Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhteiskunta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhteiskunta. Näytä kaikki tekstit

28.3.2012

Hulluuden alttareilla 2012


Viime aikoina on ollut vaikea enää keksiä mitään uutta ja oivaltavaa kirjoitettavaa. Tämä ei johdu siitä, että maailmalla ei tapahtuisi asioita joista voisi kirjoittaa kirjaläjittäin polemiikkia, vaan päinvastoin maailman hulluus tuntuu kiihtyvän niin nopeasti, ettei siihen enää ehdi reagoida. Juuri kun kuvittelee, että maaima on näyttänyt järjettömimmän näytöksensä parodiallisen tapahtumahorisontin takaa, niin tapahtuu jotain vielä käsittämättömämpää.

Aluksi vaikkapa Suomen velkavastuut. Valtiomme johdossa istuvat kansanpetturit ovat allekirjoittaneet papereita, jotka tuomitsevat suomalaiset sukupolvien velkakierteeseen. 30 miljardia, eli 30 tuhatta miljoonaa, euroa on summa, joka jokaista suomalaista kohden tekee 6000 euroa. Äkkiseltään tietäisin parempiakin käyttötarkoituksia tuollaiselle summalle kuin eurooppalaisten sikakapitalististen pankkien rahoittamisen. Kun aikanaan nämä vakuudet tulevat realisoitumaan ja repivät alas riistoverotetun kansan taloudellisten rakenteiden rippeet, ovat tapahtuneeseen syylliset todennäköisesti kaukana oikeuden ulottumattomissa.

Jos kotimaassa vedetään järkevää ja kansan parhaaksi tehtävää toimintaa kölin alta, niin ei paljoa paremmin meni maailmallakaan. Ranskassa ollaan tehty laittomiksi vierailut nk. vihasivustoilla. Kyse on puhtaasti ajatusrikoslainsäädännöstä, jolla pyritään kieltämään ihmisiä lukemasta virallisen konsensuksen vastaisia tekstejä. Tämä lainsäädäntö ei poikkea mitenkään siitä, että joidenkin kirjojen hallussapito tai lukeminen tehtäisiin rangaistavaksi.

Yhdysvalloissa poliittinen korrektius on päässyt uusiin ulottuvuuksiin kun New Yorkin viranomaiset ovat laatineet listan koulujen kokeissa kielletyistä sanoista. Kiellettyjä sanoja ovat muun muassa dinosaurus, tanssiminen ja roskaruoka. Nämä kun voivat loukata jotain ihmistä.

Mielipidevainojen luvatussa maassa Englannissa humalainen opiskelija solvasi jalkapalloilijaa rasistisesti. Hän joutui tästä teosta vankilaan.

Näistä tapahtumista on vaikea kirjoittaa mitään hauskaa ja oivaltavaa, sillä oivaltaminen vaatisi jonkin mielenkiintoisen ja odottamattoman näkökulman esiin tuomisen. Naurettavia nämä uutiset toki ovat, mutta eivät siltikään yhtään hauskoja. Tällaisessa maailmassa kommunikointi ja kansalaiskeskustelu ovat yhtä mielekkäitä kuin yrittäisin töissä keskustella järkeviä alzheimerin tautia vaikeasti sairastavan potilaani kanssa. Hänellä kuitenkin on hyvä syy olla täysin epärationaalinen ja käsittämätön.

Minä en halua näin jatkuvan. En usko sinunkaan haluavan näin jatkuvan, mutta onko meistä muuttamaan sitä? Toivon, että sanonta pimeimmästä hetkestä juuri ennen aamunkoittoa pitää paikkansa, sillä muuten elämme melko toivottomia aikoja sivilisaatiomme raunioilla.

8.2.2012

Työväenluokan tuho


Mitä yhteistä on 20-luvun italialaisella sosialistilla, populaarikulttuurilla, 11-vuotiaan poikansa kanssa juopottelevalla äidillä, massamedialla, vallankumouksella ja sosiaalietuuksilla? Paljonkin, jos traditionalistilta kysytään.

Puhuttaessa länsimaalaisen sivilisaation romahduksesta, on mahdotonta olla mainitsematta Theodore Dalrymplea ja hänen kirjoituksiaan aikamme Englannista. Täkäläisittäin tuntuu uskomattomalta ajatella modenissa yhteiskunnassa elävää ei-kehityshäiriöistä ihmistä, jolta puuttuisi kirjoitustaito ja että paikallinen koulujärjestelmä on mahdollista läpäistä osaamatta lukea. Toisin kuin voisi tietämättään olettaa, lukutaidottomien joukko ei ole pelkästään kolmannen maailman siirtolaisia, vaan kasvavassa määrin valkoista natiiviväestöä.

Suomennettuna Dalrympleä ei valitettavasti ole, mutta tiettävästi jonkinlainen kokoelma herran parhaimistoa olisi käännöstyön alla tullee julkaistavaksi vuoden kuluttua. Esimerkillinen näyte Dalrymplen kirjoittelusta on Spectatorin artikkeli, jossa Dalrymple vastaa kysymykseen, onko Britannia rappeutunut Elisabeth II:n aikana. Tarkastellessaan aihetta, hän nostaa varsin herkullisesti esiin sen, että kuningattaren kruunajaisten aikaan 1952 maan suosituin laulajatar oli Kathleen Ferrier, 60 vuotta myöhemmin omaan oksennukseensa tukehtunut narkkari Amy Winehouse. Mikä voisikaan kuvastaa yhtä hyvin eurooppalaisen sivistyksen ja kulttuurisen tason romahdusmaista syöksyä toisen maailmansodan jälkeisinä aikoina? Valitettavasti monikin asia.

Iltalehdessä julkaistiin uutinen brittiläisestä naisesta, joka juopottelee 11-vuotiaan poikansa kanssa. Uutinen oli hämmentävä ja masentava, mutta johtuen siitä, että Dalrymplen kautta olin jo aiemmin saanut jotain kuvaa maan alimman luokan lohduttomasta ja täysin kunniattomasta elämänmallista, en ole erityisen yllättynyt. Uutisessa olennainen lause on kohta "oikeus katsoi äidin elämän olleen niin rankkaa, että sen katsottiin lieventävän tuomiota”. Tämä lause on olennainen siksi, että se kertoo paljon yhteiskunnan eetoksesta, jossa ihmisten katsotaan olevan ennemmin olosuhteiden (l. yhteiskunnan) uhreja kuin omasta toiminnastaan vastuullisia yksilöitä.

