Uljas: Huonompia aikoja odotellessa

Itä-Suomen ylioppilaslehti Uljas teki osana artikkelisarjaa haastattelun allekirjoittaneesta. Teksti on asiallinen ja oikeastaan ainoa, mitä haluan huomauttaa on se, että en varsinaisesti jättänyt kesken mitään opintoja yliopistossa, kuten voisi tekstistä tulkita, vaan valmistuin kandidaatiksi kolmannen vuoden aikana 2010 ja vaihdoin tämän jälkeen alaa. Pikkuvikoja, eikä olennaista itse haastattelun kannalta - ja sitä paitsi unohdin itse asian mainita esitarkistuksen yhteydessä.

Juttusarjassa haastateltiin lisäksi ihka-aitoa kommunistia, markkinaliberaalia ja vihreän kumouksen edustajaa. Huvittavana yksityiskohtana mainittakoon, että Jussi Halla-aho mainitaan lehdessä ainakin kaksi kertaa eri kirjoituksissa, vieläpä samalla tavoin väärin kirjoitettuna, vaikka mies ei suoraan liity kummankaan tekstin aiheeseen. Fetissinsä tietysti itse kullakin.

Teksti löytyy kuvatiedostona klikkaamalla tästä sekä Uljaan näköislehdestä (pdf.).

Ergo bibamus!

Velkakriisin "suurten ratkaisujen" puoliintumisaika näyttää typistyneen alle viikkoon. Markkinoiden usko viime viikolla sovittujen toimien tehoon on jo mennyttä, ja nyt ylivelkaisille valtioille tuiki tärkeät rahoittajat hermoilevat jo seuraavaa käännettä – ja sitä, alkaako tosi kaaos Kreikasta vai Italiasta.
- Taloussanomat

Kaikkien merkittävien mullistusten edellä näyttää kulkevan samankaltainen näytelmä: Aluksi menetetään usko yhteiskunnan tarkoitukseen yksilön mielihyvää suurempana päämääränä. Menetetään usko vallanpitäjien haluun ja kykyyn tehdä kantavia ja järkeviä päätöksiä, poliitikot menettävät ideologian ja heidän luontainen opportunistisuutensa pääsee täyteen kukoistukseen kun ainoa päämäärä on oman aineellisen ja sosiaalisen hyvän maksimointi. Kansalaiset ovat vain taakkana tässä ja on mukavampaa samaistua ulkomaiden poliitikkokollegoihin kuin omaan kansaan. Tässä vaiheessa alkaa kansan kulttuurinen dekadenssi, jossa turhautuminen elämän merkityksettömyyteen puretaan viinaan, irtosuhteisiin, rikoksiin, huumeisiin tai turruttaudutaan ylikansallisen rappioviihteen ja -kulttuurin tahdottomiksi seuraajiksi, trendipelleiksi. Tätä vaihetta kulttuuri elää kunnes talouden romahtaminen lopettaa juhlat lopullisesti, eikä missään näy jatkoja.

Ranskan 1789 vallankumousta edeltänyt talvi oli poikkeuksellisen kylmä, jäädyttäen jopa Seinen. Provencen viinisato tuhoutui, tynnyrit jäätyivät halki kellareissa, myllyt eivät toimineet ja leivän hinta kasvoi niin, että palanen maksoi lopulta työläisen koko päiväpalkan. Levottomuudet puhkesivat ympäri maata ja lopulta johtivat trikolorin nostamiseen Pariisin salkoihin.

Levottomuudet eivät suinkaan syntyneet yksin nälästä. Suomessa ei suurten nälkävuosien aikaan 1866-1868 syntynyt edes nimeksi levottomuuksia, vaikka nälkään kuoli lähes joka kymmenes kansalainen. Valtio kuitenkin järjesti hätäaputöitä ja pyrki ehkäisemään kurjuutta kaikin käytössä ollein keinoin. Lisäksi nälkä kosketti kaikkia yhteiskuntaluokkia, eikä vain rahvasta. Tämän vuoksi katastrofi voitiin tulkita suureksi kansalliseksi onnettomuudeksi, josta selvittiin yhdessä.

Ranskassa levottomuudet puhkesivat, koska kansalaiset eivät kokeneet hallitsijan edustavan heitä ja olevan millään tavalla kohtalonyhteydessä heihin. Ludvig XVI:lle - kuten myös ylhäisaatelistolle - muiden maiden hovit olivat tärkeämpiä ja läheisempiä kuin oma kansa. Räikeinpänä osoituksena tästä vallankumouksen jälkeen kotiarestiin asetettu kuningas pyrki pakenemaan maasta ja halusi ulkovaltojen valtaavan Ranskan vanhan vallan palauttamiseksi. Tämä johti tunnetusti kuninkaan pään menetykseen vuonna 1793.

Pelkästään kaikkein alinpien yhteiskunnan kerrosten tyytymättömyys ei kuitenkaan olisi riittänyt - eikä tule koskaan riittämäänkään - vallankumouksen syntyyn, vaan siihen tarvittiin keskiluokan, eli tuolloin alhaisaatelin, virkamiesten ja sotaväen tyytymättömyys vallitseviin oloihin ja halu muutokseen. Yksi heistä oli vallankumouksen puhjetessa 19-vuotias tykistön vänrikki, korsikalaisen alhaisaateliston edustaja, Napoleon Buonaparte (Hän käytti vielä tuolloin sukunimensä korsikalaista muotoa). Hän ei pitänyt vallankumouksellisen rahvaan toiminnasta, joka oli hänen silmissään roskaväen brutaalia ja eläimellistä mellastusta, mutta piti muutosta välttämättömänä. Hän itse oli saanut todistaa vierestä, kuinka Pariisin sotakorkeakoulun oppilaista iso osa yleni häntä nopeammin vain siksi, että olivat syntyneet oikeaan perheeseen. Armeijaan kuului sotamarsalkoita ja kenraaleja, jotka eivät koskaan olleet sodassa, vaan hännystelleet seurapiirien juhlissa. Tämä olikin yksi syy, miksi Napoleon sai vuonna 1793 tykistön kapteenina oikeuden hoitaa Toulonin valtaus; ylemmät upseerit olivat täysin epäpäteviä ja kyvyttömiä hoitamaan tehtävää.

