää minua turpaan, koska olin hänen kanssaan eri mieltä asioista. Tappelua ei sentään syntynyt, sillä hän jätti kortit katsomatta. Kertaakaan matkan aikana Pietarissa en kohdannut sitä, että ihmiset puuttuisivat tuntemattomien ihmisten vapauteen pukeutua ja ajatella haluamallaan tavalla. Toki osaan arvostaa juotavaa kraanavettä ja korruptoitumattomampaa virkamieskuntaa, mutta jotain opittaa tällä kansalla voisi olla itäisestä naapurista.

Wikipedian käyttäjän kuva Awtowon metroasemasta.

Pietarin katuja talsimassa.

Jupiterin patsaan vierellä Eremitaasissa.

Hostellimme Parkohomenko prospektilla

Musossa oli venäläisen aseistuksen ohella mm. Panzerfaust.

Sotahistoriallisen museon piha.

Suomalainen orjakansa

Onnelliset orjat ovat vapauden heltymättömimpiä vihollisia.
- Marie von Ebner-Eschenbach

Ihminen sopeutuu helposti orjuuteen ja oppii nopeasti kuuliaiseksi kun hänen vapautensa häneltä viedään.
- Goethe

Vaikka kuinka olisinkin kansallisromantikko ja tahtoisin jokaisen yksilön uskovan kukin omaan kansaansa ja kulttuurinsa, tuntuu kunnollisena kansallismielisenä oleminen toisinaan hankalalta kun on tällainen kansa. Suomi käyttäytyy monella tavoin kuin huono kehitysmaa ja suomalaisen yhteiskunnan hierakiassa korkeimmalle kivunneet myyvät kilpaa maansa aineellista ja henkistä perintöä palvellakseen vieraita valtoja.

I.

Ensinnäkin kaivoslaki. Suomen kaivoslaki mahdollistaa sen, että ulkomaalaiset yritykset voivat pilkkahintaan ryövätä maan kaivannaiset ja jättää saastan natiivien ongelmaksi. Uutislehti Kaleva kertoo:

Raahessa toimivalla kultakaivoksella on ongelmia jätevesiensä kanssa. Nordic Mines on hakenut Pohjois-Suomen aluehallintovirastolta lupaa laskea jätevedet Tuoreenmaanojaan ja sieltä edelleen Poikajokeen ja Haapajokeen, jonka ympärillä on asutusta.

On se aivan käsittämätöntä, että jossain mökissä elävä mummo joutuu hankkimaan kalliit suodatusjärjestelmät jätöksiään varten, mutta kaivosyhtiö voi kaataa lähes vapaasti tuotoksiaan isänmaamme luontoon. Vaikka mummonvirtsa sisältääkin monenlaisia lääkeainejäämiä, väittäisin typen ja sulfaatin silti olevan suurempi uhka luonnolle.

Myös eräs ranskalainen kaivosyhtiö teki koekaivauksia Pohjois-Karjalassa uraanikaivoksen perustamista varten, mutta kaivoshanke ei onneksi edennyt. En sinänsä tietenkään vastusta kaivosteollisuutta. Olisi hyvä, jos kotimaisissa ydinvoimaloissa käytetty uraani louhittaisiin oman maan kallioperästä ja käytön jälkeen palautettaisiin sinne, mutta siinä ei ole mitään järkeä, että kaivannaiset käytännössä lahjoitetaan ulkomaisille firmoille, jonka jälkeen sama materiaali ostetaan takaisin jalostettuna.

II.

