Yhteiskunta taiteena

Törmäsin yhtyeeseen nimeltä Laibach ensimmäisen kerran joskus vuonna 2008. En enää muista missä yhteydessä yhtyeen musiikkivideo ”Life is Life” tuli vastaan, mutta orkesterin omaperäinen tyyli ja militaristinen estetiikka yhdistettynä industrialmusiikkiin iski alkuhämmennyksen jälkeen – ja kovaa iskikin.

Laibach sai alkunsa 80-luvun alun Jugoslaviassa, jossa se oli osa laajempaa avantgardistista liikettä Neue Slowenische Kunst (NSK). Vaikka Titon Jugoslavia oli diktatuuriksi verrattain vapaa yhteiskunta, oli militaristinen tyyli yhdistettynä Ljubljanan kaupungin saksankieliseen nimeen ja taiteilijaryhmän nimen alkuperä kansallissosialistien käsitteessä ”uusi saksalainen taide” riittäviä aiheuttamaan yhtyeen sensurointia kotimaassaan. Yhtyeen esiintymiset omalla nimellään olivat kiellettyjä ja televisiotoimittaja Jure Pengov nimitti ryhmittymää ”kansanvihollisiksi”. Laibachia on syytetty sekä äärivasemmistolaiseksi että äärioikeistolaiseksi ja Laibach itse on todennut syytöksiin heidän olevan "yhtä fasisteja kuin Adolf Hitler oli taidemaalari". Vastaus tuskin selvensi yhtään mitään.

Useimmiten Laibachin katsotaan tekevän parodiaa totalitaristisista järjestelmistä ja tämä näkökanta tulee vastaan usein musiikkitoimittajien kirjoittaessa juttuja yhtyeestä. Esimerkiksi Richard Wolfson on katsonut Laibachin ottavat valtiollisten järjestelmien symboliikkaa oman taiteensa luomiseen vieden elementtejä äärirajoille, naurettavuuksiin asti. Tällainen katsanto on kuitenkin mielestäni varsin pinnallinen, latistaen avantgarden vain parodiaksi. Itse näen mieluummin Laibachissa paljon syvemmän kulttuurin olemuksen muutoksen, joka 1900-luvun aikana länsimaissa on tapahtunut.

1900-luvun alun keskeisiä kulttuurisia liikkeitä olivat modernismi ja uusklassismi, jotka ilmenivät eri tavalla eri maissa. Saksassa, Italiassa ja Neuvostoliitossa uusklassismi ja modernismi ilmenivät totalitaristisena järjestelmänä, jossa valtio edusti oikeaa traditiota ja antiikin puhdasta muotoa nykypäivään tuotuna. Englannissa ja Suomessa puolestaan klassismi ilmeni ennemminkin nostalgiana ja kaipuuna eurooppalaisuuden juurille ilman uskoa siihen, että klassismin maailma voitaisiin sinällään toteuttaa nykypäivässä.

Modernismiin ja klassismiin yhdistyi humanismi siinä valistusajalta lähtien eläneessä kehitysuskoisessa merkityksessä, että humanistinen lähtökohta tarkoittaa ihmiskunnan päämäärän tavoittelua ihmisyyden toteuttamisessa. Koska meillä ei ole olemassa mitään universaalia, yleispätevää ihmisyyden määritelmää, on humanistisuus luonnollisesti riippuvainen määrittelijän omasta ihmiskäsityksestä. Tämän vuoksi liberaalit humanistit, jotka uskoivat hegeliläiseen historian luonnolliseen kehitykseen barbariasta kohti aina ylevämpää ihmisyyttä toteuttaviin kulttuurin muotoihin, näkivät totalitaristiset järjestelmät vastakohtaisena humanismille ja ihmisyyden toteutumiselle. Ne olivat ikään kuin häiriö historian luonnollisessa kehityksessä. Itse näkisin kuitenkin ne mieluummin loogisena vastareaktiona, jonka nimittäminen historian synnyttämäksi häiriöksi ja hirviöksi pikemmin kertoo kehitysuskoisen ihmisen omasta naiviudesta kuin näistä järjestelmistä itsestään.

Kuitenkin juuri totalitaristisissa järjestelmissä toteutui se, mihin historialliset avantgardistit eivät olleet kyenneet: Kaatamaan raja-aidan elämän ja taiteen väliltä. Italian fasismiin ja Neuvostoliiton bolshevismiin osallistui varsinkin alkuvaiheessa paljon avantgardisteja, jotka aktiivisesti tekivät järjestelmää tunnetuksi. Totalitääriset liikkeet olivat heille taideteoksia, jotka muovattiin yhteiskunnan ihmismassasta. Filosofi Boris Groys onkin nimittänyt stalinistista kulttiliikettä avantgardistiseksi teokseksi. Tämä vie mielenkiintoisen kysymyksen ääreen taiteen etiikasta: Onko oikeastaan kovin suurta eroa tappaa ihmisiä kuin kissoja taiteellisen ilmaisun vuoksi ja onko tällaisen rajan ehdottomuus vain oman aikamme maailmankäsityksen tuotosta?

Vaikka esimerkiksi fasisteja pidetään jossain tapauksissa äärikonservatiiveina, ovat konservatiivisuus ja radikalismi monessa suhteessa toistensa vastakohtia. Taiteessa yksi olennainen ero on se, että siinä mimeettiset suhteet taideteoksen ja todellisuuden välillä ovat kääntyneet päinvastaisiksi. Klassisen kulttuurin katsottiin olevan todellisuuden jäljittelyä ja kuvailua. Tällaisena taide miellettiin aina 1900-luvulle asti ja sellaistenkin suuntausten kuten impressionismin, ekspressionismin ja kubismin voidaan katsoa olevan tulkintaa kohteestaan. Ne rikkovat muotoa ja tulkitsevat, mutta silti taideteos pohjautuu todellisuudessa olevaan olioon tai asiaan. Sen sijaan totalitaarisessa taiteessa ihmiset alkavat jäljitellä taideteosta. Taide esittää ihanteellisen hahmon, kuten sosialistisen yhteiskunnan sankarityöläisen, johon todellisten ihmisten toivotaan samaistuvan.

Toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa tämä mimeettinen suhde ei ole palautunut, vaan ainoastaan esikuvat ovat muuttuneet. Populaarikulttuuri ei pyri esittämään todellisuutta sellaisenaan, vaan esikuvat muuttavat todellisuutta. Silloinkin, kun se esittää arkisia tarinoita, ovat niiden hahmot ja tapahtumat suodatettu vallitsevan hegemonian mukaisen ihanneseulan läpi. Sekulaari länsimainen ihminen ei kyennyt astumaan mihinkään ”aikuisuuteen” uskontojen autoritarista, kuten kehitysusko meille vakuutteli: Totalitääriset liikkeet loivat itsestään uskonnon yhdistelemällä varsin eklektisesti klassismin muotoa, Hegelin ja Nietzschen filosofiaa, darwinismia ja yhteishenkisiä massatapahtumia luodakseen jotain, missä oli osin uutta ja osin vanhaa uudelleen tulkittuna. Näiden hajottua syntyi liberaalissa yhteiskunnassa alakulttuureja kuin sieniä sateella luoden kukin oman eettisen ja muodollisen koodiston itselleen likipitäen samoilla ehdoin kuin totalitaariset järjestelmät.

Totaalinen individualismi on mahdotonta toteutua koko yhteiskunnan tasolla. Sille on aina olemassa vastavoimansa, sillä suurin osa ihmisistä kaipaa yhteisesti jaettua arvomaailmaa ja kulttuurin muotoa – ja jonkun kertomaan tämän heille tämän ylhäältä käsin, olipa sitten kyseessä diktaattori ja univormuparaatit tai rocktähti ja päihdeongelmat. Modernin maailman individualismi on siinä määrin silmänlumetta, että suurin osa ihmisistä ei ole millään tasolla erityisen yksilöllisiä, vaikka he luulevat niin ja vaikka heillä olisi periaatteessa mahdollisuuskin siihen. On vain muodikasta sanoa olevansa oma itsensä, yksilöllinen ja ainutkertainen. Kapinointi auktoriteettejäkin kohtaan toteutuu aina jonkin esikuvan asettamien raamien sisällä, vaikka Sex Pistolsin aikakaudesta on jo kahden sukupolven verran aikaa.