Vuosia myöhemmin, päästyään valtaan ja tehtyään itsestään Ranskan yksinvaltiaan, hän toteutti lukuisia reformeja, joissa aateliston etuoikeuksia hävitettiin ja aristokratia muutettiin meritokratiaksi. Koululaitos uudistettiin ja eliittikoulut aukaisivat ovensa kaikille yhteiskuntaluokasta riippumatta. Lisäksi hän perusti Ranskan keskuspankin ja rakennutti teitä, satamia, markkinapaikkoja, sairaaloita, lastenkoteja ja Louvren museon. Vaikka hänen kohtalokseen lopulta koitui liiallinen yrittäminen seurata Kaarle Suuren esimerkkiä, niin hänen aloitteestaan talonnumeromme ovat edelleen yhdellä puolella parittomia ja toisella parillisia ja Ranskan nykyinen hallinnollinen jako ja virkakoneisto ovat suurelta osin hänen jäljiltään.

Yhteiskunnan vakava kriisiytyminen lopulta tervehdyttää yhteiskunnan kun sairaaloisista rakenteista ja tavoista on pakko luopua, eikä niitä lopulta kukaan edes halua pitää yllä. Tämän jälkeen tie on auki ennakkoluulottomille uudistuksille, joissa vanhoja mätiä rakenteita ei tarvitse suojella poliittisten kompromissien vuoksi. Tätä ei tapahdu niin kauan kun asiat ovat riittävän hyvin ja ihmiset voivat uskotella itselleen kaiken menevän vielä lopulta parhain päin tai he voivat katsoa muualle kun joku haluaa näyttää ongelmakohtia. Niin kauan kun yksittäisellä ihmisellä on kumoukselliseksi ryhtymisessä enemmän hävittävää kuin voitettavaa, hän ei tee mitään. Siksi hyvinä aikoina kumouksellisia ovat vain ne, jotka eivät voi menettää mitään ja jotka eivät kyvyttömyyttään, laiskuuttaan ja joissain tapauksissa ideologista periaatteellisuuttaan voi saavuttaa hyvää elämää vakaassa yhteiskunnassa.

Niille, jotka uskovat Euroopan tarvitsevan suuria muutoksia, nämä ajat ovat hyviä ja muuttuvat koko ajan sitä paremmiksi, mitä huonommin yhteiskunnalla menee. Ruutitynnyrin euroliberaalit ovat ladanneet valmiiksi rakentaessaan utopiaansa, johon eivät mm. kaltaiseni traditionalistit kuulu, mutta kukaan ei tiedä mistä tulee tulitikku, joka räjäyttää muutosten vyöryn liikkeelle. Ironisesti se mitä he halusivat rakentaa, voi luoda kehityksen, jonka päässä on jotain täysin päinvastaista. En ole ennustaja, enkä tiedä, mitä siellä on, mutta olen varma siitä, että elämme historiallisia aikoja - jälleen. Ranskassa kumouksen jälkeen tasavallan valtakamppailu johti siihen, että kumouksen tehneestä joukosta tuli uusi eliitti. Jokainen, joka ei ollut samaa mieltä Robespierren kanssa menetti päänsä. Kun tämä ei ollut hyvä, menetti Robespierrekin päänsä. Viimein keisariksi julistautunut itsevaltias lopetti tasa-arvon nimissä riehuneet veriorgiat.

Otsikko on Goethen kirjoittama saksalainen juomalaulu, jonka Eino Leino on suomentanut.

Jumalatkin asuivat metsissä

Luonnolla ei ole ydintä eikä kuorta; se on kaikkea yhtaikaa. Luonto yksin tietää mitä se tahtoo. - Goethe

Maalla lapsuuteni asuneena, mutta jo vankasti kaupunkilaistuneena tuntee monesti hellittämätöntä tarvetta päästä pois ihmisten ja heidän luomustensa keskeltä - varsinkin aikana, jolloin henkisesti kuolleet massakulttuurin kasvatit vaeltavat trendien perässä betonin ja neonin seikkailumaassa rakentamassa egoaan naurettavien muotivirtausten varaan. Tällaisesta ihmistyypistä tulee mieleen lähinnä suuren lattiakanalan broileri, jonka elämänrytmi määrittyy ulkopuolisen asettamilla ehdoilla. Luonnossa, vailla eteen tuotua ruokaa ja kattoa pään päällä, se on täysin onneton ja elinkelvoton verrattuna luonnonvaraiseen kantalajiinsa. Yleensä keskusteleminenkin tällaisen ihmisen kanssa on yhtä hedelmällistä kuin keskustelu broilerin kanssa. Siksipä järkevä ihminen ei sellaiseen ryhdykään, vaan antaa heidän kotkottaa keskenään.

Mielestäni tärkein asia luontoharrastuksessa on pääsy irti historiallisesta ja lineaarisen aikakäsityksen ihmisten maailmasta syklisen luonnon ajan keskelle. Siinä missä mikä tahansa ihmisen luoma tavara kuvastaa omaa aikaansa ja kulttuurin historiallisuutta - ja samalla katoavaisuutta, luonnon artefaktit toteuttavat iättömiä ja muuttumattomia periaatteita. Länsimainen kulttuuri on kasvattanut itsestään omien rakenteidensa vihollisia ja etnomasokisteja, jotka vaativat luopumaan käsityksestä, että kulttuurit olisivat jotenkin asetettavissa paremmuusjärjestykseen, tai että olisi olemassa iättömiä arvoja ja periaatteita, joita ihmisten tulisi noudattaa. Koska ihminen on luonut kulttuurin rakenteet, voi ihminen ne myös hajottaa, eli dekonstruoida – aivan kuten suurella huolella ja vaivalla rakennetun taskukellon voi lyödä sekunnissa lekalla säpäleiksi. Virheellistä tosin on kuvitella, että vain koska kykenee lyömään kellon säpäleiksi, olisi jotenkin edistyksellisempi ja parempi kuin tämän mekaanisen hienouden luonut kelloseppä.