Joku voisi sanoa, että huolimatta hyvinvointivaltion mallista Britanniassa ja muuallakin länsimaissa elää kasvava joukko ihmisiä, joiden elämää kuvatakseen britit ovat keksineet käsitteet chav (council housed and violent) ja ned (non-educated delinquent). Suomen kielessä lähimmäksi chav-termiä osuu roskaväki sikäli, kun sillä tarkoitetaan yhteiskunnan pohjimmaista joukkoa, joka on taustaltaan työväenluokkaa, mutta ilman työväenluokan positiivisia ominaisuuksia, protestanttista työn eetosta ja halua elää kunnollisella tavalla. Ihmisjoukkoa, jonka elämää leimaa aikaansaamattomuus, huono ruokavalio, välinpitämättömyys sivistyksellisistä arvoista, positiivisten ihanteiden puute, päihteet ja väkivalta. Itse sanoisin, että tämän surkean joukon kasvu johtuu suurilta osin nimenomaan sellaisesta hyvinvointivaltiomallista, jossa yhteiskunta takaa elatuksen, mutta ei millään keinoin aktiivisesti pyri ojentamaan kelvottomasti eläviä kansalaisiaan. Tällainen tulkittaisiin vapautta riistävänä fasismina, mikä käy taikasanasta hiljentämään useimmat kunnollisia elämänmalleja vaativat henkilöt.

Hyvinvointivaltion ja sosiaalisen liberalismin yhdistäminen on tunnusomaista nykyaikaselle vasemmistolle. Ihmisillä katsotaan olevan oikeuksia, mutta heille ei haluta asettaa velvollisuuksia. Edelleen modernille vasemmistolaisuudelle on tunnusomaista halu hävittää rajat korkean ja matalan kulttuurin välillä. Siinä missä vanha työväenliike kannusti työläisiä lukemaan, sivistymään ja elämään kunnollisesti, jotta porvarilla ei olisi varaa pilkata sankarillista työläistä, kannustaa moderni vasemmistolaisuus elämään sillä tavoin kuin itsestä sattuu tuntumaan. Koska ihminen on impulsiivinen olento ja hetkittäiset tuntemukset eivät luo rakentavaa pohjaa elämälle, on seurauksetkin tylyn deterministisiä. Mikäli itse seuraisin vailla mitään arvoja ja periaatteita hetkittäisiä tuntemuksiani, olisin pian alkoholistina katuojassa tai vankilassa. Kun ihminen pelastetaan jokaisesta tekemästään virheestä ja kun hänet uskotellaan olevan itse vastuuton tekemistään virheistä, jatkaa hän virheiden tekemistä.

Tällainen yhteiskunnallinen muutos ei olisi mahdollista ilman, että sivistyneistö ja kulttuuriväki eivät aktiivisesti edesauttaisi tähän tilanteeseen johtavia aatteita. Kaikkina aikoina yhteiskunnassa on elänyt materialistiselta hyvinvoinniltaan ja sosiaaliselta statukseltaan katsottuna ylempi väki, joka on ohjannut loppujen maailmankuvallista kehitystä. Tyypillinen esimerkki tästä on 1800-luvulla alkanut eurooppalaisten maiden kansallismielisyys, joka ei suinkaan saanut alkuaan tavallisen kansan parista, vaan sivistyneistöstä. Samalla tavoin on nykyajan sivistyneistö tiennäyttäjänä uuden vuosituhannen eurooppalaiselle ihmiselle, jonka kuvan nähdessään Oswald Spengler voisi todeta olleensa enemmän oikeassa kuin koskaan osasi pelätä.

Rappiollinen kehitys kytkeytyy paljolti käsitteeseen relativismi. Se tarkoittaa näkemystä, jonka mukaan asioita ei voida arvottaa, eri kulttuurimuotoja ei voida asettaa hierarkioihin eikä ole olemassa huonoa tai hyvää makua – on vain erilaisia makuja! Relativismi voi itsessään olla käyttökelpoinen teoria akateemiseen ajatusleikittelyyn, mutta yhteiskunnan perustana se on sietämätön. Kuvaavasti erään Brightonin yliopiston entisen opiskelijan mukaan koulun professorien tyypillistä kantaa edustaa se, että perheet, joissa on puolenkymmentä lasta eri isien kanssa eivät ole turmiollinen, epävakaa ja huono perhemalli, vaan ainoastaan uusi ja erilainen. Se on heidän mukaansa hieno malli, johon muutkin länsimaat tulevat siirtymään siksi, että perinteinen yhdinperhemalli on alistava. Suomessa vastaavaa älymystön kansanpetoksellista ajattelua edustaa muun muassa Rosa Meriläinen kirjoituksellaan Jyrkkä ei perhearvoille. Meriläisen mukaan näin jää aikaa muun muassa maailmanrauhan edistämiselle, mutta otan oikeuden olla eri mieltä Meriläisen kanssa siitä, saadaanko maailmaan rauha yhteiskunnan perusrakenteet rikkomalla. Ennemminkin seurauksena voi olla kansallisen rauhan menettäminen. Ei tosin olisi ensimmäinen kerta kun haihattelevat utopistit rakentavat taivaan polut helvettiin.

Kun roskaväelle uskotellaan heidän epäonnistumisensa sosiaalisen statuksen ja materiaalisen hyvinvoinnin suhteen johtuvan puutteellisesta sosiaaliturvasta, muiden osoittamasta halveksunnasta tai heitä paremmin pärjäävien toiminnasta, alkavat he aivan varmasti itsekin uskoa siihen. Vaikka yhteiskunta olisi kustantanut heille asunnot, ruoan ja viihde-elektroniikan, uskovat he silti olevansa jonkin uhreja ja haluavat kapinoida heille elämisen mahdollistanutta yhteiskunnallista järjestystä vastaan. Tämä on rationaalisesti ajatellen mieletöntä, sillä yhteiskunnallinen romahdus tarkoittaisi loppua chaveille. Opportunismi, päihdeongelmat, kykenemättömyys pitkäjänteiseen toimintaan, lukutaidottomuus, ammattitaidottomuus ja teiniraskaudet eivät ole kovaa valuutta hyvinvointikuplan toisella puolen.

Vaikka työväen chaveiksi kurjistavat yhteiskunnalliset olosuhteet ovat tuhoisia työväenluokalle itselleen, on vasemmiston relativismille, perinteisten perhemallien vastustamiselle ja alhaisten kulttuurimuotojen ihannoinnille kuitenkin olemassa loogiset syynsä. Antonio Gramsci oli italialainen 20-luvun sosialisti, joka katsoi, ettei kommunistinen vallankumous voisi koskaan tapahtua läntisessä Euroopassa sellaisena, kuin se tapahtui Venäjällä. Olosuhteet eivät tulisi koskaan muuttumaan riittävän kurjiksi, jotta tavallisilla ihmisillä olisi enemmän voitettavaa kuin hävittävää kumouksellisuudessa ja Euroopan henkinen, kulttuurinen ja yhteiskunnallinen selkäranka oli liian voimakas luopuakseen perinteisistä yhteiskunnallisista rakenteista. Siksi tämä selkäranka olisi sananmukaisesti mädätettävä ruokkimalla hajanaisuutta ja epävakautta aiheuttavia ilmiöitä. Tällä tavoin olisi huojutettava yhteiskunnan porvarillista hegemoniaa (käsite on peräisin Gramscilta). Vasemmiston olisi hyökättävä perinteisiä rakenteita vastaan rajusti, mutta tämän jälkeen soviteltava perinteisen järjestyksen edustajien kanssa ihmisten kompromissitaipumusta hyödyntäen. Näin yhteiskuntaa voitaisiin hiljalleen liu'uttaa vallankumoukselle otolliseen tilaan.