Taiteen politisoiduttua taiteesta on tullut näyttämö kulttuuritaistelulle. Keskeisimmin tämä näkyy postmodernissa ja radikaalivasemmistolaisessa taiteessa, joka pyrkii useimmiten järkyttämään, olemaan epäsovinnainen valtakulttuurin suhteen ja tekemään pilkkaa vanhoista esikuvista. Postmodernismi käyttää vanhoja muotoja, mutta sen suhde klassisiin esikuviin on muuttunut vakavasta leikittelevään, ehdottomasta relativistiseen ja iättömästä hetkeen sidottuun. Siinä, että taide uudistuu ja muuttuu ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta taiteen muuttuminen yhtäältä teollisuusmaiseksi kulttuurituotannoksi ja toisaalta latteiden allegorioiden varaan luoduksi taisteluksi yhteiskunnan hegemoniasta, on varsin vastakohtaista klassiselle taiteen ihanteelle ja tekee taiteesta kertakäyttöistä.

Mitä tekemistä Laibachilla sitten on tämän kaiken kanssa? Näkisin, että siinä missä totalitaariset valtiot pyrkivät tekemään yhteiskunnasta taideteoksen, Laibach tekee taidetta totalitarismista ja yhteiskunnasta. Sen tulkinnallinen mimeettinen suhde on sitä, mitä taiteella yleensäkin oli ennen taiteen roolin muuttumista. Laibachin versiot tunnetuista populäärimusiikin kappaleista totalitaristisin elementein alleviivaavat sitä, ettei mikään ole lopulta ihmiskunnassa muuttunut sitten sen, kun väkijoukot ovat hurranneet suurille johtajilleen suhteessa siihen, kun väkijoukot hurraavat rocktähdille. Laibach ei siis ole yhtye, joka tekee parodiaa politiikasta ja järjestelmistä, vaan se ottaa todellisuudesta elementtejä tehden siitä oman todellisuutensa.

Toiseksi Laibach ei ole institutionaalista taidetta vaan omaehtoista toteuttamista ilman, että jokin instituutio tai yleinen mielipide sanelee sen muodon ja sisällön. Laibach ei ole kumarrellut taiteessaan mitään instituutiota eikä ihmisten mielipiteitä, vaan tehnyt taiteestaan vapaan leikkikentän, jolla voi tehdä provokatiivisiakin asioita jos sattuu siltä tuntumaan. Vastaavasti se ei pyri luomaan yhtenäistä uutta hegemoniaa tai fyysisesti sijaitsevaa instituutiota - ajassa sijaitseva mikrovaltio riittää.

Kolmanneksi hyväksyn täysin myös formalistisen diggailun Laibachkunstinkin tapauksessa: Univormut keskellä alppimaisemia ovat vain esteettisesti hienoja. Paljon hienompia kuin roikkuvat lahkeet ja rihkamakorut mustaa jenkkiä leikkivän valkoisen keskiluokkaisen perheen vesan päällä.

Raja railona aukeaa, osa II - Viikko Pietarissa

Edellinen viikkoni kului tutustuen Pietarin kaupunkiin. Matka oli kaikilla tavoin niin onnistunut kuin se vain voi olla ja elämystäyteisyydessään matkustamisen arvoinen. Matkustimme kaupunkiin pikkubussilla, jossa menopaluun saa alle sadalla eurolla. Matka kestää noin 7 tuntia pysähdyksineen ja toisin kuin mitä oli kaverin edellisestä matkasta kuullut, tällä kertaa kuljettaja ajoi varsin hillitysti.

Majoituimme Parkhomenko prospektilla keskustan pohjoispuolella sijaitsevaan hostelliin. Paikka on varsin tuntematon ja henkilökunta oli yllättynyttä, että ulkomaalainen seurue on löytänyt tiensä sinne. Majoittuminen oli halpaa, sillä maksoimme kolmen hengen huoneestamme kokovaisuudessaan 1200 ruplaa (30 euroa) yöltä. Tilat eivät toki tällaisella hinnalla voi olla kovin prameassa kunnossa, mutta tehtävänsä paikka kuitenkin hoiti. Lievässä ränsistyneisyydessään, tuntemattomuudessaan ja henkilökunnan alun epäluuloisuudessaan paikasta huokui lovecraftilaista henkeä, mikä ei tietenkään huono asia ollut matkaajalle, joka on asennoitunut matkustamiseen hieman eri tavoin kuin geneerinen pakettituristi.

Julkinen liikenne on toimivaa ja matkustimme pääasiassa metrolla. Metroverkkoon kuuluu viisi linjaa ja niillä pääsee nopeasti eri puolille kaupunkia, sillä vuorojen väli on vain muutamia minuutteja. Metron ovien suhteen täytyy olla varovainen, sillä kun ovet menevät niistä varoittavan kuulutuksen ("Ostorozhno, dveri zakryvautsa!") jälkeen kiinni, niin ne myös tekevät niin ja juna jatkaa matkaansa. Ovissa ei ole turvatunnistinta siltä varalta, että taitamaton suomalainen on vielä ovien välissä ja vaarassa menettää jalkansa tai kätensä.

Pietarin kaupunki sijaitsee Nevan suistoalueella ja pehmeä maaperä on sanellut monia kaupunkisuunnittelut ehtoja. Kaupungin talot ovat miljoonakaupungiksi varsin matalia ja metro on kaivettu hyvin syvälle, yli sata metriä maan pinnan alapuolelle. Näin ne toimivat myös väestösuojina. Metroasemat ovat varsin siistejä, hyvässä kunnossa ja monet niistä edustavat erittäin koristeellista stalinistista arkkitehtuuria. Valitettavasti asemien kuvaaminen on kielletty ja valokuvaamisesta voi saada sakot.

Silmiinpistävä piirre verrattuna Helsingin metroon on se, että kaikenkarvainen nuoriso ei notku asemilla vailla mitään järkevää syytä olla siellä. Kaupunkikuvakaan ei ole täynnä graffiteja ja muuta töherrystä, jotka rakkaan kulttuuriministerimme mielestä ovat yhtä arvokasta taidetta kuin Da Vincin teokset.

Tiistaina kävimme tutustumassa Eremitaasiin, eli yhteen maailman suurimmista kulttuuri- ja taidemuseoista, jolle vertoja vetävät vain Louvren ja British Museumin kaltaiset jättiläiset. Museon vaikuttavuutta on vaikea sanoilla selittää, mutta ehdimme koko päivän aikana näkemään korkeintaan viidenneksen koko näyttelystä. Eremitaasissa on 12 pääosaa ja jokainen pääosa käsittä kymmeniä huoneita täynnä erilaisia taide- ja kulttuuriaarteita. Esimerkiksi arsenaaliin on koottu yli 15 000 erilaista asetta ja varustetta eri puolilta maailmaa. Eremitaasia on mahdotonta kokea kokonaisuudessaan, sillä jos jokaista esillä olevaa maalausta ja artefaktia tutkisi minuutin ajan, kestäisi kierros toistakymmentä vuotta. Paitsi, että näyttely on massiivinen, on se myös laadukas ja on hieman hämmentävää katsella maalausta Pultavan taistelusta tai Rubensin maalauksia ymmärtäen, että nämä kaikki ovat aitoja teoksia.

Keskiviikkona tutustuimme sotahistorialliseen museoon Pietari-Paavalin linnoituksen edustalla. Museo oli tietenkin Eremitaasiin verrattuna 'pieni', mutta silti täynnä kaikenlaista nähtävää myöhäiskeskiajan aseista nykypäivään. Pienuus on vain suhteellista, sillä 850 000 näyttelyesineen määrällään sille ei liene ainakaan Suomessa haastajaa.