Ihmisen kyky muokata ja tuhota luontoa on, ympäristöhysteriasta huolimatta, lopulta varsin rajallinen. Ihminen voi toki hävittää jonkin eliölajin sukupuuttoon ja tuhota jonkin elinympäristön, mutta tämä on vain kajoamista luonnon ilmentymään, ei sen lainalaisuuksiin. Ihmisen ei ole mahdollista saada aikaan sellaista tuhoa, ettei luonto olisi jälleen täysin koskemattoman näköinen, elämän mittakaavassa vain hetken päästä siitä, kun lajimme olisi kadonnut tältä planeetalta. Vastaavia lainalaisuuksia sisältyy myös kulttuuriin, vaikka se yritetäänkin monesti kieltää; kulttuurin paremmuus määräytyy sen mukaan, mikä kulttuuri kykenee olemaan riittävän elinvoimainen säilyäkseen ja mikä taas kokee ansaitsemansa sukupuuton. Kulttuuri, joka on menettänyt kykynsä puolustautua saalistajia vastaan, tuhoutuu riippumatta siitä, kuinka hyvinä ihmisinä tässä kulttuurissa elävät itseään pitävät - milloin milläkin perusteella. Marttyyrien veri on turhaa, ellei marttyyrien muistolle rakenneta sotilaslinnoitusta.

Luonnolla on rauhoittava ja tasapainottava vaikutus sieluun, sillä heideggerilaisen olemisen huolen, Sorgen, keskellä se julistaa olemassaolollaan kuinka merkityksettömiä ihmisen teot ja tekemättä jättämiset ovat muille kuin ihmisille itselleen. Jos ihmiskunta näyttää kävelevän apokalypsiin, on syytä kaivaa esille pullo hyvää viiniä ja todeta, että on maailma pahempaakin todistanut. Luonto ei välitä siitä, miten joku omasta kuvitellusta viisaudestaan huumautunut intellektuelli siihen suhtautuu, vaan luonto jatkaa omien muuttumattomien elämää, sen lajirikkautta, elinvoimaa, terveyttä ja kauneutta ylläpitävien periaatteidensa seuraamista. Ja kun nyt asiaa tältä kannalta ajattelen, niin juuri näin pitäisi meidänkin tehdä - ihan vain itsemme vuoksi.

Luontoharrastuksenkin voi toteuttaa monella tapaa väärin. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, joille luontoharrastus on suorittamista pelkän suorittamisen vuoksi. Toinen vastaava joukko on seuramatkailijat, jotka kulkevat oppaan tarkkaan etukäteen suunnittelemaa ja aikatauluttamaa reittiä myöten ja tekevät niitä asioita, joita luonnossa oikeaoppisesti ”kuuluu” tehdä. Tällainen vie mielekkyyden koko harrastukselta, sillä suurinta iloa tuottaa toteuttaa itse matkansa ja kulkea haluamiaan polkuja niin pitkälle kuin haluaa kulkea ja hakea tunne yhtäältä omasta elossa olemisestaan ja toisaalta omasta fyysisestä rajallisuudestaan.

Viime viikonlopun patikointiretki oli siitä harvinainen, että muutamaa pimeässä tehtyä harhailua lukuun ottamatta kaikki meni täysin suunnitelmien mukaan. Toiveena on, että marraskuun puolella pääsisi jälleen jonnekin kaupunkien loskaisia katuja ylväämpiin maisemiin kokemaan talven ensimmäiset kosketukset, sillä herääminen laavulla ensilumen satamiseen on kokemus, jolle ei vedä vertoja mikään kotiteatteri tai päihde.

(Kirjoituksen otsikko on sitaatti Vergiliukselta, habitat di quoque sylvas.)

Keskiluokan kapina ja identiteettivallankumoukselliset

Vanhan valtaus, 70-lukulaisten sankarikertomuksen kliimaksi.

Vallankumouksissa on vain kahdenlaisia ihmisiä; niitä jotka saavat sen aikaan ja niitä jotka siitä hyötyvät.
- Napoleon

Olen yhden kerran elämäni aikani osallistunut mielenosoitukseen. Se oli joskus viime vuosikymmenen alussa ja aiheena oli Irakin sodan vastustaminen. Olin tuolloinen teini-ikäinen, naiivi, hölmö ja totaalista historiallisen perspektiivin puutettani kuvittelin, että a) tästä on jotain hyötyä ja b) olen nyt jotenkin moraalisesti parempi ihminen kuin ne kaikki muut jotka eivät olleet mukana maailmanrauhan luomisessa.

Kuten minut tuntevat tietävät, on ajatusmaailma tuosta heittänyt useamman paletin kautta toiseen suuntaan. Ja niin pitää ollakin; minun on vaikea suhtautua luontevasti ihmisiin, jotka kertovat koko elämänsä olleen vain yhtä mieltä asioista. Tyhmät ja kuolleet eivät koskaan muuta mielipiteitään, kuten amerikkalainen runoilija James R. Lowell on osuvasti tokaissut.

Miksi sitten en ole osallistunut mielenosoituksiin enää tuon jälkeen? Olenko arvomaailman muuttumisen myötä kalkkeutunut ja välinpitämätön periaatteistani siinä määrin, että periaatteeni eivät enää saa minua heiluttamaan iskulausekylttiä? Ehkä jossain määrin sitäkin, mutta ei varsinainen syy ole se kuitenkaan. Tärkein syy on se, että en usko rauhanomaisten mielenilmausten johtavan koskaan mihinkään. Niistä ei ole haittaa niille, joiden toimintaa vastaan mielenilmaisu järjestetään. Vasta kun mielenilmauksilla on riski yltyä mellakoinniksi ja yleisen järjestyksen häiriöksi, on poliitikoilla ja virkamiehillä kannustin tehdä toimia jotka hillitsevät kansalaisten liikehdintää. Muussa tapauksessa se on vain ärtymyksen purkamista kyltin intensiiviseen heiluttamiseen vailla mitään päämäärää. Toinen syy on se, että opiskelevana ja töitä tekevänä kansalaisena on muutakin tekemistä kuin hankkia henkilökohtaista hyvän olon tunnetta vaikuttamatta oikeasti mihinkään. Uskon tämän vaatimattoman kirjoittelunikin olevan tällä hetkellä hyödyllisempää niiden arvojen ja asioiden hyväksi, joita minä kannatan. Vasta siinä vaiheessa kun mieltään osoittamassa eivät ole moppitukkaiset työttömät hipit, joiden olemassaolo on yhdentekevää yhteiskunnalle ja joiden mielipiteistä juuri kukaan ei ole kiinnostunut, vaan keskiluokkaiset perheenisät ja –äidit, perhefarmareilla ajelevat insinöörit, sairaanhoitajat ja tilintarkastajat, sunnuntaisin kirkkopuistossa labradorinnoutajaa ulkoiluttavat lenkkeilijät ja kirjaston kaunokirjallisuuden osastolla viihtyvät pallogrillikonservatiivit, on yhteiskunnan hallitsevalla eliitillä syytä huoleen.