Gramscin ajatukset hautautuivat pitkäksi aikaa, mutta kokivat uuden nousun toisen maailmansodan jälkeisen Frankfurtin koulukunnan käytössä. Hegemonian haltuunotosta tuli keskeinen toimintatapa ja vasemmiston piti doktriinin mukaan toimia yhteiskunnan rakenteiden sisältä käsin saadakseen meemeilleen yhteiskunnallista tilaa lehdistön, tiedemiesten ja jopa entisten arkkivihollistensa pappien suulla. Frankfurtin koulukunnan keskeisimpiin oppeihin kuuluu kriittinen teoria, joka avoimesti tunnustaen pyrkii muuttamaan yhteiskuntaa haluamaansa suuntaan sen sijaan, että pyrkisi perinteisen yhteiskuntatieteen tavoin ymmärtämään yhteiskuntaa.

Jos roskaväki on uhri ja sen tyytymättömyys johtuu ulkoisesta syystä, on syynä työväen aatteensa pettänyt vasemmistolaisuus, jolle vallitsevan järjestyksen horjuttamisesta ja kumoamisesta tuli tärkeämpi asia kuin tavallaisen työläisen todellinen hyvinvointi. On tavallaan ironista, että kun hegemonia-käsitteen pohjana oli perinteinen yhteiskuntajärjestys, massamedia ja hierarkkinen kulttuurikäsitys, menettää vasemmistolaisuus sekä perinteiset äänestäjänsä että yhteiskunnallisiin rakenteisiin pyrkimillä saavutetun vallan näiden romahtaessa. Yhtäältä siksi, että yhteiskunta ajautuu yhä kurjistuvaan tilaan, jossa usko valtioon ja sen instituutioihin katoaa ja toisaalta siksi, että vapaasti toimiva internet on mediakontrollin ulottumattomissa.

En usko, että tilanne yhteiskunnan rapautumisen kannalta tulee muuttumaan miksikään ennen, kuin kohtaamme koko järjestelmän olemassaoloa uhkaavan kriisin. Mutta se ei ole mikään ongelma, sillä tämä kriisi on tulossa. Emme tiedä miten kauan Euroopan Unionin velkainen järjestelmä pysyy kasassa, mutta varmaa on se, että kaikki tulee muuttumaan. Emme tiedä mikä ja missä laukaisee muutoksen, mutta kun se tulee, se tulee lumivyörymäisesti – aivan kuten kaikkina entisinäkin aikoina, jolloin pitkä kurjistumisen aika on lauennut kumoukselliseksi muutokseksi. Aivan kuten Neuvostoliitossa, jossa johto uskoi, että heidän käsissään on historiallisesti viimeinen yhteiskunta ja kaikki tulee menemään yhä parempaan suuntaan. Kaikki tämä valui tuhkana heidän käsistään.

Mitä sitten yhtesikunnallisten apujen turvin katkeroituneena elämään tottuneille roskaväen edustajille tapahtuu? Yhteiskunnassa, jossa heidän elämistään tuetaan, mutta huonoja elintapoja ei kitketä pois, tapahtuu juuri Britannian esimerkin tavoin. Sitten kun yhteiskunta romahtaa, niin silloin roskaväki lakkaa olemasta, sillä juopottelu, tv:n tuijottaminen ja sosiaalitoimiston hakemuksen täyttäminen eivät ole kovaa valuuttaa missään järjestyksen jälkeisessä tilanteessa. Tuolloin Gramsci on saanut kumouksensa.


3.11.2011

Ergo bibamus!




Velkakriisin "suurten ratkaisujen" puoliintumisaika näyttää typistyneen alle viikkoon. Markkinoiden usko viime viikolla sovittujen toimien tehoon on jo mennyttä, ja nyt ylivelkaisille valtioille tuiki tärkeät rahoittajat hermoilevat jo seuraavaa käännettä – ja sitä, alkaako tosi kaaos Kreikasta vai Italiasta.

- Taloussanomat

Kaikkien merkittävien mullistusten edellä näyttää kulkevan samankaltainen näytelmä: Aluksi menetetään usko yhteiskunnan tarkoitukseen yksilön mielihyvää suurempana päämääränä. Menetetään usko vallanpitäjien haluun ja kykyyn tehdä kantavia ja järkeviä päätöksiä, poliitikot menettävät ideologian ja heidän luontainen opportunistisuutensa pääsee täyteen kukoistukseen kun ainoa päämäärä on oman aineellisen ja sosiaalisen hyvän maksimointi. Kansalaiset ovat vain taakkana tässä ja on mukavampaa samaistua ulkomaiden poliitikkokollegoihin kuin omaan kansaan. Tässä vaiheessa alkaa kansan kulttuurinen dekadenssi, jossa turhautuminen elämän merkityksettömyyteen puretaan viinaan, irtosuhteisiin, rikoksiin, huumeisiin tai turruttaudutaan ylikansallisen rappioviihteen ja -kulttuurin tahdottomiksi seuraajiksi, trendipelleiksi. Tätä vaihetta kulttuuri elää kunnes talouden romahtaminen lopettaa juhlat lopullisesti, eikä missään näy jatkoja.

Ranskan 1789 vallankumousta edeltänyt talvi oli poikkeuksellisen kylmä, jäädyttäen jopa Seinen. Provencen viinisato tuhoutui, tynnyrit jäätyivät halki kellareissa, myllyt eivät toimineet ja leivän hinta kasvoi niin, että palanen maksoi lopulta työläisen koko päiväpalkan. Levottomuudet puhkesivat ympäri maata ja lopulta johtivat trikolorin nostamiseen Pariisin salkoihin.

Levottomuudet eivät suinkaan syntyneet yksin nälästä. Suomessa ei suurten nälkävuosien aikaan 1866-1868 syntynyt edes nimeksi levottomuuksia, vaikka nälkään kuoli lähes joka kymmenes kansalainen. Valtio kuitenkin järjesti hätäaputöitä ja pyrki ehkäisemään kurjuutta kaikin käytössä ollein keinoin. Lisäksi nälkä kosketti kaikkia yhteiskuntaluokkia, eikä vain rahvasta. Tämän vuoksi katastrofi voitiin tulkita suureksi kansalliseksi onnettomuudeksi, josta selvittiin yhdessä.