Toisekseen aselain kiristäminen. Medialla ja poliitikoilla on taikauskoinen näkemys aseista. He eivät yleensä tiedä aseista tai aseharrastuksesta mitään, mutta silti laukovat arvovaltaisia mielipiteitään välittömästi kun jotain ikävää tapahtuu ja ovat kieltämässä kaikkea Rammsteinista sotahistoriaan, mutta etenkin "pistoolikahvaisia räiskintäaseita" - aivan kuin aseen ulkonäöllä olisi jotenkin vaikutusta sen tehokkuutteen. Orjakansan luonteeseen kuuluu, että sen mielestä yhden väärintekijän vuoksi täytyy rangaista yli puolta miljoonaa  asiallisesti harrastavaa kansalaista. Kukaan näistä vuodesta toiseen jaarituksiaan jatkavista hoplofoobikoista ei näytä olevan kiinnostunut siitä, että missään tutkimuksessa ei ole voitu osoittaa aselakien kiristämisen vähentävän aseilla tehtävien henkirikosten määrää. Rikospsykologian dosentti Jaana Haapasalo, jota lehdistö aiheesta on haastatellut asiantuntijana, on ollut sitä mieltä, että ampuminen ei ole normaali harrastus ja metsästys on sairasta. Samainen nainen haluaisi rikolliset avohoitoon, eikä hänen mielestään vankiloita tarvita. Aseet siis pois lainkuuliaisilta kansalaisilta ja rikolliset vapaiksi kaduille. Hienoa että meillä on asiantutijoita. En erityisesti ole yllättynyt siitä, että Haapasalo harrastaa vapaa-aikanaan kommunismia SKP:ssä. Kuinkahan normaali harrastus se mahtaa tilastollisesti olla?

Mikäli asia kiinnostaa enemmän, vuosia jankatun keskustelun on varsin ansiollisesti purkanut nimimerkki P.L.Z.I. Enempää ei voine kansalaisjournalistilta vaatia ja olisi hienoa, jos ammattijournalistit tavoittaisivat joskus edes pienen määrän samasta asiantijuudesta ja asioiden perustelusta faktoin. Jos tätä odotelessa henkeään alkaa pidättelemään, lienee seurauksena hypoksia.

III.

Kolmanneksi Kreikan velkatakaukset. Uusi Suomi kertoi 26.3.2010 silloisen pääministeri Matti Vanhasen lausunnoista seuraavasti:

Pääministeri Matti Vanhasen (kesk.) mukaan suomalaisten veronmaksajien ei ole syytä olla huolissaan rahan lainaamisesta Kreikalle, sillä Suomi tekisi lainajärjestelyllä tuntuvaa voittoa.

Niin. Me kaikki tiedämme nykyisen tilanteen. Kreikka on menetetty, Espanja ja Italia näyttävät seuraavan perästä. Kreikan julkinen sektori on vuosikymmenien aikoina paisunut kuin pullataikina pikahiivalla, eikä kukaan ole halunnut tehdä leikkauksia, koska se olisi poliittinen itsemurha. Kaksi vuotta sitten kirjoitin Kreikan tilanteesta näin: Kannettu raha ei Kreikassa pysy. Ennustin, että Kreikka ei tule maksamaan velkojaan takaisin ja tilannetta tullaan käyttämään liittovaltiokehityksen jouduttamiseen. Tuolloin minulle naurettiin ja liittovaltioajatusta pidettiin populistisena pelotteluna.

Nyt ei enää kukaan naura, sillä siinähän kävi kuten oli ennustettukin ja aiemmin vakaasti kahden kilpailevan puolueen käsissä olleen valtion parlamenttiin vyöryvät natsit ja kommunistit. Takauksien kasvattamiselle ei kuitenkaan näy loppua, vaan saman politiikan ajaminen jatkuu, vaikka se pahentaa ongelmaa.

Eurooppalaiset pankkiirit löysivät todellisen rahasammon antaessaan lainaa valtavalla korolla Kreikan valtiolle. Tuskin hekään missään vaiheessa ajattelivat, että Kreikka niitä tulisi maksamaan. Sen sijaan saadaan pohjoiseurooppalaiset maat, Suomi mukaanlukien, sitoutumaan takauksiin ja näin velkojen erääntyessä voidaan rahat kätevästi siirtää suomalaisen veronmaksajan tililtä kansainvälisen pankkimiehen tilille. Tiesin näin käyvän ja näin kävi, mutta en lyö vetoa sen puolesta, että kovinkaan montaa kiinnostaisi vieläkään kuunnella. Orja on uskollinen isännälleen.

IV.