Jotta tämän merkitys voitaisiin paremmin ymmärtää, on ymmärrettävä porvarillisen ja elämäntapakapinallisen perustavanlaatuinen sielullinen eriävyys. Ihmisellä ei ole yhtenäistä ja kiinteää minuutta, vaan yksilön halut, taidot ja taipumukset pyrkivät keskenään ristiriitaisiinkin suuntiin. Kulttuuri ja traditio luovat mallit jäsentää näitä pyrkimyksiä ja muodostaa superego, jonka tavoittelu johtaa yhteiskunnassa suotuisiin lopputuloksiin sekä yksilön, että laajemmin yhteisön kannalta. Mikäli omaksutaan relativistinen ”mikä tahansa käy”-ajattelu kulttuuri-identiteetin pohjarakenteeksi, ei mitään toimivaa pohjarakennetta varsinaisesti ole olemassakaan ja yksilö jää haluineen, taitoineen ja taipumuksineen vaille rakentavaa pohjaa luoda positiivinen ja vastavuoroinen suhde kulttuuriseen ympäristöön. Tuolloin henkilön kulttuurinen arvopohja on kuin pakanamaan kartta; sumea, vaikeasti ymmärrettävä, ristiriitainen ja vaarallisille harhapoluille eksyttävä. Ainoa, mikä jää jäljelle on itsetarkoituksellinen kapinointi ja kiukuttelu "systeemiä" (so. kulttuurin ja yhteiskunnan rakenteet) vastaan.

Toimivassa kulttuurissa yksilö tuntee syyllisyyttä normien rikkomisesta ja pyrkii hallitsemaan itseään tavoitellessaan roolinsa mukaista käyttäytymistä. Kristillisessä kulttuurissa tätä kutsuttiin kilvoitteluksi, mutta sitä voidaan nimittää myös tasapainoisuudeksi, johdonmukaisuudeksi ja hyveellisyydeksi. Saksalainen kirjailija Herman Hesse kuvaa tunnetussa kirjassaan Arosusi (saks. Steppenwolf) päähenkilöä, joka Faustia mukaillen tuntee sisällään kaksi sielua. Toinen näistä sieluista on ihmisen, vieläpä poroporvarillisen sellaisen, ja toinen arosuden, joka on villi, vihainen ja halveksii ihmispuolen teennäistä, pintapuolista ja pidättyvää luonnetta. Kenenkään sielu ei oikeasti jakaudu kahteen taistelevaan osapuoleen, vaan päähenkilökin sysää suden luonteeksi kaiken sen, mikä ei sovi inhimillisen ja porvarillisen roolin muottiin. Koska hahmo tuntee vetoa molempiin puoliinsa, kykenemättä olemaan täysin sydämestään ja aidosti yhtä toisen häiritessä kulloistakin roolia, syntyy ahdistuneisuus ja päähenkilön leppymätön kieriskely kahden sielunsa kanssa. Mutta kilvoittelu ihanneminänsä ja primitiivisten halujen välillä on kuitenkin se jännite, joka ajaa ihmisiä eteenpäin, tuottaa runoutta, taidetta, musiikkia ja filosofiaa. Hessen kuvaama porvari on hahmo, joka hirttää toisinajattelijan tänään ja pystyttää hänelle seuraavana päivänä patsaan kun aika on sille kypsä. Kaikessa halveksittavuudessaankin tämä ihmistyyppi luo rungon, josta kulttuurit ja yhteiskunnat on veistetty. Jos tämä kilvoittelu tuhotaan repimällä alas yhteiskunnan moraalikoodistot, sen kulttuurinen pohja ja sen yhteisiksi jaetut arvot, niin mitä jää jäljelle? Koetaan hybris, suuresta ja ihanasta ”vapaudesta” kun kaikki on kuvitellusti mahdollista, ja tämän jälkeen nemesis, kun millään ei enää olekaan mitään väliä ja kapinointi tyhjyyttä vastaan on turhaa.

Palatkaamme tämän eksistentialistisen sivupolun jälkeen jälleen keskiluokkaan ja heidän kapinaansa suhteessa vasemmistolaisten kapinaan. Viimeksi mainitulle kapinointi on tarkoitus sinänsä. Hän haluaa olla hesseläinen arosusi, joka taistelee poroporvarillista säädyllisyyttä ja tylsämielisyyttä vastaan. Hänen identiteettinsä rakentuu ”systeemin” vastustamiselle, sillä hänellä ei ole oikeastaan mitään muutakaan mille rakentaa identiteettinsä kuin negaatio suhteessa porvarilliseen järjestykseen. Hän ei voi rakentaa identiteettiään ammatilleen, sillä sitä ei joko ole, tai se on levyarvostelujen, kulttuuritutkielmien ja kolumnien kirjoittelun kaltaista, yhteiskunnan makrotasolla verrattain merkityksetöntä touhua. Hän ei voi rakentaa sitä traditiolle, sillä hän näkee siinä arvoja ja toimintamalleja, joita hänen oman aatteellisen paradigmansa mukaan kuuluu vastustaa, vaikka ei hahmottaisikaan niiden päämäärää. Lopputuloksena hän varsin monesti päätyy elämään vihaamansa ”systeemin” antamilla tuilla, tuottamatta kenellekään mitään konkretisoitavissa olevaa hyvää. Mutta onpahan kuitenkin ollut olevinaan niin pirun kapinallinen ja systeemivastainen. Keskiluokkaisen kapinointi on jotain aivan muuta, sillä se ei perustu identiteetin rakentamiselle. Sen lähtökohtana on aina täydellinen kyllästyminen niihin asioihin, jotka uhkaavat hänen, perheensä ja jälkipolviensa tulevaisuutta ja turvallisuutta. Anarkisti voi päätyä mellakoinnista putkaan ja tämän jälkeen menestyä urallaan kirjoittamalla fasistipoliisien epäreiluudesta, sillä tällaisella lohkeaa sankaripisteitä hippityttöjen keskuudessa ja se pönkittää muutenkin kapinallisidentiteettiä. Sen sijaan keskiluokkaisella ei ole varaa ryhtyä heppoisin syin mellakoimaan, sillä niin kauan kun keskiluokkainen näkee todellisessa kapinoinnissa suurempia riskejä kuin mitä hänellä on saavutettavaa, hän ei ryhdy siihen. Yhteiskunnan tilanteen täytyy edetä keskiluokan kannalta täysin sietämättömäksi ennen kuin keskiluokan kapina puhkeaa.

