Näytetään tekstit, joissa on tunniste länsimaat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste länsimaat. Näytä kaikki tekstit

30.5.2012

Suomalainen orjakansa



Onnelliset orjat ovat vapauden heltymättömimpiä vihollisia.

- Marie von Ebner-Eschenbach

Ihminen sopeutuu helposti orjuuteen ja oppii nopeasti kuuliaiseksi kun hänen vapautensa häneltä viedään.
- Goethe

Vaikka kuinka olisinkin kansallisromantikko ja tahtoisin jokaisen yksilön uskovan kukin omaan kansaansa ja kulttuurinsa, tuntuu kunnollisena kansallismielisenä oleminen toisinaan hankalalta kun on tällainen kansa. Suomi käyttäytyy monella tavoin kuin huono kehitysmaa ja suomalaisen yhteiskunnan hierakiassa korkeimmalle kivunneet myyvät kilpaa maansa aineellista ja henkistä perintöä palvellakseen vieraita valtoja.

I.

Ensinnäkin kaivoslaki. Suomen kaivoslaki mahdollistaa sen, että ulkomaalaiset yritykset voivat pilkkahintaan ryövätä maan kaivannaiset ja jättää saastan natiivien ongelmaksi. Uutislehti Kaleva kertoo:
Raahessa toimivalla kultakaivoksella on ongelmia jätevesiensä kanssa. Nordic Mines on hakenut Pohjois-Suomen aluehallintovirastolta lupaa laskea jätevedet Tuoreenmaanojaan ja sieltä edelleen Poikajokeen ja Haapajokeen, jonka ympärillä on asutusta.
On se aivan käsittämätöntä, että jossain mökissä elävä mummo joutuu hankkimaan kalliit suodatusjärjestelmät jätöksiään varten, mutta kaivosyhtiö voi kaataa lähes vapaasti tuotoksiaan isänmaamme luontoon. Vaikka mummonvirtsa sisältääkin monenlaisia lääkeainejäämiä, väittäisin typen ja sulfaatin silti olevan suurempi uhka luonnolle.

Myös eräs ranskalainen kaivosyhtiö teki koekaivauksia Pohjois-Karjalassa uraanikaivoksen perustamista varten, mutta kaivoshanke ei onneksi edennyt. En sinänsä tietenkään vastusta kaivosteollisuutta. Olisi hyvä, jos kotimaisissa ydinvoimaloissa käytetty uraani louhittaisiin oman maan kallioperästä ja käytön jälkeen palautettaisiin sinne, mutta siinä ei ole mitään järkeä, että kaivannaiset käytännössä lahjoitetaan ulkomaisille firmoille, jonka jälkeen sama materiaali ostetaan takaisin jalostettuna.

II.

Toisekseen aselain kiristäminen. Medialla ja poliitikoilla on taikauskoinen näkemys aseista. He eivät yleensä tiedä aseista tai aseharrastuksesta mitään, mutta silti laukovat arvovaltaisia mielipiteitään välittömästi kun jotain ikävää tapahtuu ja ovat kieltämässä kaikkea Rammsteinista sotahistoriaan, mutta etenkin "pistoolikahvaisia räiskintäaseita" - aivan kuin aseen ulkonäöllä olisi jotenkin vaikutusta sen tehokkuutteen. Orjakansan luonteeseen kuuluu, että sen mielestä yhden väärintekijän vuoksi täytyy rangaista yli puolta miljoonaa  asiallisesti harrastavaa kansalaista. Kukaan näistä vuodesta toiseen jaarituksiaan jatkavista hoplofoobikoista ei näytä olevan kiinnostunut siitä, että missään tutkimuksessa ei ole voitu osoittaa aselakien kiristämisen vähentävän aseilla tehtävien henkirikosten määrää. Rikospsykologian dosentti Jaana Haapasalo, jota lehdistö aiheesta on haastatellut asiantuntijana, on ollut sitä mieltä, että ampuminen ei ole normaali harrastus ja metsästys on sairasta. Samainen nainen haluaisi rikolliset avohoitoon, eikä hänen mielestään vankiloita tarvita. Aseet siis pois lainkuuliaisilta kansalaisilta ja rikolliset vapaiksi kaduille. Hienoa että meillä on asiantutijoita. En erityisesti ole yllättynyt siitä, että Haapasalo harrastaa vapaa-aikanaan kommunismia SKP:ssä. Kuinkahan normaali harrastus se mahtaa tilastollisesti olla?