Ranskassa levottomuudet puhkesivat, koska kansalaiset eivät kokeneet hallitsijan edustavan heitä ja olevan millään tavalla kohtalonyhteydessä heihin. Ludvig XVI:lle - kuten myös ylhäisaatelistolle - muiden maiden hovit olivat tärkeämpiä ja läheisempiä kuin oma kansa. Räikeinpänä osoituksena tästä vallankumouksen jälkeen kotiarestiin asetettu kuningas pyrki pakenemaan maasta ja halusi ulkovaltojen valtaavan Ranskan vanhan vallan palauttamiseksi. Tämä johti tunnetusti kuninkaan pään menetykseen vuonna 1793.

Pelkästään kaikkein alinpien yhteiskunnan kerrosten tyytymättömyys ei kuitenkaan olisi riittänyt - eikä tule koskaan riittämäänkään - vallankumouksen syntyyn, vaan siihen tarvittiin keskiluokan, eli tuolloin alhaisaatelin, virkamiesten ja sotaväen tyytymättömyys vallitseviin oloihin ja halu muutokseen. Yksi heistä oli vallankumouksen puhjetessa 19-vuotias tykistön vänrikki, korsikalaisen alhaisaateliston edustaja, Napoleon Buonaparte (Hän käytti vielä tuolloin sukunimensä korsikalaista muotoa). Hän ei pitänyt vallankumouksellisen rahvaan toiminnasta, joka oli hänen silmissään roskaväen brutaalia ja eläimellistä mellastusta, mutta piti muutosta välttämättömänä. Hän itse oli saanut todistaa vierestä, kuinka Pariisin sotakorkeakoulun oppilaista iso osa yleni häntä nopeammin vain siksi, että olivat syntyneet oikeaan perheeseen. Armeijaan kuului sotamarsalkoita ja kenraaleja, jotka eivät koskaan olleet sodassa, vaan hännystelleet seurapiirien juhlissa. Tämä olikin yksi syy, miksi Napoleon sai vuonna 1793 tykistön kapteenina oikeuden hoitaa Toulonin valtaus; ylemmät upseerit olivat täysin epäpäteviä ja kyvyttömiä hoitamaan tehtävää.

Vuosia myöhemmin, päästyään valtaan ja tehtyään itsestään Ranskan yksinvaltiaan, hän toteutti lukuisia reformeja, joissa aateliston etuoikeuksia hävitettiin ja aristokratia muutettiin meritokratiaksi. Koululaitos uudistettiin ja eliittikoulut aukaisivat ovensa kaikille yhteiskuntaluokasta riippumatta. Lisäksi hän perusti Ranskan keskuspankin ja rakennutti teitä, satamia, markkinapaikkoja, sairaaloita, lastenkoteja ja Louvren museon. Vaikka hänen kohtalokseen lopulta koitui liiallinen yrittäminen seurata Kaarle Suuren esimerkkiä, niin hänen aloitteestaan talonnumeromme ovat edelleen yhdellä puolella parittomia ja toisella parillisia ja Ranskan nykyinen hallinnollinen jako ja virkakoneisto ovat suurelta osin hänen jäljiltään.

Yhteiskunnan vakava kriisiytyminen lopulta tervehdyttää yhteiskunnan kun sairaaloisista rakenteista ja tavoista on pakko luopua, eikä niitä lopulta kukaan edes halua pitää yllä. Tämän jälkeen tie on auki ennakkoluulottomille uudistuksille, joissa vanhoja mätiä rakenteita ei tarvitse suojella poliittisten kompromissien vuoksi. Tätä ei tapahdu niin kauan kun asiat ovat riittävän hyvin ja ihmiset voivat uskotella itselleen kaiken menevän vielä lopulta parhain päin tai he voivat katsoa muualle kun joku haluaa näyttää ongelmakohtia. Niin kauan kun yksittäisellä ihmisellä on kumoukselliseksi ryhtymisessä enemmän hävittävää kuin voitettavaa, hän ei tee mitään. Siksi hyvinä aikoina kumouksellisia ovat vain ne, jotka eivät voi menettää mitään ja jotka eivät kyvyttömyyttään, laiskuuttaan ja joissain tapauksissa ideologista periaatteellisuuttaan voi saavuttaa hyvää elämää vakaassa yhteiskunnassa.

Niille, jotka uskovat Euroopan tarvitsevan suuria muutoksia, nämä ajat ovat hyviä ja muuttuvat koko ajan sitä paremmiksi, mitä huonommin yhteiskunnalla menee. Ruutitynnyrin euroliberaalit ovat ladanneet valmiiksi rakentaessaan utopiaansa, johon eivät mm. kaltaiseni traditionalistit kuulu, mutta kukaan ei tiedä mistä tulee tulitikku, joka räjäyttää muutosten vyöryn liikkeelle. Ironisesti se mitä he halusivat rakentaa, voi luoda kehityksen, jonka päässä on jotain täysin päinvastaista. En ole ennustaja, enkä tiedä, mitä siellä on, mutta olen varma siitä, että elämme historiallisia aikoja - jälleen. Ranskassa kumouksen jälkeen tasavallan valtakamppailu johti siihen, että kumouksen tehneestä joukosta tuli uusi eliitti. Jokainen, joka ei ollut samaa mieltä Robespierren kanssa menetti päänsä. Kun tämä ei ollut hyvä, menetti Robespierrekin päänsä. Viimein keisariksi julistautunut itsevaltias lopetti tasa-arvon nimissä riehuneet veriorgiat.

Otsikko on Goethen kirjoittama saksalainen juomalaulu, jonka Eino Leino on suomentanut.

10.10.2011

Jumalatkin asuivat metsissä



Luonnolla ei ole ydintä eikä kuorta; se on kaikkea yhtaikaa. Luonto yksin tietää mitä se tahtoo. - Goethe

Maalla lapsuuteni asuneena, mutta jo vankasti kaupunkilaistuneena tuntee monesti hellittämätöntä tarvetta päästä pois ihmisten ja heidän luomustensa keskeltä - varsinkin aikana, jolloin henkisesti kuolleet massakulttuurin kasvatit vaeltavat trendien perässä betonin ja neonin seikkailumaassa rakentamassa egoaan naurettavien muotivirtausten varaan. Tällaisesta ihmistyypistä tulee mieleen lähinnä suuren lattiakanalan broileri, jonka elämänrytmi määrittyy ulkopuolisen asettamilla ehdoilla. Luonnossa, vailla eteen tuotua ruokaa ja kattoa pään päällä, se on täysin onneton ja elinkelvoton verrattuna luonnonvaraiseen kantalajiinsa. Yleensä keskusteleminenkin tällaisen ihmisen kanssa on yhtä hedelmällistä kuin keskustelu broilerin kanssa. Siksipä järkevä ihminen ei sellaiseen ryhdykään, vaan antaa heidän kotkottaa keskenään.