Kun se viimeinen puhkeaa, niin vasemmistolaisten ja anarkistien turha odottaa heidän hetkensä koittaneen. Keskiluokka ei kapinoidessaankaan halua elämäntapakapinallisia joukkoonsa, eikä heillä ole nykyistä kummempaa sijaa siinä yhteiskunnassa, jonka keskiluokan kapina luo. Keskiluokka haluaa kapinoidessaan reformaatiota säilyttäen kulttuurin pohjarakenteen totaalisen ”kaikki paskaksi” –vallankumouksen sijaan.

Operaatio Übermensch

Viime kesänä juttelimme kaverin kanssa, että kuinka hulvatonta olisikaan jos joku akateemisesti koulutettu mies olisi paitsi sivistynyt, niin myös kovakuntoinen. Jos hän lisäksi vielä harrastaisi jotain klassista lajia, kuten miekkailua ja ratsastusta, niin hänen ei tarvitsisi ainakaan alemmuuden tuntoa potea kovinkaan monen edessä.

Ja pakkohan se oli sitten nostaa takapuoli penkistä, hankkia kuntosalikortti ja alkaa käymään säännöllisesti ojentamassa kehoaan, jotta saisi taottua tarpeettoman paljon sohvalla vietetyn ajan tuomat löysät lihaksi.

Vastakulttuurivallankumous

Lyhennelmä Kerberoksessa 2/2011 julkaistusta kirjoituksesta. Oikoluku Timo Hännikäinen.

Nykyaikana on mahdotonta välttää kummajaisen leimaa, mikäli nuorena ihmisenä haluaa kuunnella klassista musiikkia, noudattaa pukeutumisessaan perinteistä miesten tyyliä kauluspaitoineen ja solmioineen, kannattaa perinteisiä velvollisuuskäsityksiä tai perehtyä yhteiskunnallisiin ja filosofisiin teksteihin jostain muusta syystä kuin pyrkimyksenä humanistisen liukuhihnamaisterin paperit. Toisin sanoen, nykyaikana on eksentrismiä pyrkiä ylläpitämään niitä asioita, joita on pidetty länsimaisittain sivistyneen ihmisen tunnusmerkkeinä.

Toisaalta suomalaisuus, keskiluokkainen elämä, tavallisen kansalaisen tavalliset huvit ovat halveksittavaa hölmöyttä, josta rakennettua olkiukkoa intohimoisesti ja pitkäkestoisesti pieksämällä voi identifioida itsensä irti inhottavasta keskinkertaisuudesta ja näin halvoilla keinoin tuntea kuuluvansa kulttuurilliseen eliittiin ja älymystöön. Todetessaan kansallistunteen ja nationalismin olevan keinotekoinen konstruktio (mitä se sinänsä onkin, mutta yhtä paljon kuin älykköjen itse hellimät tasa-arvo tai ihmisoikeudet!) on ajattelijamme jo lähes valmis ripustamaan rintapieleen intellektuellin ansioristin. Muodon vuoksi tarvitaan enää vain tutkinto humanistiselta tai yhteiskuntatieteelliseltä alalta.

Yliopistointellektuellien ja taiteilijoiden ihanteiksi ovat nousseet rajojen rikkominen, shokeeraaminen, perinteisten arvojen päälle virtsaaminen, kaikkien korkeampien päämäärien mielekkyyden kiistäminen, nautinnon ja arvonannon tavoittelu. Nämä asiat antavat kasvot nykyiselle postmodernille länsimaiselle kulttuurille. Miten me olemme tulleet tähän aikaan, jolloin pyrkimys perinteisessä merkityksessä ymmärrettyyn sivistykseen ei ole pelkästään hylätty arvo, vaan siihen suhtaudutaan jopa vihamielisesti? Entä miten pääsemme tästä pois?