Mikäli asia kiinnostaa enemmän, vuosia jankatun keskustelun on varsin ansiollisesti purkanut nimimerkki P.L.Z.I. Enempää ei voine kansalaisjournalistilta vaatia ja olisi hienoa, jos ammattijournalistit tavoittaisivat joskus edes pienen määrän samasta asiantijuudesta ja asioiden perustelusta faktoin. Jos tätä odotelessa henkeään alkaa pidättelemään, lienee seurauksena hypoksia.

III.

Kolmanneksi Kreikan velkatakaukset. Uusi Suomi kertoi 26.3.2010 silloisen pääministeri Matti Vanhasen lausunnoista seuraavasti:

Pääministeri Matti Vanhasen (kesk.) mukaan suomalaisten veronmaksajien ei ole syytä olla huolissaan rahan lainaamisesta Kreikalle, sillä Suomi tekisi lainajärjestelyllä tuntuvaa voittoa.

Niin. Me kaikki tiedämme nykyisen tilanteen. Kreikka on menetetty, Espanja ja Italia näyttävät seuraavan perästä. Kreikan julkinen sektori on vuosikymmenien aikoina paisunut kuin pullataikina pikahiivalla, eikä kukaan ole halunnut tehdä leikkauksia, koska se olisi poliittinen itsemurha. Kaksi vuotta sitten kirjoitin Kreikan tilanteesta näin: Kannettu raha ei Kreikassa pysy. Ennustin, että Kreikka ei tule maksamaan velkojaan takaisin ja tilannetta tullaan käyttämään liittovaltiokehityksen jouduttamiseen. Tuolloin minulle naurettiin ja liittovaltioajatusta pidettiin populistisena pelotteluna.

Nyt ei enää kukaan naura, sillä siinähän kävi kuten oli ennustettukin ja aiemmin vakaasti kahden kilpailevan puolueen käsissä olleen valtion parlamenttiin vyöryvät natsit ja kommunistit. Takauksien kasvattamiselle ei kuitenkaan näy loppua, vaan saman politiikan ajaminen jatkuu, vaikka se pahentaa ongelmaa.

Eurooppalaiset pankkiirit löysivät todellisen rahasammon antaessaan lainaa valtavalla korolla Kreikan valtiolle. Tuskin hekään missään vaiheessa ajattelivat, että Kreikka niitä tulisi maksamaan. Sen sijaan saadaan pohjoiseurooppalaiset maat, Suomi mukaanlukien, sitoutumaan takauksiin ja näin velkojen erääntyessä voidaan rahat kätevästi siirtää suomalaisen veronmaksajan tililtä kansainvälisen pankkimiehen tilille. Tiesin näin käyvän ja näin kävi, mutta en lyö vetoa sen puolesta, että kovinkaan montaa kiinnostaisi vieläkään kuunnella. Orja on uskollinen isännälleen.

IV.

Neljänneksi puolustuvoimien supistukset. Tuhotaan miinat, sillä se on siitä paha ase, että se voi tappaa vihollisen. Sen jälkeen tehdään mekanisoidun divisioonan mentävä aukko itärajaan sulkemalla varuskunnat - paitsi jos apartheid-oikeuksilla varustetun kansanosan sanelema kielipolitiikka estää sen. Tämän jälkeen voidaankin lähettää ilmavoimat Islantiin ja kansalaisille voidaan perustella Nato-jäsenyyden olevan välttämättömyys eikä valinta.

Huokaus.