Museokierroksen jälkeen kävimme Kronwerk prospektilla sijaisevassa Cafe Mozartissa syömässä. Kyseisen ravintola-kahvilan ruokalista oli itävaltalaistyylinen ja paikassa soitettiin klassista musiikkia. Muutoinkin ravintoloiden palvelu on erinomaista ja ruoka hyvää. Hinnalla, jolla Suomessa syöt pitsan, saa Pietarissa oikean aterian juomineen. Jos Suomessa olisi terveempi työn ja tuotteiden verotus, niin ehkä meilläkin voisi olla kohtuuhintaista syödä ravintoloissa ja meillä olisi laadukkaampia paikkoja viettää vapaapäviä kuin likaisia kebab-pitserioita ja juottoloita.

Kotiin palaaminen oli jossain määrin tympäisevää, sillä viikon jälkeen maani toi korostuneesti ilmi kaikki ne piirteet joiden haluaisin muuttuvan yhteiskunnassamme. Iltalehti halusi kertoa meille Suomen kulttuuriuutisina, että Helsinkiin saadaan pienois-Guggenheim ja Timo Jutilan kasvot piirrettiin lauantaimakkaraan. Kesälahden huoltoasemalla oluella istuva nuori herrasväki alkoi höpistä "vitun ryssistä" minibussimme parkeerattua aseman pihaan. Illalla ravintolassa iltaa istuessa vasemmistolainen huligaani uhkasi vetää minua turpaan, koska olin hänen kanssaan eri mieltä asioista. Tappelua ei sentään syntynyt, sillä hän jätti kortit katsomatta. Kertaakaan matkan aikana Pietarissa en kohdannut sitä, että ihmiset puuttuisivat tuntemattomien ihmisten vapauteen pukeutua ja ajatella haluamallaan tavalla. Toki osaan arvostaa juotavaa kraanavettä ja korruptoitumattomampaa virkamieskuntaa, mutta jotain opittaa tällä kansalla voisi olla itäisestä naapurista.

Wikipedian käyttäjän kuva Awtowon metroasemasta.

Pietarin katuja talsimassa.

Jupiterin patsaan vierellä Eremitaasissa.

Hostellimme Parkohomenko prospektilla

Musossa oli venäläisen aseistuksen ohella mm. Panzerfaust.

Sotahistoriallisen museon piha.

Raja railona aukeaa - Ensikosketus villiin itään

Venäjää ei voi järjellä käsittää, se täytyy tuntea.
- Dostojevski

Venäjällä tapahtuu asioita, joita ei vain kerta kaikkiaan tapahdu.
- Pietari Suuri

Kävin menneellä viikolla ensimmäisen kerran Venäjällä. Nyt matka rajoittui vain vuorokauden mittaiseksi tutustumiseksi Sortavalaan, mutta myöhemmin kesällä on aikomus lähteä käymään Pietarissa.

Ensimmäinen asia, jonka Venäjän rajan ylittäessä huomaa, on infrastruktuurin muutos. Suomen tasaiset, hoidetut tiet muuttuvat Venäjän puolella kuoppaisiksi, reikäisiksi ja muutoin vaarallisiksi. Paitsi että tiet ovat huonokuntoisia, paikalliset ajavat niitä tolkuttoman kovaa ja tekevät uhkarohkeita ohituksia. Ei ole mukavin mahdollinen hetki nähdä kahden Ladan tulevan vastaan mutkan takaa satasen vauhtia tai Zilin keulan heiluvan kahden metrin päässä takapuskurista. Venäjällä tapahtuukin monikymmenkertainen määrä liikenneonnettomuuksia per capita verrattuna meidän oloihimme.

Rajan ylittämisen jälkeen maisemat muistuttavat paikoin postapokalyptisiä kertomuksia, koska kun jokin tehdas tai muu rakennus on jäänyt käytöstä, sitä ei suomalaiseen tapaan ole saman tien purettu, vaan vanhat rakennukset saattavat seisoa luonnon valtaamina vuosikymmeniä. Tämä kuitenkin tekee maasta mielenkiintoisemman ja ränsistyneissä rakennuksissa ja raunioissa on valokuvauksellisia ominaisuuksia. On harmi, ettei Suomessa voi nähdä samanlaisia maisemia, vaan kaikki tehdään tarpeettomankin järjestellyksi ja huolitelluksi. Toisaalta Suomessa osaa arvostaa verovaroin ylläpidettyjä retkeilyalueita ja hoidettua metsää. Venäjän puolella metsä on saanut kasvaa ilman harvennuksia, soita ei ole kuivatettu ja maasto on siten enimmäkseen läpipääsemätöntä ryteikköä.

Venäjällä ihmisillä on enemmän taloudellista vapautta kuin Suomessa. Tämä näkyy kauppapaikkojen ja liikkeiden moninaisuutena ja edullisuutena. Toisin kuin Suomessa, ei Venäjällä marketit ja ravintolat ole samalla tavoin kartellisoituneita sääntelyn vaikutuksesta. Eräässä varsin tasokkaan oloisessa sortavalalaisessa ravintolassa saa seljankan, teen ja oluen noin 200 ruplan (5 euroa) hintaan. Bensiini maksaa litralta 30 ruplaa (0,75 euroa). Tuolla voi tuntea itsensä ihmiseksi maksamatta siitä itseään kipeäksi. Eikä Päivi Räsänen ole kieltämässä sinua ostamasta olutta vaikka aamuyöllä jos siltä tuntuu. Muutama vuosi sitten tosin kiellettiin väkevien myyminen kello 23.00 jälkeen, mutta luultavasti kielto tuli aivan tarpeeseen. Venäläiset ruokapaikat ovat itse asiassa keskimäärin paljon tasokkaampia suhteessa Suomalaisiin, sillä Venäjällä ei ole kadut täyttyneet kebab-pitserioista, vaan Venäjällä ravintolasta saa venäläistä ruokaa ja valinnanvaraa on enemmän. Pikaruokapaikkojen asian ajavat bistrot, joissa voi nauttia esimerkiksi piirakan teen kera.

Oma venäjän taitoni kaipaisi harjoittamista, sillä englannilla ei rajan takana pienemmissä kaupungeissa tee yhtään mitään. Sinänsä viittoilemalla ja elehtimällä pärjää jonnekin asti, mutta ainakin kyrilliset kirjaimet on hyvä opetella, jotta voi lukea paikannimiä ja tilata ruokalistalta syötävää. Varsinkin venäläinen seljanka on erinomaisen maukas keitto. Venäläisessä kaupassa kassa kysyy usein tasarahaa ja siksi kolikoita kannattaa olla mukana.

Venäjä on kulttuuriltaan ja miljööltään niin omaleimainen, että matkailuun siellä on helppo tykästyä. Maa ei välttämättä ole kaikkein turvallisin ja helpoin matkakohde ja autolla liikkuminen on parhaimillaankin jännittävää, mutta mielenkiintoinen ja kokemuksellisesti avartava se on. Matkakuume Pietaria kohtaan alkaa kohota ja siellä on käytävä ainakin muutamassa museossa ja nautittava erinomaisesta ravintolakulttuurista. 

Venäjä on historialtaan, kulttuuriltaan ja yhteiskuntarakenteeltaan samaan aikaan hirvittävä ja kiehtova. Siksi siitä haluaa tietää ja sitä haluaa kokea enemmän, sillä ristiriitaisuudet ovat aina vetäneet puoleensa. Joku voisi sanoa, että asiat ovat paljon huonommin Venäjällä kuin Suomessa. Ehkä, mutta toisaalta venäläiset ovat ottaneet tavaksi ratkaista asiat eri tavalla Venäjällä kuin Suomessa. Ja mitä tulee infrastuktuuriin ja yhteiskuntarakenteen heikkoon tasoon, niin ajat näyttävät sellaisilta, että roudan railottamiin teihin ja soveltaviin ratkaisukeinoihin on pian turvauduttava Suomessakin.