Olisi varsin yksioikoista selittää ihmisten käyttäytymistä soveltamalla Maslow’n tarvehierarkiamallia kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin siten, että sivistymättömät ihmiset eivät pyri toteuttamaan korkeampia sivistyksen asteita, koska ovat jääneet paitsi esimerkiksi muiden kunnioituksesta tai perheen perustamisesta. Siksipä he siis itsensä toteuttamisen tarpeen sijaan pyrkisivät maksimoimaan alempia tarpeita irtosuhteilla, roskaruoalla ja alkoholilla. Uskon, että tällainen selitysmalli olisi varsin suosittu niiden mielissä, jotka haluavat selittää maailmaa lähtökohtaisesti varallisuuden ja arvostuksen epätasa-arvoisen jakautumisen avulla. Kuitenkin kokemukset todellisesta elämästä todistavat muuta. Tunnemme historiasta RMS Titanicin kannella olleen Wallace Henry Hartleyn oktetin, joka soitti musiikkia aina siihen asti, kunnes soittajat liukuivat hyiseen Atlanttiin laivan upotessa. Toisen maailmansodan aikana ihmiset kerääntyivät Lontoon pommitusten, the blitzin, keskellä kansallisgalleriaan kuuntelemaan Myra Hessin soittamaa Mozartia, vaikka samaan aikaan saksalaiset pommit tippuivat kaupunkiin. Mainituissa tapauksissa ihmisten alimpien tarpeiden tyydyttyminen on ollut niin uhattuna kuin mahdollista, mutta tämä ei ole estänyt korkeampien tarpeiden toteuttamista ja pyrkimystä korkeampiin päämääriin. Tunnemme lukuisia menneisyyden taiteilijoita, jotka olivat rutiköyhiä mutta onnistuivat silti luomaan aikaa, vaivaa, uhrautumista ja täydellistä omistautumista vaativia mestariteoksia. Nykyajan apurahoin tuotetut taiteilijat ja muusikot taas elävät heihin nähden kuin ruhtinaat, mutteivät luo ainuttakaan Rembrandtin tai Prokofievin tuotantoon verrattavaa mestariteosta. Eivät omistautumisessa, evät taitavuudessa, eivät tyylissä. Toisaalta tiedetään, että eräs kansanedustaja oli taannoin pukeutunut tunnuksiin, joissa julistetaan ”Vittu haisee hyvältä!”, ja että keskiluokkaisten perheiden lapset hakeutuvat tositelevisioon sikailemaan ja hankkimaan itselleen tilaa roskalehtien kansissa. Tätä pidetään täysin normaalina asiantilana, jota ei edes tarvitse hävetä. Tarvehierarkiamalli ei siis ainakaan tältä kantilta voi tarjota mielekästä selitystä.

Olen taipuvainen näkemään 1900-luvun taitteen jälkeisessä länsimaiden kehityksessä syvän kulttuurisen kriisiytimisen Oswald Spenglerin Länsimaiden perikadossa kuvailemalla tavalla. Spenglerin keskeinen väittämä on, että kulttuurit kokevat synnyn, kukoistusvaiheen ja tuhoutumisen kaikkien elävien organismien kaltaisesti ja tämä sääntö koskee niin menneitä kuin nykyisiäkin kulttuureja. Nykyaikana, kutsuttakoon sitä vaikkapa postmodernismin aikakaudeksi, länsimainen ihminen on yhä täydellisemmin menettänyt ne ihanteet jotka vielä joitakin vuosikymmeniä sitten muodostivat hänen elämänsä keskeisen sisällön, päämäärän, arvot ja kannustimet. Kulttuurin rappiovaihe ilmenee sellaisten elämäntapojen ja arvojen esiinmarssina valtavirtaan, joiden kestävyys yhteiskunnan perustana on kyseenalainen. Tämän esiinmarssin lipunkantajana on äärimmäisyyteen viety individualismi, jonka airuina hedonismi ja nihilismi kulkevat.

Individualismi voi hyvin toimia yksilötasolla ja on välttämätön inhimillisten taidonnäytteiden kuten tieteen, taiteen, musiikin ja kirjallisuuden mestariteosten syntymiselle. Mutta silloin, kun individualismista tulee yhteiskunnan hallitseva meemi vailla uskonnon, tradition, yhteiseksi koetun kulttuurin kaltaisia yhteen sitovia voimia, ja kun samaisessa yhteiskunnassa ovat yhteisiksi nimittäviksi arvoiksi jääneet vain tasapäistäminen ja kaiken hyväksyminen, on yhteiskunta vailla kestävää pohjaa. Yksilöt keskittyvät tuolloin niihin asioihin, jotka maksimoivat heidän henkilökohtaista hyvän olon tunnettaan. Mässäily, päihteet, irtosuhteet, muiden arvostuksen hankkiminen, nuoruuden ihailu ja todellisuuspako viihdeteollisuuden tuotteiden pariin antavat muodon sivilisaatiolle. Näin syntyy itseään kiihdyttävä ilmiö: traditionaaliset arvot, kuten velvollisuudentunto kanssaihmisiä kohtaan sekä uskonnolliset ja kulttuuriset normit ovat esteinä näiden nautintojen toteuttamiselle. Mainitut arvot ja normit hylkäämällä elämän sisällöksi ei jää muuta kuin nautintojen toteuttaminen. Näin hedonistis-nihilistinen, sivilisaation perusrakenteet murentava kierre kiihtyy.

Mitä nihilistisempi ja hedonistisempi yksilö tai yhteiskunta on, sitä tuhoisammin se käyttäytyy oman tulevaisuutensa kannalta. Yksi länsimaisen kulttuurin itsetuhon manifestoitumista on bugchasing-nimellä tunnettu alakulttuuri, jossa ihmiset pyrkivät tarkoituksella saamaan HIV-infektion. Bugchasingin kaltaiset toki vastenmieliset, mutta sinänsä marginaaliset ilmiöt ovat kuitenkin vain oireita niiden taustalla vaikuttavasta syvemmästä, filosofisesta mind-shiftistä, jossa traditionaalisista arvoista siirrytään moderniin ja sen kriisistä postmoderniin. Ylioppilaslehti julkaisi 10.12.2010 artikkelin Ilonpilaaja, jonka keskeisenä huomiona oli, että lapsien hankkiminen ei tee onnelliseksi. Ei varmasti sinänsä teekään, sillä liittyyhän lapsiin valtavasti vaivaa ja vastuuta, eivätkä kaikki aiemman elämän asiat ole enää mahdollisia lasten hankkimisen jälkeen. Kysymys onkin siitä, mitä pitää arvokkaampana: omaa nautintoa vai elämän jatkumista.

Länsimaisen yhteiskunnan patologia tiivistyy seuraavasti: Kun elämän ja kulttuurin säilyttäminen asettaa esteen hedonististen nautintojen täydelliselle toteuttamiselle, lopulta yhteiskunta hyökkää omia kantavia rakenteitaan vastaan. Aivan niin kuin biologinen organismi käyttäytyy autoimmuunisairaudessa. Tuhon kultti saa viimeisen sakramenttinsa kun länsimainen ihminen ruoskii itseään etniseen masokismiin syyllistämällä itseään maailman kaikesta pahuudesta ja hautautuu maaniseen itseinhossa rypemiseen. Se hakee sovitusta, jonka voi saavuttaa vain tuhoamalla itsensä, oman kulttuurinsa, oman arvokkuutensa.