Mielestäni tärkein asia luontoharrastuksessa on pääsy irti historiallisesta ja lineaarisen aikakäsityksen ihmisten maailmasta syklisen luonnon ajan keskelle. Siinä missä mikä tahansa ihmisen luoma tavara kuvastaa omaa aikaansa ja kulttuurin historiallisuutta - ja samalla katoavaisuutta, luonnon artefaktit toteuttavat iättömiä ja muuttumattomia periaatteita. Länsimainen kulttuuri on kasvattanut itsestään omien rakenteidensa vihollisia ja etnomasokisteja, jotka vaativat luopumaan käsityksestä, että kulttuurit olisivat jotenkin asetettavissa paremmuusjärjestykseen, tai että olisi olemassa iättömiä arvoja ja periaatteita, joita ihmisten tulisi noudattaa. Koska ihminen on luonut kulttuurin rakenteet, voi ihminen ne myös hajottaa, eli dekonstruoida – aivan kuten suurella huolella ja vaivalla rakennetun taskukellon voi lyödä sekunnissa lekalla säpäleiksi. Virheellistä tosin on kuvitella, että vain koska kykenee lyömään kellon säpäleiksi, olisi jotenkin edistyksellisempi ja parempi kuin tämän mekaanisen hienouden luonut kelloseppä.

Ihmisen kyky muokata ja tuhota luontoa on, ympäristöhysteriasta huolimatta, lopulta varsin rajallinen. Ihminen voi toki hävittää jonkin eliölajin sukupuuttoon ja tuhota jonkin elinympäristön, mutta tämä on vain kajoamista luonnon ilmentymään, ei sen lainalaisuuksiin. Ihmisen ei ole mahdollista saada aikaan sellaista tuhoa, ettei luonto olisi jälleen täysin koskemattoman näköinen, elämän mittakaavassa vain hetken päästä siitä, kun lajimme olisi kadonnut tältä planeetalta. Vastaavia lainalaisuuksia sisältyy myös kulttuuriin, vaikka se yritetäänkin monesti kieltää; kulttuurin paremmuus määräytyy sen mukaan, mikä kulttuuri kykenee olemaan riittävän elinvoimainen säilyäkseen ja mikä taas kokee ansaitsemansa sukupuuton. Kulttuuri, joka on menettänyt kykynsä puolustautua saalistajia vastaan, tuhoutuu riippumatta siitä, kuinka hyvinä ihmisinä tässä kulttuurissa elävät itseään pitävät - milloin milläkin perusteella. Marttyyrien veri on turhaa, ellei marttyyrien muistolle rakenneta sotilaslinnoitusta.

Luonnolla on rauhoittava ja tasapainottava vaikutus sieluun, sillä heideggerilaisen olemisen huolen, Sorgen, keskellä se julistaa olemassaolollaan kuinka merkityksettömiä ihmisen teot ja tekemättä jättämiset ovat muille kuin ihmisille itselleen. Jos ihmiskunta näyttää kävelevän apokalypsiin, on syytä kaivaa esille pullo hyvää viiniä ja todeta, että on maailma pahempaakin todistanut. Luonto ei välitä siitä, miten joku omasta kuvitellusta viisaudestaan huumautunut intellektuelli siihen suhtautuu, vaan luonto jatkaa omien muuttumattomien elämää, sen lajirikkautta, elinvoimaa, terveyttä ja kauneutta ylläpitävien periaatteidensa seuraamista. Ja kun nyt asiaa tältä kannalta ajattelen, niin juuri näin pitäisi meidänkin tehdä - ihan vain itsemme vuoksi.

Luontoharrastuksenkin voi toteuttaa monella tapaa väärin. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, joille luontoharrastus on suorittamista pelkän suorittamisen vuoksi. Toinen vastaava joukko on seuramatkailijat, jotka kulkevat oppaan tarkkaan etukäteen suunnittelemaa ja aikatauluttamaa reittiä myöten ja tekevät niitä asioita, joita luonnossa oikeaoppisesti ”kuuluu” tehdä. Tällainen vie mielekkyyden koko harrastukselta, sillä suurinta iloa tuottaa toteuttaa itse matkansa ja kulkea haluamiaan polkuja niin pitkälle kuin haluaa kulkea ja hakea tunne yhtäältä omasta elossa olemisestaan ja toisaalta omasta fyysisestä rajallisuudestaan.

Viime viikonlopun patikointiretki oli siitä harvinainen, että muutamaa pimeässä tehtyä harhailua lukuun ottamatta kaikki meni täysin suunnitelmien mukaan. Toiveena on, että marraskuun puolella pääsisi jälleen jonnekin kaupunkien loskaisia katuja ylväämpiin maisemiin kokemaan talven ensimmäiset kosketukset, sillä herääminen laavulla ensilumen satamiseen on kokemus, jolle ei vedä vertoja mikään kotiteatteri tai päihde.

(Kirjoituksen otsikko on sitaatti Vergiliukselta, habitat di quoque sylvas.)



14.5.2011

Kronoksen aika

In a free society, government reflects the soul of its people. If people want change at the top, they will have to live in different ways. Our major social problems are not the cause of our decadence. They are a reflection of it.
- Cal Thomas

Suomalaisen valkoisen roskaväen (eng. white-trash) naiset ovat löytäneet oman Bangkokinsa. Eräs tämän lajin edustaja on Iltalehden reportaasissa esiintyvä "Anneli", joka oli naimisissa oleva myöhäiskeski-ikäinen nainen, jolla kuvauksensa mukaan suorastaan värähti kun matkaoppaaksi tarjoutui 27 vuotta nuorempi gambialainen. Valkoinen pyllerö löysi mustan leikkikaverinsa täyttämään turhauttavaa keski-ikäistä elämää ja gambialainen puolestaan valkoisen valaansa, jonka traaneilla saattaisi elää lokoisasti.