Usko irrationaaliseen

"Joka puolustaa uskoaan järkisyillä, hänet voidaan myös kumota järkisyillä."
- Robert Hammerling

Minulle uskonto on aina ollut ristiriitainen ilmiö. Teini-ikäisenä punkkarina ja hevarina kapinoin rankasti kristinuskon oppeja vastaan, sillä yhtäältä sen tarjoamat selitykset maailmasta ovat täysin järjettömiä ja toisaalta en ole koskaan tuntenut minkäänlaista uskonnollisuutta itsessäni. Rationaalisesti ajatellen ei ole mitään syytä uskoa kristinuskon Jumalaan sen kummemmin kuin kristitytkään eivät usko muiden uskontojen jumalolentoihin. Miksi ei siis ottaa vielä yhtä askelta ja kieltää tämä viimeinenkin jumala kaikkien muiden joukossa?

Kuitenkaan uskonnollisuus ei näytä lähtevän ihmisen olemuksesta mihinkään, vaikka jokin yksi uskonto sinänsä katoaisikin. Yhden uskonnon jättämän tilan vain täyttää toinen usko uusine dogmineen, jumalineen ja demonineen. Uutta uskontoa ei välttämättä nimitetä uskonnoksi, mutta se täyttää samoja tehtäviä kuin aiempikin. Se asettaa ideaaleja, syntejä ja selityksiä inhimilliselle elämälle. Se rakentaa sinänsä irrationaalisista rakennustarpeistaan sillan nihilistisen kuilun yli. Tässä mielessä voin helposti olla samaa mieltä Joseph de Maistren kanssa, joka kiisti rationalismin mielekkäänä maailmankuvallisena lähtökohtana.

Helpoin esimerkki uskonnon jättämän tilan täyttämisestä lienee reaalisosialismi, joka kiisti perinteisen uskonnon, mutta täytti uskonnon jättämän aukon johtajakultilla ja uskolla homo sovieticukseen. Saatanan osan täytti porvari.  Symbolit, joiden kautta ihminen saattoi identifioida itseään johonkin maailmankuvalliseen yhteisöön, vaihtuivat rististä sirppiin ja vasaraan. Tämän uuden tieteellisen maailmankuvan rationaalisuus oli kuitenkin lopulta vielä helpommin pettävää ja helpommin hylättävää kuin aiemman irrationaalisen uskonnon perusteet. 

Uskonnoille ominaista on, että yhden uskonnon jumalat voivat olla toisen paholaisia. Siinä missä Perkons oli latvilaisten ylin jumala, oli se kristittyjen paholainen. Siinä missä monille 30-luvun lopun saksalaiselle Hitler oli de facto jumala tämän asettaessa järjestyksen, lait ja elämän päämäärät, on hän humanismiin uskovalle liberaalille demokraatille Saatana edustaessaan kaikkea sitä, mitä humanismiin uskova liberaali demokraatti ei halua edustaa. Huvittavaa kaksinaismoralismia on se, että tämä omasta mielestään rationaalinen, edistyksellinen ja järkevä humanisti toisintaa omaan käyttöönsä soveltamia kristinuskon oppeja muuttaen vain oppirakennelmansa hahmot myyttisistä maallisiksi hahmoiksi.

Myyttisten jumalien vaihtaminen maallisiksi on kuitenkin ongelmallista. Uskovainen ei koskaan halua nähdä omissa jumalissaan tai pyhimyksissään mitään inherenttiä pahuutta, joka kuitenkin mielestäni kuuluu olennaisesti inhimilliseen luonteeseen. Tämän takia Jeesus oli kristittyjen mukaan maailman ainoa synnittömänä kuollut. Kun mytologian jumalat ja pyhimykset korvataan maallisilla jumalilla ja pyhimyksillä, tulee tarpeelliseksi unohtaa ja kieltää maallisten jumalien ja pyhimysten inhimillinen pahuus. Monille vasemmistolaisille Che Guevara edustaa ihailtavaa kapinallista vastassaan kapitalismin helvetinjoukot, mutta jättävät huomioimatta sen, että ihminen Che Guevara edusti toimillaan kaikkea muuta kuin mihin vasemmistolainen haluaa uskoa. Todellisen elämän Che Guevara poltti kirjoja, kielti musiikkia, vihasi mustia ja tappoi homoja. 

Toinen uuden humanistisen uskon pyhimys on Nelson Mandela, joka humanistiselle liberaalille demokraatille on sankari, joka taisteli hyvän ja oikeudenmukaisen maailman vuoksi. Hänen ristinsovituksenaan ihmiskunnan syntien tähden riitti 30 vuotta vankilassa. Samoin kuin Che, on Mandelankin vähemmän päivänvaloa sietävät teot jätetty mainitsematta. Hän perusti Umkhonto we Sizwe -nimisen terroristijärjestön, jonka iskuissa kuoli satoja ihmisiä. Sen jälkeen kun Mandelan puolue ANC voitti vaalit 90-luvulla, satojen buurien maatilat on hävitetty ja omistajat tapettu. Mandelan edustama joukko ei edusta halua luoda hänen länsimaalaisten ihailijoidensa utopioissa elävää liberaalia yhteiskuntaa, jossa eri kansanryhmät elävät iloisesti keskenään, vaan valkoisten häätämistä tai suorastaan tuhoamista Etelä-Afrikassa. He eivät ole valtakaudellaan olleet kiinnostuneita myöskään puuttumaan PAC:n toimintaan jonka mottona on ollut "yksi uudisasukas, yksi luoti". Ja tätä mottoa he ovat noudattaneen eteläafrikkalaisia buureja vastaan. Advocatus diabolille olisi näistä pyhimyksistä raskauttavaa aineistoa, mutta paholaisen asianajaja näiden pyhimisten suhteen lienee vaiennettu.

Nykyisen arvomaailman keskeisimpiä dogmia on tasa-arvo. Se ei kuitenkaan ole yhtään rationaalisempaa tai tieteellisempää kuin minkään uskonnon väittämät. Sille ei ole biologisia perusteita, eivätkä ihmiset todellisuudessa tunne olevansa samanarvoisia keskenään. Minusta ainakin tuntuisi oudolta pitää itseäni yhtä arvottomana kuin mitä nyt edesmennyt Jammu Siltavuori oli. Jos ihmisten arvo on sama, niin mille ihmisen arvo silloin perustuu? Se ei voi totaalissa tasa-arvossa perustua ihmisen teoille, sillä se tarkoittaisi, että kaikki ihmisten teot olisivat saman arvoisia ja tätä eivät kuitenkaan kiihkeimmätkään egilitaristit allekirjoita. Pääministeri Jyrki Katainen on todennut, että "jokaisen ihmisen arvo on jakamaton, eli meillä on vain yksi ja yhteinen ihmisarvo ja tämmöisillä asioilla ei pidä leikkiä". En tiedä ymmärtääkö Katainen itse, että ainoa ei-jaollinen luku on nolla vai onko tämä ennemmin vain muistutus siitä, että pääministerinämme häärää mies, jonka kouluarvosana matematiikasta oli kuusi. Oleellisempaa kuitenkin on miehen viimeinen lausahdus, jossa hän toteaa, ettei näillä asioilla pidä leikkiä. Toisin sanoen, näistä asioista ei pitäisi puhua. Tämä ymmärrettävää, sillä tasa-arvointoilijoilla ei vaikuta olevan muita perusteita tasa-arvolle kuin se, että se nyt vain on oikein ja tasa-arvon perustavanlaatuisen hyvyyden kiistäjä on puhdas kereettiläinen joka joinain toisina aikoina olisi joutanut roviolle.

Vanha uskonnollisuus oli siinä mielessä armeliaampaa tavalliselle ihmiselle, että se erotti pyhän ja profaanin ja totesi uskon asioiden olevan uskon asioita eikä niille tarvitsekaan etsiä rationaalisia perusteita. Uskonnollisuuden jättämän memeettisen tilan yrittävät nyt täyttää aatteet, joiden kannattajat väittävät arvojensa olevan rationaalisia, mutta jotka todellisuudessa rakentuvat samalla tavoin irrationaalisten periaatteiden varaan. Näiden aatteiden kannattajat kaksinaismoralistisesti sanovat kannattavansa kriittistä keskustelua jossa minkään ei pitäisi olla tabu tai pyhää, mutta käyttäytyvät kuin espanjalaiset inkvisiittorit kun joku kyseenalaistaa pelkkien keinojen sijaan myös päämäärät. 