Neljänneksi puolustuvoimien supistukset. Tuhotaan miinat, sillä se on siitä paha ase, että se voi tappaa vihollisen. Sen jälkeen tehdään mekanisoidun divisioonan mentävä aukko itärajaan sulkemalla varuskunnat - paitsi jos apartheid-oikeuksilla varustetun kansanosan sanelema kielipolitiikka estää sen. Tämän jälkeen voidaankin lähettää ilmavoimat Islantiin ja kansalaisille voidaan perustella Nato-jäsenyyden olevan välttämättömyys eikä valinta.

Huokaus.

Ei näytä hyvältä tämän kansan ja sen valtion kaakinjolkotus. Asia olisi kovin hupaisa, ellei se olisi niin viiltävän ikävä. Yksittäisenä valonpilkahduksena tämän kansan yössä voi mainita roskataidemuseo Guggenheimin kaatumisen Helsingissä. Ja voi Luoja paratkoon! - joudun kiittämään tästä Vihreitä. On vaikea kuvitella, että tämä yhteiskunta on niiden rakentama, joiden isät lauloivat Heikki Klemetin marssia Vilppulan urhojen muistolle ja vannoivat enemmin menettävänsä henkensä kuin eläisivät orjuudessa.

Huono suoritus, Suomi, huono suoritus.

Hulluuden alttareilla 2012

Viime aikoina on ollut vaikea enää keksiä mitään uutta ja oivaltavaa kirjoitettavaa. Tämä ei johdu siitä, että maailmalla ei tapahtuisi asioita joista voisi kirjoittaa kirjaläjittäin polemiikkia, vaan päinvastoin maailman hulluus tuntuu kiihtyvän niin nopeasti, ettei siihen enää ehdi reagoida. Juuri kun kuvittelee, että maaima on näyttänyt järjettömimmän näytöksensä parodiallisen tapahtumahorisontin takaa, niin tapahtuu jotain vielä käsittämättömämpää.

Aluksi vaikkapa Suomen velkavastuut. Valtiomme johdossa istuvat kansanpetturit ovat allekirjoittaneet papereita, jotka tuomitsevat suomalaiset sukupolvien velkakierteeseen. 30 miljardia, eli 30 tuhatta miljoonaa, euroa on summa, joka jokaista suomalaista kohden tekee 6000 euroa. Äkkiseltään tietäisin parempiakin käyttötarkoituksia tuollaiselle summalle kuin eurooppalaisten sikakapitalististen pankkien rahoittamisen. Kun aikanaan nämä vakuudet tulevat realisoitumaan ja repivät alas riistoverotetun kansan taloudellisten rakenteiden rippeet, ovat tapahtuneeseen syylliset todennäköisesti kaukana oikeuden ulottumattomissa.

Jos kotimaassa vedetään järkevää ja kansan parhaaksi tehtävää toimintaa kölin alta, niin ei paljoa paremmin meni maailmallakaan. Ranskassa ollaan tehty laittomiksi vierailut nk. vihasivustoilla. Kyse on puhtaasti ajatusrikoslainsäädännöstä, jolla pyritään kieltämään ihmisiä lukemasta virallisen konsensuksen vastaisia tekstejä. Tämä lainsäädäntö ei poikkea mitenkään siitä, että joidenkin kirjojen hallussapito tai lukeminen tehtäisiin rangaistavaksi.

Yhdysvalloissa poliittinen korrektius on päässyt uusiin ulottuvuuksiin kun New Yorkin viranomaiset ovat laatineet listan koulujen kokeissa kielletyistä sanoista. Kiellettyjä sanoja ovat muun muassa dinosaurus, tanssiminen ja roskaruoka. Nämä kun voivat loukata jotain ihmistä.

Mielipidevainojen luvatussa maassa Englannissa humalainen opiskelija solvasi jalkapalloilijaa rasistisesti. Hän joutui tästä teosta vankilaan.