Ei näytä hyvältä tämän kansan ja sen valtion kaakinjolkotus. Asia olisi kovin hupaisa, ellei se olisi niin viiltävän ikävä. Yksittäisenä valonpilkahduksena tämän kansan yössä voi mainita roskataidemuseo Guggenheimin kaatumisen Helsingissä. Ja voi Luoja paratkoon! - joudun kiittämään tästä Vihreitä. On vaikea kuvitella, että tämä yhteiskunta on niiden rakentama, joiden isät lauloivat Heikki Klemetin marssia Vilppulan urhojen muistolle ja vannoivat enemmin menettävänsä henkensä kuin eläisivät orjuudessa.

Huono suoritus, Suomi, huono suoritus.

15.9.2011

Vastakulttuurivallankumous

Lyhennelmä Kerberoksessa 2/2011 julkaistusta kirjoituksesta. Oikoluku Timo Hännikäinen.

Nykyaikana on mahdotonta välttää kummajaisen leimaa, mikäli nuorena ihmisenä haluaa kuunnella klassista musiikkia, noudattaa pukeutumisessaan perinteistä miesten tyyliä kauluspaitoineen ja solmioineen, kannattaa perinteisiä velvollisuuskäsityksiä tai perehtyä yhteiskunnallisiin ja filosofisiin teksteihin jostain muusta syystä kuin pyrkimyksenä humanistisen liukuhihnamaisterin paperit. Toisin sanoen, nykyaikana on eksentrismiä pyrkiä ylläpitämään niitä asioita, joita on pidetty länsimaisittain sivistyneen ihmisen tunnusmerkkeinä.

Toisaalta suomalaisuus, keskiluokkainen elämä, tavallisen kansalaisen tavalliset huvit ovat halveksittavaa hölmöyttä, josta rakennettua olkiukkoa intohimoisesti ja pitkäkestoisesti pieksämällä voi identifioida itsensä irti inhottavasta keskinkertaisuudesta ja näin halvoilla keinoin tuntea kuuluvansa kulttuurilliseen eliittiin ja älymystöön. Todetessaan kansallistunteen ja nationalismin olevan keinotekoinen konstruktio (mitä se sinänsä onkin, mutta yhtä paljon kuin älykköjen itse hellimät tasa-arvo tai ihmisoikeudet!) on ajattelijamme jo lähes valmis ripustamaan rintapieleen intellektuellin ansioristin. Muodon vuoksi tarvitaan enää vain tutkinto humanistiselta tai yhteiskuntatieteelliseltä alalta.

Yliopistointellektuellien ja taiteilijoiden ihanteiksi ovat nousseet rajojen rikkominen, shokeeraaminen, perinteisten arvojen päälle virtsaaminen, kaikkien korkeampien päämäärien mielekkyyden kiistäminen, nautinnon ja arvonannon tavoittelu. Nämä asiat antavat kasvot nykyiselle postmodernille länsimaiselle kulttuurille. Miten me olemme tulleet tähän aikaan, jolloin pyrkimys perinteisessä merkityksessä ymmärrettyyn sivistykseen ei ole pelkästään hylätty arvo, vaan siihen suhtaudutaan jopa vihamielisesti? Entä miten pääsemme tästä pois?