Jos ateismi olisi yhteiskunnan lähtökohtainen maailmankuva, sortuisi se nopeasti hedonismiin ja hajaannukseen. Siksi evoluutio on luonut Jumalan. Uskonnoilla on evolutiivinen ja yhteisön geenejä säilyttävä vaikutus samalla tavoin, kuin kielellä tai ilmeiden ymmärtämisellä - ja sosiaalisuudella ylipäätään. Tämä Jumala vai näyttäytyy eri tavalla eri kulttuureissa samoin kuin kielet vaihtelevat eri kulttuureissa. Militantit ateistit, jotka haluaisivat hävittää kaikki uskonnot ja niiden yhteiskunnalliset rakenteet, eivät välttämättä tätä ymmärrä. Heille ei ole tasa-arvonsa harhassa selvää, että Richard Dawkinsin kaltainen älykäs ja sivistynyt ihminen voi olla ateisti täysin eri seurauksin kuin sellainen henkilö, jonka älykkyys on jossain mediaaniälykkyysosamäärän ja jakoavaimen välillä.

Ateismi sopii niille, jotka pystyvät sietämään maailmaa, joka pohjimmiltaaan on nihilistinen ja jossa ihmiselle ei ole varattuna mitään suurta suunnitelmaa, eikä ihmiskunta maailmankaikkeuden mittakaavassa ole edes sen vertaa merkitsevä kuin mitä yksi vesimolekyyli on valtameressä. Tämän ymmärtäminen ei aina ole henkisesti helppoa, mutta kun emotionaalista sidettä irrationaalisiin uskomuksiin ei ole niin sitä ei ole. 

Työväenluokan tuho

Mitä yhteistä on 20-luvun italialaisella sosialistilla, populaarikulttuurilla, 11-vuotiaan poikansa kanssa juopottelevalla äidillä, massamedialla, vallankumouksella ja sosiaalietuuksilla? Paljonkin, jos traditionalistilta kysytään.

Puhuttaessa länsimaalaisen sivilisaation romahduksesta, on mahdotonta olla mainitsematta Theodore Dalrymplea ja hänen kirjoituksiaan aikamme Englannista. Täkäläisittäin tuntuu uskomattomalta ajatella modenissa yhteiskunnassa elävää ei-kehityshäiriöistä ihmistä, jolta puuttuisi kirjoitustaito ja että paikallinen koulujärjestelmä on mahdollista läpäistä osaamatta lukea. Toisin kuin voisi tietämättään olettaa, lukutaidottomien joukko ei ole pelkästään kolmannen maailman siirtolaisia, vaan kasvavassa määrin valkoista natiiviväestöä.

Suomennettuna Dalrympleä ei valitettavasti ole, mutta tiettävästi jonkinlainen kokoelma herran parhaimistoa olisi käännöstyön alla tullee julkaistavaksi vuoden kuluttua. Esimerkillinen näyte Dalrymplen kirjoittelusta on Spectatorin artikkeli, jossa Dalrymple vastaa kysymykseen, onko Britannia rappeutunut Elisabeth II:n aikana. Tarkastellessaan aihetta, hän nostaa varsin herkullisesti esiin sen, että kuningattaren kruunajaisten aikaan 1952 maan suosituin laulajatar oli Kathleen Ferrier, 60 vuotta myöhemmin omaan oksennukseensa tukehtunut narkkari Amy Winehouse. Mikä voisikaan kuvastaa yhtä hyvin eurooppalaisen sivistyksen ja kulttuurisen tason romahdusmaista syöksyä toisen maailmansodan jälkeisinä aikoina? Valitettavasti monikin asia.

Iltalehdessä julkaistiin uutinen brittiläisestä naisesta, joka juopottelee 11-vuotiaan poikansa kanssa. Uutinen oli hämmentävä ja masentava, mutta johtuen siitä, että Dalrymplen kautta olin jo aiemmin saanut jotain kuvaa maan alimman luokan lohduttomasta ja täysin kunniattomasta elämänmallista, en ole erityisen yllättynyt. Uutisessa olennainen lause on kohta "oikeus katsoi äidin elämän olleen niin rankkaa, että sen katsottiin lieventävän tuomiota”. Tämä lause on olennainen siksi, että se kertoo paljon yhteiskunnan eetoksesta, jossa ihmisten katsotaan olevan ennemmin olosuhteiden (l. yhteiskunnan) uhreja kuin omasta toiminnastaan vastuullisia yksilöitä.

Joku voisi sanoa, että huolimatta hyvinvointivaltion mallista Britanniassa ja muuallakin länsimaissa elää kasvava joukko ihmisiä, joiden elämää kuvatakseen britit ovat keksineet käsitteet chav (council housed and violent) ja ned (non-educated delinquent). Suomen kielessä lähimmäksi chav-termiä osuu roskaväki sikäli, kun sillä tarkoitetaan yhteiskunnan pohjimmaista joukkoa, joka on taustaltaan työväenluokkaa, mutta ilman työväenluokan positiivisia ominaisuuksia, protestanttista työn eetosta ja halua elää kunnollisella tavalla. Ihmisjoukkoa, jonka elämää leimaa aikaansaamattomuus, huono ruokavalio, välinpitämättömyys sivistyksellisistä arvoista, positiivisten ihanteiden puute, päihteet ja väkivalta. Itse sanoisin, että tämän surkean joukon kasvu johtuu suurilta osin nimenomaan sellaisesta hyvinvointivaltiomallista, jossa yhteiskunta takaa elatuksen, mutta ei millään keinoin aktiivisesti pyri ojentamaan kelvottomasti eläviä kansalaisiaan. Tällainen tulkittaisiin vapautta riistävänä fasismina, mikä käy taikasanasta hiljentämään useimmat kunnollisia elämänmalleja vaativat henkilöt.

Hyvinvointivaltion ja sosiaalisen liberalismin yhdistäminen on tunnusomaista nykyaikaselle vasemmistolle. Ihmisillä katsotaan olevan oikeuksia, mutta heille ei haluta asettaa velvollisuuksia. Edelleen modernille vasemmistolaisuudelle on tunnusomaista halu hävittää rajat korkean ja matalan kulttuurin välillä. Siinä missä vanha työväenliike kannusti työläisiä lukemaan, sivistymään ja elämään kunnollisesti, jotta porvarilla ei olisi varaa pilkata sankarillista työläistä, kannustaa moderni vasemmistolaisuus elämään sillä tavoin kuin itsestä sattuu tuntumaan. Koska ihminen on impulsiivinen olento ja hetkittäiset tuntemukset eivät luo rakentavaa pohjaa elämälle, on seurauksetkin tylyn deterministisiä. Mikäli itse seuraisin vailla mitään arvoja ja periaatteita hetkittäisiä tuntemuksiani, olisin pian alkoholistina katuojassa tai vankilassa. Kun ihminen pelastetaan jokaisesta tekemästään virheestä ja kun hänet uskotellaan olevan itse vastuuton tekemistään virheistä, jatkaa hän virheiden tekemistä.

Tällainen yhteiskunnallinen muutos ei olisi mahdollista ilman, että sivistyneistö ja kulttuuriväki eivät aktiivisesti edesauttaisi tähän tilanteeseen johtavia aatteita. Kaikkina aikoina yhteiskunnassa on elänyt materialistiselta hyvinvoinniltaan ja sosiaaliselta statukseltaan katsottuna ylempi väki, joka on ohjannut loppujen maailmankuvallista kehitystä. Tyypillinen esimerkki tästä on 1800-luvulla alkanut eurooppalaisten maiden kansallismielisyys, joka ei suinkaan saanut alkuaan tavallisen kansan parista, vaan sivistyneistöstä. Samalla tavoin on nykyajan sivistyneistö tiennäyttäjänä uuden vuosituhannen eurooppalaiselle ihmiselle, jonka kuvan nähdessään Oswald Spengler voisi todeta olleensa enemmän oikeassa kuin koskaan osasi pelätä.