Tämän seurauksena yhteiskunnasta tulee kulttuuriton järjestelmä, joissa kaikella on hintansa mutta millään ei ole arvoa. Ihmisiä ei kiinnosta, eivätkä he lähde protestoimaan vaikka heidän isänmaansa luonnonvarat myytäisiin pilkkahintaan Kemira Growhow’n tapaan, kunhan vain kalja ja makkara kulkevat pöytään kuten ennenkin. Poliittinen järjestelmä tuomitsee lapsemme velkavankeuteen nostamalla heidän nimiinsä lainaa aina luottorajaan asti, ja tänään syntyvä lapsi, sikäli kun joku vielä on sellaisen eteen valmis uhraamaan omia nautintojaan, saa syntymäpäivälahjakseen 15 000 euron edestä valtionvelkaa. Demokraattisen mallin yksi heikkous onkin se, että vielä syntymättömät ihmiset eivät voi äänestää. 60- ja 70-luvuilla nuoruutensa elänyt sukupolvi häpäisee vanhempansa ja vie jälkipolvilta ne mahdollisuudet, jotka itse sai omilta edeltäjiltään. Mutta aika on tällaista yhteiskuntaa vastaan.

Talous ei kestä kiihtyvää velkaantumista eikä yhteiskunta väestökehityksen kääntymistä negatiiviseksi. Kun taloudellinen, poliittinen, yhteiskunnallinen, kulttuurinen ja väestöllinen kriisi kehittyvät länsimaisen yhteiskunnan kokonaisvaltaiseksi kriisiksi, voi kehitys ottaa kokonaan uuden suunnan. Tuolloin ihmiset yksinkertaisesti hylkäävät ne kestämättömät arvot, jotka ovat ajaneet yhteiskunnan umpikujaan. Vaikka onkin kliseistä sanoa, että pimein hetki on juuri ennen aamunkoittoa, voi se olla tässä tapauksessa myös totta: Rapautuvan yhteiskunnan on käytävä läpi kriisinsä, jotta se voisi löytää itselleen kestävämmän pohjan, luoda uudelleen olemassaolonsa merkityksen ja päämäärän. Kulttuuri on siis herätettävä uudelleen henkiin.

Yhtenä esteenä on se, että yhteiskunnassa on joukko itse julistautuneita ja omasta edistyksellisyydestään päihtyneitä, kaiken tradition arvon kieltäviä 70-lukulaisia siunaamassa huonoja elämänarvoja. Heitä vastaan on hyökättävä heidän omilla keinoillaan. On halvennettava heidän päämääriään, dekonstruoitava ja riepoteltava heidän meemejään ja tuotava estradille pilkattavaksi heidän pelkuruutensa, ivallisuutensa, "objektiivisuutensa", juurettomuutensa, epärehellisyytensä, lakeijamaisuutensa, teeskennellyt vastarinnan eleensä, tärkeilevyytensä, toimettomuutensa, puheliaisuutensa ja valmiutensa syödä sanansa. Siis ominaisuudet, jotka Yukio Mishima intellektuellien helmasynneiksi osuvasti luetteli. Lopulta heidän hegemoniansa murtuu, sillä se ei itse kestä vastaavia hyökkäyksiä, joilla se itse on pyrkinyt heikentämään yhteiskuntaamme.

Sen, joka yhtyy näihin ajatuksiin ja haluaa länsimaisen elämäntavan ja kulttuurin säilyvän, moraalinen velvollisuus on tehdä jotain asian hyväksi. Ihmiset syyttävät herkästi poliitikkoja yhteiskuntamme tilasta, mutta yhdysvaltalaista konservatiivia Cal Thomasia mukaillen, muuttaakseen yhteiskunnan ylimpiä rakenteita on toimittava itse eri tavalla ja edustettava itse muutosta kaiken turmeluksen keskellä. Poliitikot ja virkamiehet olisivat syyllisiä kaikkeen vain silloin, jos poliitikot ja virkamiehet olisivat kaikkivoipia. On siis luotava muutosta alhaalta ylöspäin, sillä ylimmät rakenteet ovat vain heijastuma pohjakerroksen elämästä. Voin varmuudella luvata, että mikään ei muutu paremmaksi jos puree hiljaa hammasta mutta pitää julkisesti poliittisesti korrektia naamaria. Päinvastoin, tuolloin on itse osa ongelmaa.

Yhteiskunnan muuttuminen arvoiltaan toisenlaiseksi ei vaadi yli-inhimillisiä ponnisteluja. Laumaeläinten liikkeiden muutoksiin tarvitaan vain 5% yksilöistä, loput seuraavat esimerkkiä huomaamattaan. Sama toimii monessa suhteessa ihmisissäkin, ja tämän voi havaita siinä, kuinka Suomi muuttui radikaalisti erikasvoiseksi maaksi kuljettaessa 1960-luvun alusta seuraavan vuosikymmenen alkuun. Kun taistolaiset valtasivat hetkessä yliopistot ja osakunnat tuhoten entisten inspehtorien muotokuvia ja maakuntavaakunoita eikä juuri kukaan puuttunut asiaan, oli kulttuurivallankumous elävä tosiasia. Tuolloin valtaan nousseille tuhoisille hegemonioille on vain laitettava päätepiste kulttuurisessa vastavallankumouksessa, eikä tarvita kuin silmät nähdäkseen, että elämme jo nyt muutoksen aikaa, josta keväinen vaalitulos on vain selkeimmin näkyvää pintakerroksen kuplintaa. Vaikeammin havaittavilla kulttuurin pohjavirtauksilla on oikeasti merkitystä.

Vaakunoiden karu kauneus

Pukeudu hyvin, sillä koristeltu seiväs ei näytä seipäältä.
- Miguel de Cervantes

Heraldiikka on, niin pitkään kuin saatan muistaa, aina kiehtonut minua. Muistan lapsena selanneeni tietosanakirjaa ja ihailleeni eri maiden lippuja ja vaakunoita. Yhtäältä syy on se, että olen aina ollut visuaalisesti orientoitunut ja toisaalta pitänyt pelkistetystä tyylistä, jota suurin osa vaakunoista ja lipuista edustaa. Ne ovat yksinkertaisesti kauniita.