Näistä tapahtumista on vaikea kirjoittaa mitään hauskaa ja oivaltavaa, sillä oivaltaminen vaatisi jonkin mielenkiintoisen ja odottamattoman näkökulman esiin tuomisen. Naurettavia nämä uutiset toki ovat, mutta eivät siltikään yhtään hauskoja. Tällaisessa maailmassa kommunikointi ja kansalaiskeskustelu ovat yhtä mielekkäitä kuin yrittäisin töissä keskustella järkeviä alzheimerin tautia vaikeasti sairastavan potilaani kanssa. Hänellä kuitenkin on hyvä syy olla täysin epärationaalinen ja käsittämätön.

Minä en halua näin jatkuvan. En usko sinunkaan haluavan näin jatkuvan, mutta onko meistä muuttamaan sitä? Toivon, että sanonta pimeimmästä hetkestä juuri ennen aamunkoittoa pitää paikkansa, sillä muuten elämme melko toivottomia aikoja sivilisaatiomme raunioilla.

Vastakulttuurivallankumous

Lyhennelmä Kerberoksessa 2/2011 julkaistusta kirjoituksesta. Oikoluku Timo Hännikäinen.

Nykyaikana on mahdotonta välttää kummajaisen leimaa, mikäli nuorena ihmisenä haluaa kuunnella klassista musiikkia, noudattaa pukeutumisessaan perinteistä miesten tyyliä kauluspaitoineen ja solmioineen, kannattaa perinteisiä velvollisuuskäsityksiä tai perehtyä yhteiskunnallisiin ja filosofisiin teksteihin jostain muusta syystä kuin pyrkimyksenä humanistisen liukuhihnamaisterin paperit. Toisin sanoen, nykyaikana on eksentrismiä pyrkiä ylläpitämään niitä asioita, joita on pidetty länsimaisittain sivistyneen ihmisen tunnusmerkkeinä.

Toisaalta suomalaisuus, keskiluokkainen elämä, tavallisen kansalaisen tavalliset huvit ovat halveksittavaa hölmöyttä, josta rakennettua olkiukkoa intohimoisesti ja pitkäkestoisesti pieksämällä voi identifioida itsensä irti inhottavasta keskinkertaisuudesta ja näin halvoilla keinoin tuntea kuuluvansa kulttuurilliseen eliittiin ja älymystöön. Todetessaan kansallistunteen ja nationalismin olevan keinotekoinen konstruktio (mitä se sinänsä onkin, mutta yhtä paljon kuin älykköjen itse hellimät tasa-arvo tai ihmisoikeudet!) on ajattelijamme jo lähes valmis ripustamaan rintapieleen intellektuellin ansioristin. Muodon vuoksi tarvitaan enää vain tutkinto humanistiselta tai yhteiskuntatieteelliseltä alalta.

Yliopistointellektuellien ja taiteilijoiden ihanteiksi ovat nousseet rajojen rikkominen, shokeeraaminen, perinteisten arvojen päälle virtsaaminen, kaikkien korkeampien päämäärien mielekkyyden kiistäminen, nautinnon ja arvonannon tavoittelu. Nämä asiat antavat kasvot nykyiselle postmodernille länsimaiselle kulttuurille. Miten me olemme tulleet tähän aikaan, jolloin pyrkimys perinteisessä merkityksessä ymmärrettyyn sivistykseen ei ole pelkästään hylätty arvo, vaan siihen suhtaudutaan jopa vihamielisesti? Entä miten pääsemme tästä pois?

