Raja railona aukeaa, osa II - Viikko Pietarissa

Edellinen viikkoni kului tutustuen Pietarin kaupunkiin. Matka oli kaikilla tavoin niin onnistunut kuin se vain voi olla ja elämystäyteisyydessään matkustamisen arvoinen. Matkustimme kaupunkiin pikkubussilla, jossa menopaluun saa alle sadalla eurolla. Matka kestää noin 7 tuntia pysähdyksineen ja toisin kuin mitä oli kaverin edellisestä matkasta kuullut, tällä kertaa kuljettaja ajoi varsin hillitysti.

Majoituimme Parkhomenko prospektilla keskustan pohjoispuolella sijaitsevaan hostelliin. Paikka on varsin tuntematon ja henkilökunta oli yllättynyttä, että ulkomaalainen seurue on löytänyt tiensä sinne. Majoittuminen oli halpaa, sillä maksoimme kolmen hengen huoneestamme kokovaisuudessaan 1200 ruplaa (30 euroa) yöltä. Tilat eivät toki tällaisella hinnalla voi olla kovin prameassa kunnossa, mutta tehtävänsä paikka kuitenkin hoiti. Lievässä ränsistyneisyydessään, tuntemattomuudessaan ja henkilökunnan alun epäluuloisuudessaan paikasta huokui lovecraftilaista henkeä, mikä ei tietenkään huono asia ollut matkaajalle, joka on asennoitunut matkustamiseen hieman eri tavoin kuin geneerinen pakettituristi.

Julkinen liikenne on toimivaa ja matkustimme pääasiassa metrolla. Metroverkkoon kuuluu viisi linjaa ja niillä pääsee nopeasti eri puolille kaupunkia, sillä vuorojen väli on vain muutamia minuutteja. Metron ovien suhteen täytyy olla varovainen, sillä kun ovet menevät niistä varoittavan kuulutuksen ("Ostorozhno, dveri zakryvautsa!") jälkeen kiinni, niin ne myös tekevät niin ja juna jatkaa matkaansa. Ovissa ei ole turvatunnistinta siltä varalta, että taitamaton suomalainen on vielä ovien välissä ja vaarassa menettää jalkansa tai kätensä.

Pietarin kaupunki sijaitsee Nevan suistoalueella ja pehmeä maaperä on sanellut monia kaupunkisuunnittelut ehtoja. Kaupungin talot ovat miljoonakaupungiksi varsin matalia ja metro on kaivettu hyvin syvälle, yli sata metriä maan pinnan alapuolelle. Näin ne toimivat myös väestösuojina. Metroasemat ovat varsin siistejä, hyvässä kunnossa ja monet niistä edustavat erittäin koristeellista stalinistista arkkitehtuuria. Valitettavasti asemien kuvaaminen on kielletty ja valokuvaamisesta voi saada sakot.

Silmiinpistävä piirre verrattuna Helsingin metroon on se, että kaikenkarvainen nuoriso ei notku asemilla vailla mitään järkevää syytä olla siellä. Kaupunkikuvakaan ei ole täynnä graffiteja ja muuta töherrystä, jotka rakkaan kulttuuriministerimme mielestä ovat yhtä arvokasta taidetta kuin Da Vincin teokset.

Tiistaina kävimme tutustumassa Eremitaasiin, eli yhteen maailman suurimmista kulttuuri- ja taidemuseoista, jolle vertoja vetävät vain Louvren ja British Museumin kaltaiset jättiläiset. Museon vaikuttavuutta on vaikea sanoilla selittää, mutta ehdimme koko päivän aikana näkemään korkeintaan viidenneksen koko näyttelystä. Eremitaasissa on 12 pääosaa ja jokainen pääosa käsittä kymmeniä huoneita täynnä erilaisia taide- ja kulttuuriaarteita. Esimerkiksi arsenaaliin on koottu yli 15 000 erilaista asetta ja varustetta eri puolilta maailmaa. Eremitaasia on mahdotonta kokea kokonaisuudessaan, sillä jos jokaista esillä olevaa maalausta ja artefaktia tutkisi minuutin ajan, kestäisi kierros toistakymmentä vuotta. Paitsi, että näyttely on massiivinen, on se myös laadukas ja on hieman hämmentävää katsella maalausta Pultavan taistelusta tai Rubensin maalauksia ymmärtäen, että nämä kaikki ovat aitoja teoksia.