Olisi varsin yksioikoista selittää ihmisten käyttäytymistä soveltamalla Maslow’n tarvehierarkiamallia kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin siten, että sivistymättömät ihmiset eivät pyri toteuttamaan korkeampia sivistyksen asteita, koska ovat jääneet paitsi esimerkiksi muiden kunnioituksesta tai perheen perustamisesta. Siksipä he siis itsensä toteuttamisen tarpeen sijaan pyrkisivät maksimoimaan alempia tarpeita irtosuhteilla, roskaruoalla ja alkoholilla. Uskon, että tällainen selitysmalli olisi varsin suosittu niiden mielissä, jotka haluavat selittää maailmaa lähtökohtaisesti varallisuuden ja arvostuksen epätasa-arvoisen jakautumisen avulla. Kuitenkin kokemukset todellisesta elämästä todistavat muuta. Tunnemme historiasta RMS Titanicin kannella olleen Wallace Henry Hartleyn oktetin, joka soitti musiikkia aina siihen asti, kunnes soittajat liukuivat hyiseen Atlanttiin laivan upotessa. Toisen maailmansodan aikana ihmiset kerääntyivät Lontoon pommitusten, the blitzin, keskellä kansallisgalleriaan kuuntelemaan Myra Hessin soittamaa Mozartia, vaikka samaan aikaan saksalaiset pommit tippuivat kaupunkiin. Mainituissa tapauksissa ihmisten alimpien tarpeiden tyydyttyminen on ollut niin uhattuna kuin mahdollista, mutta tämä ei ole estänyt korkeampien tarpeiden toteuttamista ja pyrkimystä korkeampiin päämääriin. Tunnemme lukuisia menneisyyden taiteilijoita, jotka olivat rutiköyhiä mutta onnistuivat silti luomaan aikaa, vaivaa, uhrautumista ja täydellistä omistautumista vaativia mestariteoksia. Nykyajan apurahoin tuotetut taiteilijat ja muusikot taas elävät heihin nähden kuin ruhtinaat, mutteivät luo ainuttakaan Rembrandtin tai Prokofievin tuotantoon verrattavaa mestariteosta. Eivät omistautumisessa, evät taitavuudessa, eivät tyylissä. Toisaalta tiedetään, että eräs kansanedustaja oli taannoin pukeutunut tunnuksiin, joissa julistetaan ”Vittu haisee hyvältä!”, ja että keskiluokkaisten perheiden lapset hakeutuvat tositelevisioon sikailemaan ja hankkimaan itselleen tilaa roskalehtien kansissa. Tätä pidetään täysin normaalina asiantilana, jota ei edes tarvitse hävetä. Tarvehierarkiamalli ei siis ainakaan tältä kantilta voi tarjota mielekästä selitystä.

Olen taipuvainen näkemään 1900-luvun taitteen jälkeisessä länsimaiden kehityksessä syvän kulttuurisen kriisiytimisen Oswald Spenglerin Länsimaiden perikadossa kuvailemalla tavalla. Spenglerin keskeinen väittämä on, että kulttuurit kokevat synnyn, kukoistusvaiheen ja tuhoutumisen kaikkien elävien organismien kaltaisesti ja tämä sääntö koskee niin menneitä kuin nykyisiäkin kulttuureja. Nykyaikana, kutsuttakoon sitä vaikkapa postmodernismin aikakaudeksi, länsimainen ihminen on yhä täydellisemmin menettänyt ne ihanteet jotka vielä joitakin vuosikymmeniä sitten muodostivat hänen elämänsä keskeisen sisällön, päämäärän, arvot ja kannustimet. Kulttuurin rappiovaihe ilmenee sellaisten elämäntapojen ja arvojen esiinmarssina valtavirtaan, joiden kestävyys yhteiskunnan perustana on kyseenalainen. Tämän esiinmarssin lipunkantajana on äärimmäisyyteen viety individualismi, jonka airuina hedonismi ja nihilismi kulkevat.

Individualismi voi hyvin toimia yksilötasolla ja on välttämätön inhimillisten taidonnäytteiden kuten tieteen, taiteen, musiikin ja kirjallisuuden mestariteosten syntymiselle. Mutta silloin, kun individualismista tulee yhteiskunnan hallitseva meemi vailla uskonnon, tradition, yhteiseksi koetun kulttuurin kaltaisia yhteen sitovia voimia, ja kun samaisessa yhteiskunnassa ovat yhteisiksi nimittäviksi arvoiksi jääneet vain tasapäistäminen ja kaiken hyväksyminen, on yhteiskunta vailla kestävää pohjaa. Yksilöt keskittyvät tuolloin niihin asioihin, jotka maksimoivat heidän henkilökohtaista hyvän olon tunnettaan. Mässäily, päihteet, irtosuhteet, muiden arvostuksen hankkiminen, nuoruuden ihailu ja todellisuuspako viihdeteollisuuden tuotteiden pariin antavat muodon sivilisaatiolle. Näin syntyy itseään kiihdyttävä ilmiö: traditionaaliset arvot, kuten velvollisuudentunto kanssaihmisiä kohtaan sekä uskonnolliset ja kulttuuriset normit ovat esteinä näiden nautintojen toteuttamiselle. Mainitut arvot ja normit hylkäämällä elämän sisällöksi ei jää muuta kuin nautintojen toteuttaminen. Näin hedonistis-nihilistinen, sivilisaation perusrakenteet murentava kierre kiihtyy.