Toki tämä on ainoastaan vähäinen ja sinänsä merkityksetön oire, mutta sen taustalla on kroonisempi, syvemmälle ulottuvampi ja vähemmän tiedostettu sairaus. Länsimaiden kulttuurinen omanarvontunto on kuihtunut ja jos se elää jollain tavalla, niin se on loputonta demokratian ja tasa-arvon autuaaksi tekevän voiman ihailua. Lähestulkoon kaikki korkeammat ihanteet ovat pirstaloituneet ja elämän keskeinen sisältö redusoitunut loputtomien nautintojen etsimiseen. Juuri siten kuin Michel Houellebecq kirjassaan Alkeishiukkaset (Les Particules élémentaires) kuvaa päähenkilö Bruno Clémentin maailmaa, jonka elämän polttopisteenä ja primus motorina on seuraava suihinotto. Elämän keskeinen sisältö on nautinto ja tämän nautinnon nimissä kaikki muu ollaan valmiita uhraamaan, olkoon se sitten länsimaisen kulttuurin jatkuvuus ja tulevien polvien tulevaisuus.

Eräänä ilmentymänä tästä vastuuttomasta irstailusta on sekin, että tänään syntyvä suomalainen lapsi saa syntymäpäivälahjakseen 15 000 euroa velkaa, jonka valtiomme on ottanut, jotta 60- ja 70-luvuilla nuoruusvuotensa eläneet sukupolvet saattaisivat jatkaa sitä hedonistis-nihilististä elämäntapaa, johon he nuoruudessaan tottuivat. Edellinen polvi maksoi yhteiskuntamme säilyvyyden verellään ja heidän lapsensa ottavat kaiken annettuna heittäen ne arvot, joilla yhteiskunta oli rakennettu, vanhempiensa kasvoille kuin märän rätin. Jotta saataisiin irstailuun säästettyä rahaa, säästetään sitä jopa jättämällä liputtamatta veteraanien muistopäivänä. Voisiko lapset enää kiittämättömämpiä olla vanhempiaan kohtaan? Voisivatko vanhemmat enää välinpitämättömämpiä olla lapsistaan?

Mutta ei tämä irstaileva polvi itsekään hyvin voi, vaikka heidän lapsensa voivat vielä huonommin. Psyykelääkkeiden kulutuksen kehitys on ollut nousujohteista. Kun toisen maailmansodan jälkeisenä aikana nihilistinen hedonismi jäi ainoaksi elämän ihanteeksi kaiken muun ollessa taantumuksellista ja kun rakkaudesta tuli "vapaata", tarkoittaen käytännössä sosiaalisten hierarkioiden uuden taistelukentän avaamista, niin kaikenlainen frustraatio ja elämän merkityksettömyyden kokeminen purkautuu sitten gambialaisten rakastajien ja thaimaalaisten huorien parissa, kunnes kehollisen olevaisuuden rajallisuus lopettaa tuon hohdokkaan päämäärän, täydellisen nautinnon, tavoittelun lopullisesti. Brittiläisen alaluokan parissa psykiatrina uransa tehnyttä Theodore Dalrympleä mukaillen nykyajan masentuneet ihmiset eivät ole oikeasti masentuneita, vaan onnettomia ja he ovat onnettomia siksi, että he ovat päätyneet elämänarvoihin joita noudattamalla on mahdotonta olla onnellinen.

Kun kaikki muu ollaan valmiita uhraamaan nautinnon vuoksi, syntyy polvi, joka on roduton, juureton ja vailla etnistä identiteettiä. Tämähän on itse asiassa marxistien märkä uni, sillä paikalliset ja etniset identiteetit ovat työväenluokan väärää tietoisuutta kansainvälistä kapitalismia vastaan. Kuitenkin ainoastaan ne ovat nykyään esteenä kansainväliselle kapitalismille, mutta tätä he eivät tietenkään suostu hyväksymään vaan homo sovieticuksen luomista halutaan edelleen lietsoa vaikka sitten pelkän hedonismin ja materialistisen sikailun nimissä, vaikka tämä palvelee ainoastaan niitä, jotka asettavat kaikelle hinnan, mutta ei mitään arvoa. Sekä globaaleille liberalisteille että globaaleille sosialisteille etnisyys ja kulttuurinen itsetunto ovat este heidän suuren unelmansa tiellä ja siksi se täytyy karnevalisoida ja tehdä pelkäksi hauskaksi kitschiksi ilman syvempää merkitystä.

Tältä loputtomalta nautinnolle ja seksuaalisuudelle perustuvan sosiaalisen arvohierarkiakamppailun kynsistä eivät säästy edes lapset. Yhdysvalloissa pidetään lasten kauneuskilpailuja, joissa botuliinin piikittäminen lasten kasvoihin on arkipäivää. Vanhempien pitää vain ahkerasti muistuttaa lapsiaan, miksi hekin haluavat tällaisen maailman. Mikä tahansa terve yhteiskunta tekisi tällaisesta touhusta lopun väkivalloin, mutta kun ei niin ei.

Vaikka kulttuurivallankumouksesta puhutaan yleensä vain Kiinan yhteydessä, niin on se tapahtunut myös länsimaissa. Kun Turun yliopiston varsinaissuomalaisen osakunnan hallitukseen tuli 70-luvulla vasemmistolainen johto, taantui osakuntatoiminta pelkän poliittisen kamppailun kentäksi. Inspehtori Paavo Kallion muotokuva tärveltiin, vaakunat hävitettiin ja osakunnan arkisto tuhottiin. Flooran päivän risteilyn kaltaiset perinteet loppuivat siksi aikaa, kunnes osakunnan politisoituminen ja taistolaishuuma viimein päättyi. Eikä TVO ollut tässä kehityksessä yksin.

Kun näiden huomioiden jälkeen katsomme länsimaista kulttuuria, niin millaisena työntyykään esiin tämä uljas moderni ihminen? Tuhoaa omat perinteensä, halventaa vanhempansa ja myrkyttää lapsensa. Kuulostaako siltä, että tälle perustalle voisi perustaa kestävän kulttuurin? Ehkä he loivatkin kulttuurinsa vain itseään varten. Lohduttautukoon he sillä, että vielä on aikaa nauttia gambialaisesta peniksestä ja thaimaalaisesta pikkutytöstä. Vielä on aikaa tuntea ylemmyydentuntoa omasta edistyksellisyydestään ja vapaamielisyydestään. Ja vielä on gambialaisella aikaa ihan oikeutetusti hyötyä rantaan ajautuneen valkoisen valaan traanista. Aikaa ei kuitenkaan ole loputtomasti, sillä he herättivät Kronoksen ja Kronos tekee sen mitä Kronoksen täytyy.

Voinko siis tuntea muuta kuin pelkkää riemukasta vahingoniloa siitä, että harmaantuvat, möhömahaiset vanhan valtaajat ja muut taistolaiset ehtivät eläessään vielä todistaa kulttuurista vastavallankumousta, joka jo elää ja kasvaa vaikka he sen koittavat mielessään kieltää. Historiallinen oikeudenmukaisuus tapahtuu kun lapset heittävät vanhempiensa ihanteet heidän kasvoille - aivan kuten nämä 70-lukulaiset tekivät omille vanhemmilleen.