Heraldisella yksinkertaisuudella on syynsä. Alun perin tunnukset kehittyivät erottamaan taistelussa omat joukot vihollisen joukoista, sekä erottamaan armeijoiden sisällä eri yksiköt toisistaan. Tunnusten tuli olla selkeästi erottuvia ja helposti pidemmältäkin matkalta tunnistettavia ja tämän vuoksi heraldiikkaan syntyi sääntöjä. Tavoitteena oli, että vaakuna on oltava tunnistettava nuolenkantaman, eli noin 200 metrin päähän. Tämän vuoksi värien määrä on rajoitettu ja ihanteena on, että käytettäisiin vain kahta tinktuuria, joista yksi on metalli ja toinen varsinainen väri - tai turkiskuvio. Tunnukset kirjailtiin sotilaiden haarniskan päälle puettuun hihattomaan asetakkiin, surcoatiin, mistä englanninkielinen vaakunan nimitys coat of arms tulee. Kotikielinenkin vaakuna viittaa tunnusten historiaan sotilaallisessa käytössä, sillä sana tulee muinaisruotsin asetta merkitsevästä sanasta vaakn. Samoin saksankielinen Wappen on eriytynyt sanasta Waffen.

Heraldiikan rappiokaudeksi kutsutulla ajalla renessanssista lähtien vaakunataide muuttui hiljalleen pelkäksi grafiikaksi vailla funktiota. Yksityiskohdat lisääntyivät, tinktuurisääntöä ei enää noudatettu ja vaakunan ympäristöön kerääntyi kirjoituksia ja epäheraldisia elementtejä. 1800-luvulla oli tavallista, että tunnukset olivat valtavia tilkkutäkkejä, mikä teki niiden semioottisesta lukemisesta mahdotonta. Uusien kansallisvaltioiden syntyessä nationalismin myötä ja vanhojen ruhtinashovien siirtyessä historiaan, tuli tarve elvyttää heraldiikkaa, joka ilmaisisi kansallista ylpeyttä arvokkaalla tavalla. Heraldiikka puhdistettiin siihen kuulumattomista elementeistä. Suomessa ei ollut heraldista perintöä ja maassamme vaakunataide perustettiin käytännössä tyhjästä. Tämän takia oli helppoa luoda maakunnille ja kunnille heraldisesti oikeaoppisia tunnuksia. Samalla jo olemassa olevat tunnukset uudistettiin heraldisesti oikeaoppisiksi.

Selailin joutessani Suomalaisten kuntien tunnuksia ja niistä muutamat olivat todella onnistuneita esimerkkejä hyvästä heraldiikasta, jossa näyttävyys, tyyli, yksinkertaisuus ja klassisten sääntöjen noudattaminen toteutuvat. Omat viisi suosikkiani kunnanvaakunoista ovat seuraavat:

1. Lieksa. Vaakuna on onnistuttu pelkistämään hyvin, sillä aihevalinta on sellainen, joka helposti sortaa suunnittelijan liiallisiin yksityiskohtiin tai tinktuurisäännön rikkomiseen.

2. Sysmän vaakuna on onnistunut toteutus varsin tyypillisestä suomalaisesta vaakunasuunnittelusta.

3. Luumäki.

4. Lapua. Karhulla ratsastava nuijamies, tarvitseeko enempää sanoa?

5. Multia ansaitsee erityismaininnan poikkeuksellisesta vaakunaeläimestä. Hyönteiset eivät ole kovin suosittu vaakunaeläinaihe, sillä ne harvoin ovat kovin uljaita saati ihastusta herättäviä.

Vaakunataiteen säännöt rajoittavat ratkaisuja, joita vaakunan suunnittelija voi tehdä. Kuitenkin, vaakunoiden komeus ja tyyli perustuvat sille, että asioita ilmaistaan yksinkertaistetulla muotokielellä välttäen ylenmääräistä grafiikkaa ja tarpeettomia elementtejä. Juuri se, kuinka vaakuna onnistuu ilmaisemaan asioita heraldisten sääntöjen rajoissa luo vaakunoihin niiden kiehtovuuden. Havainollistava esimerkki todella huonosta heraldiikasta on Bolivian vaakuna, jossa lähes kaikki on tehty väärin. Liikaa elementtejä, maisemamaalausta ja tonttuhattuja.

Yleensä vanhojen sosialistimaiden heraldiikka on hyvin huonoa. Tämä ei sinänsä ole ihme, sillä kovan linjan sosialistit ja kommunistit haluavat olla kumouksellisia myös kulttuurisella tasolla ja siihen ei heraldisten sääntöjen porvarillinen noudattaminen sovi. Seurauksena siitä syntyy jotain tällaista. Vastaavasti kuvaavaa on, että päästessään valtaan Varsinaissuomalaisessa osakunnassa taistolaisnuoret hävittivät ensitöikseen osakunnan vaakunan. Tarina ei kerro mitä tilalle tuli, mutta luultavasti se oli jotain erinomaisen solidaarista ja edistyksellistä.

Vastaavasti perinteisessäkin taidemaalauksessa on sääntönsä, joita nykyajan rappiotaiteilijat ehdoin tahdoin haluavat rikkoa. Mutta taiteen sääntöjen tuhoaminen tekee teoksesta semioottisesti lukukelvottoman samalla tavalla kuin heraldisten sääntöjen unohtaminen teki 1800-luvun heraldiikasta lukukelvotonta. Taiteen ei tietenkään tule olla heraldiikkaa, eikä vice versa, mutta useimpia nykytaiteilijoiden töitä katsellessa ihmettelee, että eikö heillä oikeasti ole mitään sanottavaa? Onko rajojen rikkominen ainoa hyve maailmassa, jossa klassiset ihanteet, hyvyys, totuus ja kauneus on puettu narrin pukuun. Sääntöjen rikkomiselle olemassaolonsa perustavasta kuvallisesta ilmaisusta tulee merkityksetöntä dadaa, jolla pahimmillaan ei ole muuta annettavaa katsojalleen - tai kuulijalleen - kuin sen julistus rajojen rikkomisesta.