Rappiollinen kehitys kytkeytyy paljolti käsitteeseen relativismi. Se tarkoittaa näkemystä, jonka mukaan asioita ei voida arvottaa, eri kulttuurimuotoja ei voida asettaa hierarkioihin eikä ole olemassa huonoa tai hyvää makua – on vain erilaisia makuja! Relativismi voi itsessään olla käyttökelpoinen teoria akateemiseen ajatusleikittelyyn, mutta yhteiskunnan perustana se on sietämätön. Kuvaavasti erään Brightonin yliopiston entisen opiskelijan mukaan koulun professorien tyypillistä kantaa edustaa se, että perheet, joissa on puolenkymmentä lasta eri isien kanssa eivät ole turmiollinen, epävakaa ja huono perhemalli, vaan ainoastaan uusi ja erilainen. Se on heidän mukaansa hieno malli, johon muutkin länsimaat tulevat siirtymään siksi, että perinteinen yhdinperhemalli on alistava. Suomessa vastaavaa älymystön kansanpetoksellista ajattelua edustaa muun muassa Rosa Meriläinen kirjoituksellaan Jyrkkä ei perhearvoille. Meriläisen mukaan näin jää aikaa muun muassa maailmanrauhan edistämiselle, mutta otan oikeuden olla eri mieltä Meriläisen kanssa siitä, saadaanko maailmaan rauha yhteiskunnan perusrakenteet rikkomalla. Ennemminkin seurauksena voi olla kansallisen rauhan menettäminen. Ei tosin olisi ensimmäinen kerta kun haihattelevat utopistit rakentavat taivaan polut helvettiin.

Kun roskaväelle uskotellaan heidän epäonnistumisensa sosiaalisen statuksen ja materiaalisen hyvinvoinnin suhteen johtuvan puutteellisesta sosiaaliturvasta, muiden osoittamasta halveksunnasta tai heitä paremmin pärjäävien toiminnasta, alkavat he aivan varmasti itsekin uskoa siihen. Vaikka yhteiskunta olisi kustantanut heille asunnot, ruoan ja viihde-elektroniikan, uskovat he silti olevansa jonkin uhreja ja haluavat kapinoida heille elämisen mahdollistanutta yhteiskunnallista järjestystä vastaan. Tämä on rationaalisesti ajatellen mieletöntä, sillä yhteiskunnallinen romahdus tarkoittaisi loppua chaveille. Opportunismi, päihdeongelmat, kykenemättömyys pitkäjänteiseen toimintaan, lukutaidottomuus, ammattitaidottomuus ja teiniraskaudet eivät ole kovaa valuutta hyvinvointikuplan toisella puolen.

Vaikka työväen chaveiksi kurjistavat yhteiskunnalliset olosuhteet ovat tuhoisia työväenluokalle itselleen, on vasemmiston relativismille, perinteisten perhemallien vastustamiselle ja alhaisten kulttuurimuotojen ihannoinnille kuitenkin olemassa loogiset syynsä. Antonio Gramsci oli italialainen 20-luvun sosialisti, joka katsoi, ettei kommunistinen vallankumous voisi koskaan tapahtua läntisessä Euroopassa sellaisena, kuin se tapahtui Venäjällä. Olosuhteet eivät tulisi koskaan muuttumaan riittävän kurjiksi, jotta tavallisilla ihmisillä olisi enemmän voitettavaa kuin hävittävää kumouksellisuudessa ja Euroopan henkinen, kulttuurinen ja yhteiskunnallinen selkäranka oli liian voimakas luopuakseen perinteisistä yhteiskunnallisista rakenteista. Siksi tämä selkäranka olisi sananmukaisesti mädätettävä ruokkimalla hajanaisuutta ja epävakautta aiheuttavia ilmiöitä. Tällä tavoin olisi huojutettava yhteiskunnan porvarillista hegemoniaa (käsite on peräisin Gramscilta). Vasemmiston olisi hyökättävä perinteisiä rakenteita vastaan rajusti, mutta tämän jälkeen soviteltava perinteisen järjestyksen edustajien kanssa ihmisten kompromissitaipumusta hyödyntäen. Näin yhteiskuntaa voitaisiin hiljalleen liu'uttaa vallankumoukselle otolliseen tilaan.

Gramscin ajatukset hautautuivat pitkäksi aikaa, mutta kokivat uuden nousun toisen maailmansodan jälkeisen Frankfurtin koulukunnan käytössä. Hegemonian haltuunotosta tuli keskeinen toimintatapa ja vasemmiston piti doktriinin mukaan toimia yhteiskunnan rakenteiden sisältä käsin saadakseen meemeilleen yhteiskunnallista tilaa lehdistön, tiedemiesten ja jopa entisten arkkivihollistensa pappien suulla. Frankfurtin koulukunnan keskeisimpiin oppeihin kuuluu kriittinen teoria, joka avoimesti tunnustaen pyrkii muuttamaan yhteiskuntaa haluamaansa suuntaan sen sijaan, että pyrkisi perinteisen yhteiskuntatieteen tavoin ymmärtämään yhteiskuntaa.

Jos roskaväki on uhri ja sen tyytymättömyys johtuu ulkoisesta syystä, on syynä työväen aatteensa pettänyt vasemmistolaisuus, jolle vallitsevan järjestyksen horjuttamisesta ja kumoamisesta tuli tärkeämpi asia kuin tavallaisen työläisen todellinen hyvinvointi. On tavallaan ironista, että kun hegemonia-käsitteen pohjana oli perinteinen yhteiskuntajärjestys, massamedia ja hierarkkinen kulttuurikäsitys, menettää vasemmistolaisuus sekä perinteiset äänestäjänsä että yhteiskunnallisiin rakenteisiin pyrkimillä saavutetun vallan näiden romahtaessa. Yhtäältä siksi, että yhteiskunta ajautuu yhä kurjistuvaan tilaan, jossa usko valtioon ja sen instituutioihin katoaa ja toisaalta siksi, että vapaasti toimiva internet on mediakontrollin ulottumattomissa.

En usko, että tilanne yhteiskunnan rapautumisen kannalta tulee muuttumaan miksikään ennen, kuin kohtaamme koko järjestelmän olemassaoloa uhkaavan kriisin. Mutta se ei ole mikään ongelma, sillä tämä kriisi on tulossa. Emme tiedä miten kauan Euroopan Unionin velkainen järjestelmä pysyy kasassa, mutta varmaa on se, että kaikki tulee muuttumaan. Emme tiedä mikä ja missä laukaisee muutoksen, mutta kun se tulee, se tulee lumivyörymäisesti – aivan kuten kaikkina entisinäkin aikoina, jolloin pitkä kurjistumisen aika on lauennut kumoukselliseksi muutokseksi. Aivan kuten Neuvostoliitossa, jossa johto uskoi, että heidän käsissään on historiallisesti viimeinen yhteiskunta ja kaikki tulee menemään yhä parempaan suuntaan. Kaikki tämä valui tuhkana heidän käsistään.

Mitä sitten yhtesikunnallisten apujen turvin katkeroituneena elämään tottuneille roskaväen edustajille tapahtuu? Yhteiskunnassa, jossa heidän elämistään tuetaan, mutta huonoja elintapoja ei kitketä pois, tapahtuu juuri Britannian esimerkin tavoin. Sitten kun yhteiskunta romahtaa, niin silloin roskaväki lakkaa olemasta, sillä juopottelu, tv:n tuijottaminen ja sosiaalitoimiston hakemuksen täyttäminen eivät ole kovaa valuuttaa missään järjestyksen jälkeisessä tilanteessa. Tuolloin Gramsci on saanut kumouksensa.