15.4.2011

Infokommunismin puolesta immateriaalioikeuksia vastaan


Olen infokommunisti. Tämä tarkoittaa sitä, että kannatan vapautta rajoittamattomasti jakaa ja kopioida informaatiota ja vastustan koko immateriaalioikeuksien ideaa.

Ensinnäkin on haihattelua ja sumutusta, että musiikin, elokuvien ja muun viihteen tuottaminen jotenkin kummallisesti loppuisi siihen, että nykyiset tekijänoikeussäädökset kumottaisiin. Jos ihmiskunta on tuottanut tuhansien vuosien ajan kulttuuria, niin ei se lopu siihen, että immateriaalioikeudet lakkautetaan. Ennemminkin päinvastoin: Immateriaalioikeudet hidastavat uusien taide- ja viihdemuotojen kehittymistä. Varmastikin lähes jokainen tuntee elokuvasta Perikato tehdyt pilaversiot, jossa Hitler kiroilee upseereilleen saamatta jääneitä oluitaan, Kreikan lainapakettia tai Xbox-tilinsä sulkemista. Tämä on sitä, mistä taiteessa ja kulttuurissa laajemminkin on kyse: Ideoiden jatkamisesta ja kehittämisestä, uuden luomisesta vanhoista aineksista. Mikään kulttuurituote ei ole koskaan syntynyt kulttuurisessa tyhjiössä ja on täysin määrittelykysymys, milloin levyfirmojen ja tekijänoikeusjärjestöjen kätyrit ovat sitä mieltä, että vaikutteet ovat liian ilmeiset. Vuosi sitten 80-luvun hittikappaleen Down Under tehnyt Men at Work –yhtye tuomittiin korvauksiin siksi, että kappaleen huilumelodia muistuttaa liikaa vuonna 1935 tehtyä kappaletta Kookaburra Sits in a Gum Tree. Todellisuudessahan vanhemman kappaleen oikeudet omistava Larrikin-yhtiö ei olisi hyötynyt taloudellisesti lainkaan siitä, jos Men at Work olisi tehnyt kappaleensa erilaisella melodialla. Jos yhtye ottikin melodian tästä kappaleesta, niin tuolloin se jalosti vanhaa ideaa yhä paremmin toimivaksi ja paremmin myyväksi kokonaisuudeksi. Pelko siitä, että nettipiratismi tuhoaa koko musiikkialan on vain jatkumoa sille, että aiemmin levyteollisuus maalaili vastaavia uhkakuvia musiikin radiosoitosta ja myöhemmin C-kasettien mahdollistamasta kopioinnista.

Vastenmielistä on monien yliopistojen harrastama tiedon panttaus vain opiskeluoikeutta nauttivien ihmisten nähtäville. Julkisrahoitteiselle laitokselle luulisi olevan itsestään selvää julkaista kaikki tuottamansa tutkimusmateriaali suoraan sähköisessä muodossa ilman tietoteknisiä rajoituksia. Avoin julkaisupolitiikka mahdollistaisi nykyistä paremman kritiikin ja arvioinnin foorumeilla ja muualla interaktiivisessa mediassa. Jostain syystä näin ei haluta tehdä. Ehkä syynä on yhtäältä myös se, että akateeminen eliitti pelkää joutuvansa naurunalaiseksi jos anonyymit kansalaiset voivat vapaasti kritisoida ja tehdä poimintoja heidän töistään ilman akateemista hienovaraisuutta. Mutta eikö tieteellisen tutkimuksen pitäisi olla sellaista, että se kestää vapaan käsittelyn?

Toiseksi nykyinen tekijänoikeussäädäntö tekee suurimmasta osasta kansalaisia rikollisia. Harva tietää syyllistyvänsä lakiteknisesti rikokseen katsoessaan tekijänoikeussuojattua videomateriaalia YouTubesta. YouTube lataa katsottavan videon tietokoneen väliaikaistiedostoihin, ja tämä on tekijänoikeuslainsäädännön kannalta rikos. Ei ole mitään väliä sillä, onko tiedosto väliaikaistiedostoissa vain katseluajan vai lataako saman materiaalin koneelle vertaisverkosta. Jos suurin osa kansasta rikkoo lakia tuntematta siitä syyllisyyttä, kyseessä on huono laki, joka ei noudata kansan oikeustajua. Tällaiset lait rapauttavat koko koodeksin arvostusta.

Kolmanneksi ainoa todellisia hyötyjiä tekijänoikeusrajoituksista ovat levyfirmat ja tekijänoikeusjärjestöt. Vain pieni osa musiikkia tekevistä ammattilaista saa todellista taloudellista hyötyä levybisneksestä. Ensimmäistä kohtaa sivuten, levyfirmat tavallisesti selittävät tarpeellisuuttaan sillä, että ilman heidän kustantamiaan studioita artistit eivät voisi tuottaa äänitallenteita. Tämä on roskaa, sillä nykyinen tekniikka mahdollistaa amatööriharrastajalle muutaman tuhannen euron satsauksilla kotistudion, jonka äänenlaatu vastaa suurien studioiden tuotoksia ja on itse asiassa parempaa kuin ammattilaisstudioiden tuotokset 30 vuotta sitten.

Neljänneksi Linux ja muut shareware-ohjelmistot ovat toiminnallaan osoittaneet, että vapaa jakelu ei ole välttämättä este tuotteen kehittäjän taloudelliselle hyötymiselle. Tarvitaan vain toisenlaisia lähestymistapoja sen sijaan, että jäädään seisomaan savijaloille.

Viidenneksi, piratismi ei ole varkaus. Varastaminen on sitä, että otetaan toisen omaisuutta ja tehdään siitä omaa. Materiaalinen kommunismi ei toimi, sillä materiassa vallitsee aina niukkuutta ja jaettu materia on aina pois joltakin muulta. Tiedon suhteen niukkuus on keinotekoista. Mikäli materiaa voisi kotikonstein kopioida, ei siitä olisi niukkuutta ja kaikki voisivat elää yltäkylläisyydessä, mutta tämä ei ole mahdollista. Sen sijaan tietoa voidaan kopioida rajattomasti ja kaikki voivat elää informaatioyltäkylläisyydessä ilman, että se olisi keneltäkään pois. Keinotekoisesti luotu niukkuus ei palvele kansan parasta vaan ainoastaan niiden erityisasemaa joille oikeus tähän niukkaan tietoon on laissa annettu.