Olisi varsin yksioikoista selittää ihmisten käyttäytymistä soveltamalla Maslow’n tarvehierarkiamallia kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin siten, että sivistymättömät ihmiset eivät pyri toteuttamaan korkeampia sivistyksen asteita, koska ovat jääneet paitsi esimerkiksi muiden kunnioituksesta tai perheen perustamisesta. Siksipä he siis itsensä toteuttamisen tarpeen sijaan pyrkisivät maksimoimaan alempia tarpeita irtosuhteilla, roskaruoalla ja alkoholilla. Uskon, että tällainen selitysmalli olisi varsin suosittu niiden mielissä, jotka haluavat selittää maailmaa lähtökohtaisesti varallisuuden ja arvostuksen epätasa-arvoisen jakautumisen avulla. Kuitenkin kokemukset todellisesta elämästä todistavat muuta. Tunnemme historiasta RMS Titanicin kannella olleen Wallace Henry Hartleyn oktetin, joka soitti musiikkia aina siihen asti, kunnes soittajat liukuivat hyiseen Atlanttiin laivan upotessa. Toisen maailmansodan aikana ihmiset kerääntyivät Lontoon pommitusten, the blitzin, keskellä kansallisgalleriaan kuuntelemaan Myra Hessin soittamaa Mozartia, vaikka samaan aikaan saksalaiset pommit tippuivat kaupunkiin. Mainituissa tapauksissa ihmisten alimpien tarpeiden tyydyttyminen on ollut niin uhattuna kuin mahdollista, mutta tämä ei ole estänyt korkeampien tarpeiden toteuttamista ja pyrkimystä korkeampiin päämääriin. Tunnemme lukuisia menneisyyden taiteilijoita, jotka olivat rutiköyhiä mutta onnistuivat silti luomaan aikaa, vaivaa, uhrautumista ja täydellistä omistautumista vaativia mestariteoksia. Nykyajan apurahoin tuotetut taiteilijat ja muusikot taas elävät heihin nähden kuin ruhtinaat, mutteivät luo ainuttakaan Rembrandtin tai Prokofievin tuotantoon verrattavaa mestariteosta. Eivät omistautumisessa, evät taitavuudessa, eivät tyylissä. Toisaalta tiedetään, että eräs kansanedustaja oli taannoin pukeutunut tunnuksiin, joissa julistetaan ”Vittu haisee hyvältä!”, ja että keskiluokkaisten perheiden lapset hakeutuvat tositelevisioon sikailemaan ja hankkimaan itselleen tilaa roskalehtien kansissa. Tätä pidetään täysin normaalina asiantilana, jota ei edes tarvitse hävetä. Tarvehierarkiamalli ei siis ainakaan tältä kantilta voi tarjota mielekästä selitystä.

Olen taipuvainen näkemään 1900-luvun taitteen jälkeisessä länsimaiden kehityksessä syvän kulttuurisen kriisiytimisen Oswald Spenglerin Länsimaiden perikadossa kuvailemalla tavalla. Spenglerin keskeinen väittämä on, että kulttuurit kokevat synnyn, kukoistusvaiheen ja tuhoutumisen kaikkien elävien organismien kaltaisesti ja tämä sääntö koskee niin menneitä kuin nykyisiäkin kulttuureja. Nykyaikana, kutsuttakoon sitä vaikkapa postmodernismin aikakaudeksi, länsimainen ihminen on yhä täydellisemmin menettänyt ne ihanteet jotka vielä joitakin vuosikymmeniä sitten muodostivat hänen elämänsä keskeisen sisällön, päämäärän, arvot ja kannustimet. Kulttuurin rappiovaihe ilmenee sellaisten elämäntapojen ja arvojen esiinmarssina valtavirtaan, joiden kestävyys yhteiskunnan perustana on kyseenalainen. Tämän esiinmarssin lipunkantajana on äärimmäisyyteen viety individualismi, jonka airuina hedonismi ja nihilismi kulkevat.

Individualismi voi hyvin toimia yksilötasolla ja on välttämätön inhimillisten taidonnäytteiden kuten tieteen, taiteen, musiikin ja kirjallisuuden mestariteosten syntymiselle. Mutta silloin, kun individualismista tulee yhteiskunnan hallitseva meemi vailla uskonnon, tradition, yhteiseksi koetun kulttuurin kaltaisia yhteen sitovia voimia, ja kun samaisessa yhteiskunnassa ovat yhteisiksi nimittäviksi arvoiksi jääneet vain tasapäistäminen ja kaiken hyväksyminen, on yhteiskunta vailla kestävää pohjaa. Yksilöt keskittyvät tuolloin niihin asioihin, jotka maksimoivat heidän henkilökohtaista hyvän olon tunnettaan. Mässäily, päihteet, irtosuhteet, muiden arvostuksen hankkiminen, nuoruuden ihailu ja todellisuuspako viihdeteollisuuden tuotteiden pariin antavat muodon sivilisaatiolle. Näin syntyy itseään kiihdyttävä ilmiö: traditionaaliset arvot, kuten velvollisuudentunto kanssaihmisiä kohtaan sekä uskonnolliset ja kulttuuriset normit ovat esteinä näiden nautintojen toteuttamiselle. Mainitut arvot ja normit hylkäämällä elämän sisällöksi ei jää muuta kuin nautintojen toteuttaminen. Näin hedonistis-nihilistinen, sivilisaation perusrakenteet murentava kierre kiihtyy.