Keskiviikkona tutustuimme sotahistorialliseen museoon Pietari-Paavalin linnoituksen edustalla. Museo oli tietenkin Eremitaasiin verrattuna 'pieni', mutta silti täynnä kaikenlaista nähtävää myöhäiskeskiajan aseista nykypäivään. Pienuus on vain suhteellista, sillä 850 000 näyttelyesineen määrällään sille ei liene ainakaan Suomessa haastajaa.

Museokierroksen jälkeen kävimme Kronwerk prospektilla sijaisevassa Cafe Mozartissa syömässä. Kyseisen ravintola-kahvilan ruokalista oli itävaltalaistyylinen ja paikassa soitettiin klassista musiikkia. Muutoinkin ravintoloiden palvelu on erinomaista ja ruoka hyvää. Hinnalla, jolla Suomessa syöt pitsan, saa Pietarissa oikean aterian juomineen. Jos Suomessa olisi terveempi työn ja tuotteiden verotus, niin ehkä meilläkin voisi olla kohtuuhintaista syödä ravintoloissa ja meillä olisi laadukkaampia paikkoja viettää vapaapäviä kuin likaisia kebab-pitserioita ja juottoloita.

Kotiin palaaminen oli jossain määrin tympäisevää, sillä viikon jälkeen maani toi korostuneesti ilmi kaikki ne piirteet joiden haluaisin muuttuvan yhteiskunnassamme. Iltalehti halusi kertoa meille Suomen kulttuuriuutisina, että Helsinkiin saadaan pienois-Guggenheim ja Timo Jutilan kasvot piirrettiin lauantaimakkaraan. Kesälahden huoltoasemalla oluella istuva nuori herrasväki alkoi höpistä "vitun ryssistä" minibussimme parkeerattua aseman pihaan. Illalla ravintolassa iltaa istuessa vasemmistolainen huligaani uhkasi vetää minua turpaan, koska olin hänen kanssaan eri mieltä asioista. Tappelua ei sentään syntynyt, sillä hän jätti kortit katsomatta. Kertaakaan matkan aikana Pietarissa en kohdannut sitä, että ihmiset puuttuisivat tuntemattomien ihmisten vapauteen pukeutua ja ajatella haluamallaan tavalla. Toki osaan arvostaa juotavaa kraanavettä ja korruptoitumattomampaa virkamieskuntaa, mutta jotain opittaa tällä kansalla voisi olla itäisestä naapurista.

Wikipedian käyttäjän kuva Awtowon metroasemasta.

Pietarin katuja talsimassa.

Jupiterin patsaan vierellä Eremitaasissa.

Hostellimme Parkohomenko prospektilla

Musossa oli venäläisen aseistuksen ohella mm. Panzerfaust.

Sotahistoriallisen museon piha.

Raja railona aukeaa - Ensikosketus villiin itään

Venäjää ei voi järjellä käsittää, se täytyy tuntea.
- Dostojevski

Venäjällä tapahtuu asioita, joita ei vain kerta kaikkiaan tapahdu.
- Pietari Suuri

Kävin menneellä viikolla ensimmäisen kerran Venäjällä. Nyt matka rajoittui vain vuorokauden mittaiseksi tutustumiseksi Sortavalaan, mutta myöhemmin kesällä on aikomus lähteä käymään Pietarissa.

Ensimmäinen asia, jonka Venäjän rajan ylittäessä huomaa, on infrastruktuurin muutos. Suomen tasaiset, hoidetut tiet muuttuvat Venäjän puolella kuoppaisiksi, reikäisiksi ja muutoin vaarallisiksi. Paitsi että tiet ovat huonokuntoisia, paikalliset ajavat niitä tolkuttoman kovaa ja tekevät uhkarohkeita ohituksia. Ei ole mukavin mahdollinen hetki nähdä kahden Ladan tulevan vastaan mutkan takaa satasen vauhtia tai Zilin keulan heiluvan kahden metrin päässä takapuskurista. Venäjällä tapahtuukin monikymmenkertainen määrä liikenneonnettomuuksia per capita verrattuna meidän oloihimme.