Mitä nihilistisempi ja hedonistisempi yksilö tai yhteiskunta on, sitä tuhoisammin se käyttäytyy oman tulevaisuutensa kannalta. Yksi länsimaisen kulttuurin itsetuhon manifestoitumista on bugchasing-nimellä tunnettu alakulttuuri, jossa ihmiset pyrkivät tarkoituksella saamaan HIV-infektion. Bugchasingin kaltaiset toki vastenmieliset, mutta sinänsä marginaaliset ilmiöt ovat kuitenkin vain oireita niiden taustalla vaikuttavasta syvemmästä, filosofisesta mind-shiftistä, jossa traditionaalisista arvoista siirrytään moderniin ja sen kriisistä postmoderniin. Ylioppilaslehti julkaisi 10.12.2010 artikkelin Ilonpilaaja, jonka keskeisenä huomiona oli, että lapsien hankkiminen ei tee onnelliseksi. Ei varmasti sinänsä teekään, sillä liittyyhän lapsiin valtavasti vaivaa ja vastuuta, eivätkä kaikki aiemman elämän asiat ole enää mahdollisia lasten hankkimisen jälkeen. Kysymys onkin siitä, mitä pitää arvokkaampana: omaa nautintoa vai elämän jatkumista.

Länsimaisen yhteiskunnan patologia tiivistyy seuraavasti: Kun elämän ja kulttuurin säilyttäminen asettaa esteen hedonististen nautintojen täydelliselle toteuttamiselle, lopulta yhteiskunta hyökkää omia kantavia rakenteitaan vastaan. Aivan niin kuin biologinen organismi käyttäytyy autoimmuunisairaudessa. Tuhon kultti saa viimeisen sakramenttinsa kun länsimainen ihminen ruoskii itseään etniseen masokismiin syyllistämällä itseään maailman kaikesta pahuudesta ja hautautuu maaniseen itseinhossa rypemiseen. Se hakee sovitusta, jonka voi saavuttaa vain tuhoamalla itsensä, oman kulttuurinsa, oman arvokkuutensa.

Tämän seurauksena yhteiskunnasta tulee kulttuuriton järjestelmä, joissa kaikella on hintansa mutta millään ei ole arvoa. Ihmisiä ei kiinnosta, eivätkä he lähde protestoimaan vaikka heidän isänmaansa luonnonvarat myytäisiin pilkkahintaan Kemira Growhow’n tapaan, kunhan vain kalja ja makkara kulkevat pöytään kuten ennenkin. Poliittinen järjestelmä tuomitsee lapsemme velkavankeuteen nostamalla heidän nimiinsä lainaa aina luottorajaan asti, ja tänään syntyvä lapsi, sikäli kun joku vielä on sellaisen eteen valmis uhraamaan omia nautintojaan, saa syntymäpäivälahjakseen 15 000 euron edestä valtionvelkaa. Demokraattisen mallin yksi heikkous onkin se, että vielä syntymättömät ihmiset eivät voi äänestää. 60- ja 70-luvuilla nuoruutensa elänyt sukupolvi häpäisee vanhempansa ja vie jälkipolvilta ne mahdollisuudet, jotka itse sai omilta edeltäjiltään. Mutta aika on tällaista yhteiskuntaa vastaan.