Mitä nihilistisempi ja hedonistisempi yksilö tai yhteiskunta on, sitä tuhoisammin se käyttäytyy oman tulevaisuutensa kannalta. Yksi länsimaisen kulttuurin itsetuhon manifestoitumista on bugchasing-nimellä tunnettu alakulttuuri, jossa ihmiset pyrkivät tarkoituksella saamaan HIV-infektion. Bugchasingin kaltaiset toki vastenmieliset, mutta sinänsä marginaaliset ilmiöt ovat kuitenkin vain oireita niiden taustalla vaikuttavasta syvemmästä, filosofisesta mind-shiftistä, jossa traditionaalisista arvoista siirrytään moderniin ja sen kriisistä postmoderniin. Ylioppilaslehti julkaisi 10.12.2010 artikkelin Ilonpilaaja, jonka keskeisenä huomiona oli, että lapsien hankkiminen ei tee onnelliseksi. Ei varmasti sinänsä teekään, sillä liittyyhän lapsiin valtavasti vaivaa ja vastuuta, eivätkä kaikki aiemman elämän asiat ole enää mahdollisia lasten hankkimisen jälkeen. Kysymys onkin siitä, mitä pitää arvokkaampana: omaa nautintoa vai elämän jatkumista.

Länsimaisen yhteiskunnan patologia tiivistyy seuraavasti: Kun elämän ja kulttuurin säilyttäminen asettaa esteen hedonististen nautintojen täydelliselle toteuttamiselle, lopulta yhteiskunta hyökkää omia kantavia rakenteitaan vastaan. Aivan niin kuin biologinen organismi käyttäytyy autoimmuunisairaudessa. Tuhon kultti saa viimeisen sakramenttinsa kun länsimainen ihminen ruoskii itseään etniseen masokismiin syyllistämällä itseään maailman kaikesta pahuudesta ja hautautuu maaniseen itseinhossa rypemiseen. Se hakee sovitusta, jonka voi saavuttaa vain tuhoamalla itsensä, oman kulttuurinsa, oman arvokkuutensa.

Tämän seurauksena yhteiskunnasta tulee kulttuuriton järjestelmä, joissa kaikella on hintansa mutta millään ei ole arvoa. Ihmisiä ei kiinnosta, eivätkä he lähde protestoimaan vaikka heidän isänmaansa luonnonvarat myytäisiin pilkkahintaan Kemira Growhow’n tapaan, kunhan vain kalja ja makkara kulkevat pöytään kuten ennenkin. Poliittinen järjestelmä tuomitsee lapsemme velkavankeuteen nostamalla heidän nimiinsä lainaa aina luottorajaan asti, ja tänään syntyvä lapsi, sikäli kun joku vielä on sellaisen eteen valmis uhraamaan omia nautintojaan, saa syntymäpäivälahjakseen 15 000 euron edestä valtionvelkaa. Demokraattisen mallin yksi heikkous onkin se, että vielä syntymättömät ihmiset eivät voi äänestää. 60- ja 70-luvuilla nuoruutensa elänyt sukupolvi häpäisee vanhempansa ja vie jälkipolvilta ne mahdollisuudet, jotka itse sai omilta edeltäjiltään. Mutta aika on tällaista yhteiskuntaa vastaan.