Jumalatkin asuivat metsissä

Luonnolla ei ole ydintä eikä kuorta; se on kaikkea yhtaikaa. Luonto yksin tietää mitä se tahtoo. - Goethe

Maalla lapsuuteni asuneena, mutta jo vankasti kaupunkilaistuneena tuntee monesti hellittämätöntä tarvetta päästä pois ihmisten ja heidän luomustensa keskeltä - varsinkin aikana, jolloin henkisesti kuolleet massakulttuurin kasvatit vaeltavat trendien perässä betonin ja neonin seikkailumaassa rakentamassa egoaan naurettavien muotivirtausten varaan. Tällaisesta ihmistyypistä tulee mieleen lähinnä suuren lattiakanalan broileri, jonka elämänrytmi määrittyy ulkopuolisen asettamilla ehdoilla. Luonnossa, vailla eteen tuotua ruokaa ja kattoa pään päällä, se on täysin onneton ja elinkelvoton verrattuna luonnonvaraiseen kantalajiinsa. Yleensä keskusteleminenkin tällaisen ihmisen kanssa on yhtä hedelmällistä kuin keskustelu broilerin kanssa. Siksipä järkevä ihminen ei sellaiseen ryhdykään, vaan antaa heidän kotkottaa keskenään.

Mielestäni tärkein asia luontoharrastuksessa on pääsy irti historiallisesta ja lineaarisen aikakäsityksen ihmisten maailmasta syklisen luonnon ajan keskelle. Siinä missä mikä tahansa ihmisen luoma tavara kuvastaa omaa aikaansa ja kulttuurin historiallisuutta - ja samalla katoavaisuutta, luonnon artefaktit toteuttavat iättömiä ja muuttumattomia periaatteita. Länsimainen kulttuuri on kasvattanut itsestään omien rakenteidensa vihollisia ja etnomasokisteja, jotka vaativat luopumaan käsityksestä, että kulttuurit olisivat jotenkin asetettavissa paremmuusjärjestykseen, tai että olisi olemassa iättömiä arvoja ja periaatteita, joita ihmisten tulisi noudattaa. Koska ihminen on luonut kulttuurin rakenteet, voi ihminen ne myös hajottaa, eli dekonstruoida – aivan kuten suurella huolella ja vaivalla rakennetun taskukellon voi lyödä sekunnissa lekalla säpäleiksi. Virheellistä tosin on kuvitella, että vain koska kykenee lyömään kellon säpäleiksi, olisi jotenkin edistyksellisempi ja parempi kuin tämän mekaanisen hienouden luonut kelloseppä.

Ihmisen kyky muokata ja tuhota luontoa on, ympäristöhysteriasta huolimatta, lopulta varsin rajallinen. Ihminen voi toki hävittää jonkin eliölajin sukupuuttoon ja tuhota jonkin elinympäristön, mutta tämä on vain kajoamista luonnon ilmentymään, ei sen lainalaisuuksiin. Ihmisen ei ole mahdollista saada aikaan sellaista tuhoa, ettei luonto olisi jälleen täysin koskemattoman näköinen, elämän mittakaavassa vain hetken päästä siitä, kun lajimme olisi kadonnut tältä planeetalta. Vastaavia lainalaisuuksia sisältyy myös kulttuuriin, vaikka se yritetäänkin monesti kieltää; kulttuurin paremmuus määräytyy sen mukaan, mikä kulttuuri kykenee olemaan riittävän elinvoimainen säilyäkseen ja mikä taas kokee ansaitsemansa sukupuuton. Kulttuuri, joka on menettänyt kykynsä puolustautua saalistajia vastaan, tuhoutuu riippumatta siitä, kuinka hyvinä ihmisinä tässä kulttuurissa elävät itseään pitävät - milloin milläkin perusteella. Marttyyrien veri on turhaa, ellei marttyyrien muistolle rakenneta sotilaslinnoitusta.

Luonnolla on rauhoittava ja tasapainottava vaikutus sieluun, sillä heideggerilaisen olemisen huolen, Sorgen, keskellä se julistaa olemassaolollaan kuinka merkityksettömiä ihmisen teot ja tekemättä jättämiset ovat muille kuin ihmisille itselleen. Jos ihmiskunta näyttää kävelevän apokalypsiin, on syytä kaivaa esille pullo hyvää viiniä ja todeta, että on maailma pahempaakin todistanut. Luonto ei välitä siitä, miten joku omasta kuvitellusta viisaudestaan huumautunut intellektuelli siihen suhtautuu, vaan luonto jatkaa omien muuttumattomien elämää, sen lajirikkautta, elinvoimaa, terveyttä ja kauneutta ylläpitävien periaatteidensa seuraamista. Ja kun nyt asiaa tältä kannalta ajattelen, niin juuri näin pitäisi meidänkin tehdä - ihan vain itsemme vuoksi.

Luontoharrastuksenkin voi toteuttaa monella tapaa väärin. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, joille luontoharrastus on suorittamista pelkän suorittamisen vuoksi. Toinen vastaava joukko on seuramatkailijat, jotka kulkevat oppaan tarkkaan etukäteen suunnittelemaa ja aikatauluttamaa reittiä myöten ja tekevät niitä asioita, joita luonnossa oikeaoppisesti ”kuuluu” tehdä. Tällainen vie mielekkyyden koko harrastukselta, sillä suurinta iloa tuottaa toteuttaa itse matkansa ja kulkea haluamiaan polkuja niin pitkälle kuin haluaa kulkea ja hakea tunne yhtäältä omasta elossa olemisestaan ja toisaalta omasta fyysisestä rajallisuudestaan.

Viime viikonlopun patikointiretki oli siitä harvinainen, että muutamaa pimeässä tehtyä harhailua lukuun ottamatta kaikki meni täysin suunnitelmien mukaan. Toiveena on, että marraskuun puolella pääsisi jälleen jonnekin kaupunkien loskaisia katuja ylväämpiin maisemiin kokemaan talven ensimmäiset kosketukset, sillä herääminen laavulla ensilumen satamiseen on kokemus, jolle ei vedä vertoja mikään kotiteatteri tai päihde.

(Kirjoituksen otsikko on sitaatti Vergiliukselta, habitat di quoque sylvas.)

Keskiluokan kapina ja identiteettivallankumoukselliset

Vanhan valtaus, 70-lukulaisten sankarikertomuksen kliimaksi.

Vallankumouksissa on vain kahdenlaisia ihmisiä; niitä jotka saavat sen aikaan ja niitä jotka siitä hyötyvät.
- Napoleon

Olen yhden kerran elämäni aikani osallistunut mielenosoitukseen. Se oli joskus viime vuosikymmenen alussa ja aiheena oli Irakin sodan vastustaminen. Olin tuolloinen teini-ikäinen, naiivi, hölmö ja totaalista historiallisen perspektiivin puutettani kuvittelin, että a) tästä on jotain hyötyä ja b) olen nyt jotenkin moraalisesti parempi ihminen kuin ne kaikki muut jotka eivät olleet mukana maailmanrauhan luomisessa.

Kuten minut tuntevat tietävät, on ajatusmaailma tuosta heittänyt useamman paletin kautta toiseen suuntaan. Ja niin pitää ollakin; minun on vaikea suhtautua luontevasti ihmisiin, jotka kertovat koko elämänsä olleen vain yhtä mieltä asioista. Tyhmät ja kuolleet eivät koskaan muuta mielipiteitään, kuten amerikkalainen runoilija James R. Lowell on osuvasti tokaissut.