Talous ei kestä kiihtyvää velkaantumista eikä yhteiskunta väestökehityksen kääntymistä negatiiviseksi. Kun taloudellinen, poliittinen, yhteiskunnallinen, kulttuurinen ja väestöllinen kriisi kehittyvät länsimaisen yhteiskunnan kokonaisvaltaiseksi kriisiksi, voi kehitys ottaa kokonaan uuden suunnan. Tuolloin ihmiset yksinkertaisesti hylkäävät ne kestämättömät arvot, jotka ovat ajaneet yhteiskunnan umpikujaan. Vaikka onkin kliseistä sanoa, että pimein hetki on juuri ennen aamunkoittoa, voi se olla tässä tapauksessa myös totta: Rapautuvan yhteiskunnan on käytävä läpi kriisinsä, jotta se voisi löytää itselleen kestävämmän pohjan, luoda uudelleen olemassaolonsa merkityksen ja päämäärän. Kulttuuri on siis herätettävä uudelleen henkiin.

Yhtenä esteenä on se, että yhteiskunnassa on joukko itse julistautuneita ja omasta edistyksellisyydestään päihtyneitä, kaiken tradition arvon kieltäviä 70-lukulaisia siunaamassa huonoja elämänarvoja. Heitä vastaan on hyökättävä heidän omilla keinoillaan. On halvennettava heidän päämääriään, dekonstruoitava ja riepoteltava heidän meemejään ja tuotava estradille pilkattavaksi heidän pelkuruutensa, ivallisuutensa, "objektiivisuutensa", juurettomuutensa, epärehellisyytensä, lakeijamaisuutensa, teeskennellyt vastarinnan eleensä, tärkeilevyytensä, toimettomuutensa, puheliaisuutensa ja valmiutensa syödä sanansa. Siis ominaisuudet, jotka Yukio Mishima intellektuellien helmasynneiksi osuvasti luetteli. Lopulta heidän hegemoniansa murtuu, sillä se ei itse kestä vastaavia hyökkäyksiä, joilla se itse on pyrkinyt heikentämään yhteiskuntaamme.

Sen, joka yhtyy näihin ajatuksiin ja haluaa länsimaisen elämäntavan ja kulttuurin säilyvän, moraalinen velvollisuus on tehdä jotain asian hyväksi. Ihmiset syyttävät herkästi poliitikkoja yhteiskuntamme tilasta, mutta yhdysvaltalaista konservatiivia Cal Thomasia mukaillen, muuttaakseen yhteiskunnan ylimpiä rakenteita on toimittava itse eri tavalla ja edustettava itse muutosta kaiken turmeluksen keskellä. Poliitikot ja virkamiehet olisivat syyllisiä kaikkeen vain silloin, jos poliitikot ja virkamiehet olisivat kaikkivoipia. On siis luotava muutosta alhaalta ylöspäin, sillä ylimmät rakenteet ovat vain heijastuma pohjakerroksen elämästä. Voin varmuudella luvata, että mikään ei muutu paremmaksi jos puree hiljaa hammasta mutta pitää julkisesti poliittisesti korrektia naamaria. Päinvastoin, tuolloin on itse osa ongelmaa.

Yhteiskunnan muuttuminen arvoiltaan toisenlaiseksi ei vaadi yli-inhimillisiä ponnisteluja. Laumaeläinten liikkeiden muutoksiin tarvitaan vain 5% yksilöistä, loput seuraavat esimerkkiä huomaamattaan. Sama toimii monessa suhteessa ihmisissäkin, ja tämän voi havaita siinä, kuinka Suomi muuttui radikaalisti erikasvoiseksi maaksi kuljettaessa 1960-luvun alusta seuraavan vuosikymmenen alkuun. Kun taistolaiset valtasivat hetkessä yliopistot ja osakunnat tuhoten entisten inspehtorien muotokuvia ja maakuntavaakunoita eikä juuri kukaan puuttunut asiaan, oli kulttuurivallankumous elävä tosiasia. Tuolloin valtaan nousseille tuhoisille hegemonioille on vain laitettava päätepiste kulttuurisessa vastavallankumouksessa, eikä tarvita kuin silmät nähdäkseen, että elämme jo nyt muutoksen aikaa, josta keväinen vaalitulos on vain selkeimmin näkyvää pintakerroksen kuplintaa. Vaikeammin havaittavilla kulttuurin pohjavirtauksilla on oikeasti merkitystä.