Rajan ylittämisen jälkeen maisemat muistuttavat paikoin postapokalyptisiä kertomuksia, koska kun jokin tehdas tai muu rakennus on jäänyt käytöstä, sitä ei suomalaiseen tapaan ole saman tien purettu, vaan vanhat rakennukset saattavat seisoa luonnon valtaamina vuosikymmeniä. Tämä kuitenkin tekee maasta mielenkiintoisemman ja ränsistyneissä rakennuksissa ja raunioissa on valokuvauksellisia ominaisuuksia. On harmi, ettei Suomessa voi nähdä samanlaisia maisemia, vaan kaikki tehdään tarpeettomankin järjestellyksi ja huolitelluksi. Toisaalta Suomessa osaa arvostaa verovaroin ylläpidettyjä retkeilyalueita ja hoidettua metsää. Venäjän puolella metsä on saanut kasvaa ilman harvennuksia, soita ei ole kuivatettu ja maasto on siten enimmäkseen läpipääsemätöntä ryteikköä.

Venäjällä ihmisillä on enemmän taloudellista vapautta kuin Suomessa. Tämä näkyy kauppapaikkojen ja liikkeiden moninaisuutena ja edullisuutena. Toisin kuin Suomessa, ei Venäjällä marketit ja ravintolat ole samalla tavoin kartellisoituneita sääntelyn vaikutuksesta. Eräässä varsin tasokkaan oloisessa sortavalalaisessa ravintolassa saa seljankan, teen ja oluen noin 200 ruplan (5 euroa) hintaan. Bensiini maksaa litralta 30 ruplaa (0,75 euroa). Tuolla voi tuntea itsensä ihmiseksi maksamatta siitä itseään kipeäksi. Eikä Päivi Räsänen ole kieltämässä sinua ostamasta olutta vaikka aamuyöllä jos siltä tuntuu. Muutama vuosi sitten tosin kiellettiin väkevien myyminen kello 23.00 jälkeen, mutta luultavasti kielto tuli aivan tarpeeseen. Venäläiset ruokapaikat ovat itse asiassa keskimäärin paljon tasokkaampia suhteessa Suomalaisiin, sillä Venäjällä ei ole kadut täyttyneet kebab-pitserioista, vaan Venäjällä ravintolasta saa venäläistä ruokaa ja valinnanvaraa on enemmän. Pikaruokapaikkojen asian ajavat bistrot, joissa voi nauttia esimerkiksi piirakan teen kera.

Oma venäjän taitoni kaipaisi harjoittamista, sillä englannilla ei rajan takana pienemmissä kaupungeissa tee yhtään mitään. Sinänsä viittoilemalla ja elehtimällä pärjää jonnekin asti, mutta ainakin kyrilliset kirjaimet on hyvä opetella, jotta voi lukea paikannimiä ja tilata ruokalistalta syötävää. Varsinkin venäläinen seljanka on erinomaisen maukas keitto. Venäläisessä kaupassa kassa kysyy usein tasarahaa ja siksi kolikoita kannattaa olla mukana.

Venäjä on kulttuuriltaan ja miljööltään niin omaleimainen, että matkailuun siellä on helppo tykästyä. Maa ei välttämättä ole kaikkein turvallisin ja helpoin matkakohde ja autolla liikkuminen on parhaimillaankin jännittävää, mutta mielenkiintoinen ja kokemuksellisesti avartava se on. Matkakuume Pietaria kohtaan alkaa kohota ja siellä on käytävä ainakin muutamassa museossa ja nautittava erinomaisesta ravintolakulttuurista. 

Venäjä on historialtaan, kulttuuriltaan ja yhteiskuntarakenteeltaan samaan aikaan hirvittävä ja kiehtova. Siksi siitä haluaa tietää ja sitä haluaa kokea enemmän, sillä ristiriitaisuudet ovat aina vetäneet puoleensa. Joku voisi sanoa, että asiat ovat paljon huonommin Venäjällä kuin Suomessa. Ehkä, mutta toisaalta venäläiset ovat ottaneet tavaksi ratkaista asiat eri tavalla Venäjällä kuin Suomessa. Ja mitä tulee infrastuktuuriin ja yhteiskuntarakenteen heikkoon tasoon, niin ajat näyttävät sellaisilta, että roudan railottamiin teihin ja soveltaviin ratkaisukeinoihin on pian turvauduttava Suomessakin.