Miksi sitten en ole osallistunut mielenosoituksiin enää tuon jälkeen? Olenko arvomaailman muuttumisen myötä kalkkeutunut ja välinpitämätön periaatteistani siinä määrin, että periaatteeni eivät enää saa minua heiluttamaan iskulausekylttiä? Ehkä jossain määrin sitäkin, mutta ei varsinainen syy ole se kuitenkaan. Tärkein syy on se, että en usko rauhanomaisten mielenilmausten johtavan koskaan mihinkään. Niistä ei ole haittaa niille, joiden toimintaa vastaan mielenilmaisu järjestetään. Vasta kun mielenilmauksilla on riski yltyä mellakoinniksi ja yleisen järjestyksen häiriöksi, on poliitikoilla ja virkamiehillä kannustin tehdä toimia jotka hillitsevät kansalaisten liikehdintää. Muussa tapauksessa se on vain ärtymyksen purkamista kyltin intensiiviseen heiluttamiseen vailla mitään päämäärää. Toinen syy on se, että opiskelevana ja töitä tekevänä kansalaisena on muutakin tekemistä kuin hankkia henkilökohtaista hyvän olon tunnetta vaikuttamatta oikeasti mihinkään. Uskon tämän vaatimattoman kirjoittelunikin olevan tällä hetkellä hyödyllisempää niiden arvojen ja asioiden hyväksi, joita minä kannatan. Vasta siinä vaiheessa kun mieltään osoittamassa eivät ole moppitukkaiset työttömät hipit, joiden olemassaolo on yhdentekevää yhteiskunnalle ja joiden mielipiteistä juuri kukaan ei ole kiinnostunut, vaan keskiluokkaiset perheenisät ja –äidit, perhefarmareilla ajelevat insinöörit, sairaanhoitajat ja tilintarkastajat, sunnuntaisin kirkkopuistossa labradorinnoutajaa ulkoiluttavat lenkkeilijät ja kirjaston kaunokirjallisuuden osastolla viihtyvät pallogrillikonservatiivit, on yhteiskunnan hallitsevalla eliitillä syytä huoleen.

Jotta tämän merkitys voitaisiin paremmin ymmärtää, on ymmärrettävä porvarillisen ja elämäntapakapinallisen perustavanlaatuinen sielullinen eriävyys. Ihmisellä ei ole yhtenäistä ja kiinteää minuutta, vaan yksilön halut, taidot ja taipumukset pyrkivät keskenään ristiriitaisiinkin suuntiin. Kulttuuri ja traditio luovat mallit jäsentää näitä pyrkimyksiä ja muodostaa superego, jonka tavoittelu johtaa yhteiskunnassa suotuisiin lopputuloksiin sekä yksilön, että laajemmin yhteisön kannalta. Mikäli omaksutaan relativistinen ”mikä tahansa käy”-ajattelu kulttuuri-identiteetin pohjarakenteeksi, ei mitään toimivaa pohjarakennetta varsinaisesti ole olemassakaan ja yksilö jää haluineen, taitoineen ja taipumuksineen vaille rakentavaa pohjaa luoda positiivinen ja vastavuoroinen suhde kulttuuriseen ympäristöön. Tuolloin henkilön kulttuurinen arvopohja on kuin pakanamaan kartta; sumea, vaikeasti ymmärrettävä, ristiriitainen ja vaarallisille harhapoluille eksyttävä. Ainoa, mikä jää jäljelle on itsetarkoituksellinen kapinointi ja kiukuttelu "systeemiä" (so. kulttuurin ja yhteiskunnan rakenteet) vastaan.

Toimivassa kulttuurissa yksilö tuntee syyllisyyttä normien rikkomisesta ja pyrkii hallitsemaan itseään tavoitellessaan roolinsa mukaista käyttäytymistä. Kristillisessä kulttuurissa tätä kutsuttiin kilvoitteluksi, mutta sitä voidaan nimittää myös tasapainoisuudeksi, johdonmukaisuudeksi ja hyveellisyydeksi. Saksalainen kirjailija Herman Hesse kuvaa tunnetussa kirjassaan Arosusi (saks. Steppenwolf) päähenkilöä, joka Faustia mukaillen tuntee sisällään kaksi sielua. Toinen näistä sieluista on ihmisen, vieläpä poroporvarillisen sellaisen, ja toinen arosuden, joka on villi, vihainen ja halveksii ihmispuolen teennäistä, pintapuolista ja pidättyvää luonnetta. Kenenkään sielu ei oikeasti jakaudu kahteen taistelevaan osapuoleen, vaan päähenkilökin sysää suden luonteeksi kaiken sen, mikä ei sovi inhimillisen ja porvarillisen roolin muottiin. Koska hahmo tuntee vetoa molempiin puoliinsa, kykenemättä olemaan täysin sydämestään ja aidosti yhtä toisen häiritessä kulloistakin roolia, syntyy ahdistuneisuus ja päähenkilön leppymätön kieriskely kahden sielunsa kanssa. Mutta kilvoittelu ihanneminänsä ja primitiivisten halujen välillä on kuitenkin se jännite, joka ajaa ihmisiä eteenpäin, tuottaa runoutta, taidetta, musiikkia ja filosofiaa. Hessen kuvaama porvari on hahmo, joka hirttää toisinajattelijan tänään ja pystyttää hänelle seuraavana päivänä patsaan kun aika on sille kypsä. Kaikessa halveksittavuudessaankin tämä ihmistyyppi luo rungon, josta kulttuurit ja yhteiskunnat on veistetty. Jos tämä kilvoittelu tuhotaan repimällä alas yhteiskunnan moraalikoodistot, sen kulttuurinen pohja ja sen yhteisiksi jaetut arvot, niin mitä jää jäljelle? Koetaan hybris, suuresta ja ihanasta ”vapaudesta” kun kaikki on kuvitellusti mahdollista, ja tämän jälkeen nemesis, kun millään ei enää olekaan mitään väliä ja kapinointi tyhjyyttä vastaan on turhaa.

Palatkaamme tämän eksistentialistisen sivupolun jälkeen jälleen keskiluokkaan ja heidän kapinaansa suhteessa vasemmistolaisten kapinaan. Viimeksi mainitulle kapinointi on tarkoitus sinänsä. Hän haluaa olla hesseläinen arosusi, joka taistelee poroporvarillista säädyllisyyttä ja tylsämielisyyttä vastaan. Hänen identiteettinsä rakentuu ”systeemin” vastustamiselle, sillä hänellä ei ole oikeastaan mitään muutakaan mille rakentaa identiteettinsä kuin negaatio suhteessa porvarilliseen järjestykseen. Hän ei voi rakentaa identiteettiään ammatilleen, sillä sitä ei joko ole, tai se on levyarvostelujen, kulttuuritutkielmien ja kolumnien kirjoittelun kaltaista, yhteiskunnan makrotasolla verrattain merkityksetöntä touhua. Hän ei voi rakentaa sitä traditiolle, sillä hän näkee siinä arvoja ja toimintamalleja, joita hänen oman aatteellisen paradigmansa mukaan kuuluu vastustaa, vaikka ei hahmottaisikaan niiden päämäärää. Lopputuloksena hän varsin monesti päätyy elämään vihaamansa ”systeemin” antamilla tuilla, tuottamatta kenellekään mitään konkretisoitavissa olevaa hyvää. Mutta onpahan kuitenkin ollut olevinaan niin pirun kapinallinen ja systeemivastainen. Keskiluokkaisen kapinointi on jotain aivan muuta, sillä se ei perustu identiteetin rakentamiselle. Sen lähtökohtana on aina täydellinen kyllästyminen niihin asioihin, jotka uhkaavat hänen, perheensä ja jälkipolviensa tulevaisuutta ja turvallisuutta. Anarkisti voi päätyä mellakoinnista putkaan ja tämän jälkeen menestyä urallaan kirjoittamalla fasistipoliisien epäreiluudesta, sillä tällaisella lohkeaa sankaripisteitä hippityttöjen keskuudessa ja se pönkittää muutenkin kapinallisidentiteettiä. Sen sijaan keskiluokkaisella ei ole varaa ryhtyä heppoisin syin mellakoimaan, sillä niin kauan kun keskiluokkainen näkee todellisessa kapinoinnissa suurempia riskejä kuin mitä hänellä on saavutettavaa, hän ei ryhdy siihen. Yhteiskunnan tilanteen täytyy edetä keskiluokan kannalta täysin sietämättömäksi ennen kuin keskiluokan kapina puhkeaa.

Kun se viimeinen puhkeaa, niin vasemmistolaisten ja anarkistien turha odottaa heidän hetkensä koittaneen. Keskiluokka ei kapinoidessaankaan halua elämäntapakapinallisia joukkoonsa, eikä heillä ole nykyistä kummempaa sijaa siinä yhteiskunnassa, jonka keskiluokan kapina luo. Keskiluokka haluaa kapinoidessaan reformaatiota säilyttäen kulttuurin pohjarakenteen totaalisen ”kaikki paskaksi” –vallankumouksen sijaan.