Kuudenneksi immateriaalioikeutta voidaan käsitellä filosofisemmalla tasolla. Kuinka jokin asia, mikä on syntynyt henkilön ajatuksissa lopputuloksena kaikista niistä vaikutteista, joita hän on omaksunut, voisi olla vain tämän yksittäisen tahon omistamaa? Jos kaikki ajatukset ja ideat olisi mahdollista merkitä jonkun patentilla, niin koko inhimillinen kehitys pysähtyisi ja ideoiden yhdistyminen ja jatkokehittäminen muuttuisivat äärimmäisen hankaliksi. Jos luon tietokoneohjelman, joka valtavan nopeasti generoi musiikkimelodioita ja muutamassa vuodessa luo satoja miljoonia sävelkulkuja, niin kuuluuko minulle oikeudet näistä sävelkuluista ja voisinko vaatia korvauksia siltä onnettomalta artistilta, joka vahingossa tekee identtisen sävelkulun jonkin jo ”keksimäni” melodian kanssa? Immateriaalioikeuksiin sisältyy niin paljon ongelmia, että on parempi, että viihde- ja tietotekniikkateollisuus sopeutuu vapaaseen välittämiseen kuin että kaikki inhimillinen toiminta sopeutuu immateriaalioikeuksiin.

24.3.2011

Homous ei ole normaalia, entä sitten?

Iltalehden vaalikoneessa oli kysymys "Onko homous normaalia?" ja Iltalehden uutisessa (IL 23.3.2011) tämän kysymyksen kanssa eri mieltä olevat oli nimetty homovastaisiksi. Mitä enemmän väitteen kanssa oli eri mieltä, sitä homovastaisempi ehdokas Iltalehden logiikan mukaan oli.

Tällainen kysymys vastauksineen osoittaa sen, että ihmiset eivät lainkaan ymmärrä monien käyttämiensä sanojen sisältöä. He siis käyttävät termejä ymmärtämättä sitä, mitä termit itsessään tarkoittavat.

Sana normaali tarkoittaa tilastossa normaalijakaumaa ja yhteiskuntatieteissä tavanomaista, yleisten tapojen mukaista. Homoseksuaalien osuus väestössä ei mahdu normaalijakaumaan, vaan jää sen ulkopuolelle, joten homous on tilastollisesti epänormaalia. Myöskään yhteiskuntatieteelliseltä kannalta homouden ei voida sanoa olevan tavanomaista, vaan tavanomaisesta poikkeavaa. Homous ei ole siis millään määrittelyllä yhteiskunnan tasolla normaalia, vaan se poikkeus siitä. Homous voi olla normaalia vain hyvin rajatussa ryhmässä, kuten Eurovisionin laulukilpailujen kapakkastudiossa tai anustappien ostajakunnassa.

Se, että homouden sanominen epänormaaliksi olisi itsessään homovastaista, sisältää sen taustaoletuksen, että normaalius olisi jotenkin tavoiteltava asia. He pitävät siis normista poikkeamista pahana asiana ja hyvänä asiana normaaliin kuulumista.

Itse harrastan militarian keräilyä ja kuuntelen klassista musiikkia ja black metallia. Se ei ole normaalia, sillä ne ovat ikäluokassani marginaalisia harrastuksia ja musiikkimakuja. Normaalia olisi harrastaa television katselua ja kuunnella Jenni Vartiaista. Iltalehdessä esitetyn logiikan soveltaminen, normaali = hyvä; epänormaali = huono, tuottaisi varsin paradoksaalisen johtopäätöksen todetessani harrastusteni olevan epänormaaleja.

Seuraavaksi kansanedustajaehdokkaiden perusteluja homouden epänormaaliudesta:

Homouden salliminen on aina kulttuurin laskukauteen liittyvä tekijä.
- Matti Kyllönen

Ei pidä paikkaansa. Antiikin Kreikan ja Rooman aikana oli hyväksyttäviä tapoja, joita nykykulttuurissa pidettäisiin homoutena. Ensin mainitussa nuoren pojan ja vanhemman miehen väliset suhteet olivat tavallisia ja jälkimmäisessä se oli hyväksyttävää, mikäli alistuva osapuoli oli orja. Pahaksi nähtiin vain tasavertainen homostelu. Vastaavasti Filip II aikakauden jälkeisessä rappeutuvassa Espanjassa ei tiettävästi erityisesti ihasteltu homokulttuuria. Homouden ei siis sinänsä voida katsoa indikoivan kulttuurin nousu- tai rappiovaihetta, vaikkakin hyväksyn sen, että kulttuurin tuhoutuminen voi nostaa esiin tapoja ja ilmiöitä, joita ei aiemmin olisi hyväksytty.

Heti, kun kaksi miestä lisääntyy, niin se on normaalia.
- Kari Korhonen

Ei ole. Se hypoteettinen tilanne, jossa kahden miehen geeneistä voitaisiin saada aikaiseksi alkio, ei tee asiaa normaaliksi. Itse asiassa tällainen olisi homouttakin epänormaalimpaa.

Homous ei ole normaalia, se on syntiä, jonka voi saada anteeksi Jumalalta. Hän auttaa pääsemään eroon, mikäli suostuu Jumalan apuun.
- Mauno Jouppi

Mauno, sun Jumalas on kuollut.

Ihminen on geeniperimältään yksineuvoinen. Elämämme luonnonmukainen tarkoitus on lisääntyä. Se onnistuu luonnonmenetelmillä vain miehen ja naisen yhteistoiminnasta.
- Tuija Nurmi

Ihmiselämän jatkuminen sinänsä voidaan katsoa moraaliseksi hyveeksi, sillä sukupuuttoon kuoleminen olisi inhimillisen etiikan kannalta huono lähtökohta. Kuitenkaan marginaalisena esiintyvää homoseksuaalisuus ei ole este populaation kasvulle ja jatkumiselle, vaan sitä uhkaa aivan muut tekijät. Hedonistinen individualismi romahduttaa syntyvyyttä radikaalimmin kuin homous, vaikkakin näiden ilmenemiselle nykymuodoissaan voidaan nähdä samoja lähtökohtia.Sinänsä mielestäni kummallista, että homoista saadaan äänestyspäätöksiin vaikuttava vaaliteema, vaikka kysymys heidän oikeuksista yhteyskunnassa on yksi vähäisimpiä tulevaisuuden ongelmia. En ymmärrä homokiihkoilijoita suuntaan tai toiseen; en varsinaisesti homoja ihastele ja Pride-kulttuuri on mielestäni vastenmielistä karnevalismia, mutta toisaalta en minä heitä olisi uuniinkaan passittamassa.

Järkevän ihmisen valinta mielestäni on suhtautua välinpitämättömästi siihen, mitä ihmiset tekevät yksityisyydessään omalla seksuaalisuudellaan. Yhteiskunnan ei tarvitse työntää nenäänsä ihmisten makuuhuoneisiin, mutta toisaalta ei ihmisten tarvitse tehdä makuuhuoneistakaan yleisölle avoimia näytöksiä. Onko se nyt niin paljon vaadittu?