Talous ei kestä kiihtyvää velkaantumista eikä yhteiskunta väestökehityksen kääntymistä negatiiviseksi. Kun taloudellinen, poliittinen, yhteiskunnallinen, kulttuurinen ja väestöllinen kriisi kehittyvät länsimaisen yhteiskunnan kokonaisvaltaiseksi kriisiksi, voi kehitys ottaa kokonaan uuden suunnan. Tuolloin ihmiset yksinkertaisesti hylkäävät ne kestämättömät arvot, jotka ovat ajaneet yhteiskunnan umpikujaan. Vaikka onkin kliseistä sanoa, että pimein hetki on juuri ennen aamunkoittoa, voi se olla tässä tapauksessa myös totta: Rapautuvan yhteiskunnan on käytävä läpi kriisinsä, jotta se voisi löytää itselleen kestävämmän pohjan, luoda uudelleen olemassaolonsa merkityksen ja päämäärän. Kulttuuri on siis herätettävä uudelleen henkiin.

Yhtenä esteenä on se, että yhteiskunnassa on joukko itse julistautuneita ja omasta edistyksellisyydestään päihtyneitä, kaiken tradition arvon kieltäviä 70-lukulaisia siunaamassa huonoja elämänarvoja. Heitä vastaan on hyökättävä heidän omilla keinoillaan. On halvennettava heidän päämääriään, dekonstruoitava ja riepoteltava heidän meemejään ja tuotava estradille pilkattavaksi heidän pelkuruutensa, ivallisuutensa, "objektiivisuutensa", juurettomuutensa, epärehellisyytensä, lakeijamaisuutensa, teeskennellyt vastarinnan eleensä, tärkeilevyytensä, toimettomuutensa, puheliaisuutensa ja valmiutensa syödä sanansa. Siis ominaisuudet, jotka Yukio Mishima intellektuellien helmasynneiksi osuvasti luetteli. Lopulta heidän hegemoniansa murtuu, sillä se ei itse kestä vastaavia hyökkäyksiä, joilla se itse on pyrkinyt heikentämään yhteiskuntaamme.

Sen, joka yhtyy näihin ajatuksiin ja haluaa länsimaisen elämäntavan ja kulttuurin säilyvän, moraalinen velvollisuus on tehdä jotain asian hyväksi. Ihmiset syyttävät herkästi poliitikkoja yhteiskuntamme tilasta, mutta yhdysvaltalaista konservatiivia Cal Thomasia mukaillen, muuttaakseen yhteiskunnan ylimpiä rakenteita on toimittava itse eri tavalla ja edustettava itse muutosta kaiken turmeluksen keskellä. Poliitikot ja virkamiehet olisivat syyllisiä kaikkeen vain silloin, jos poliitikot ja virkamiehet olisivat kaikkivoipia. On siis luotava muutosta alhaalta ylöspäin, sillä ylimmät rakenteet ovat vain heijastuma pohjakerroksen elämästä. Voin varmuudella luvata, että mikään ei muutu paremmaksi jos puree hiljaa hammasta mutta pitää julkisesti poliittisesti korrektia naamaria. Päinvastoin, tuolloin on itse osa ongelmaa.

Yhteiskunnan muuttuminen arvoiltaan toisenlaiseksi ei vaadi yli-inhimillisiä ponnisteluja. Laumaeläinten liikkeiden muutoksiin tarvitaan vain 5% yksilöistä, loput seuraavat esimerkkiä huomaamattaan. Sama toimii monessa suhteessa ihmisissäkin, ja tämän voi havaita siinä, kuinka Suomi muuttui radikaalisti erikasvoiseksi maaksi kuljettaessa 1960-luvun alusta seuraavan vuosikymmenen alkuun. Kun taistolaiset valtasivat hetkessä yliopistot ja osakunnat tuhoten entisten inspehtorien muotokuvia ja maakuntavaakunoita eikä juuri kukaan puuttunut asiaan, oli kulttuurivallankumous elävä tosiasia. Tuolloin valtaan nousseille tuhoisille hegemonioille on vain laitettava päätepiste kulttuurisessa vastavallankumouksessa, eikä tarvita kuin silmät nähdäkseen, että elämme jo nyt muutoksen aikaa, josta keväinen vaalitulos on vain selkeimmin näkyvää pintakerroksen kuplintaa. Vaikeammin havaittavilla kulttuurin pohjavirtauksilla on oikeasti merkitystä.