Vaakunoiden karu kauneus

Pukeudu hyvin, sillä koristeltu seiväs ei näytä seipäältä.
- Miguel de Cervantes

Heraldiikka on, niin pitkään kuin saatan muistaa, aina kiehtonut minua. Muistan lapsena selanneeni tietosanakirjaa ja ihailleeni eri maiden lippuja ja vaakunoita. Yhtäältä syy on se, että olen aina ollut visuaalisesti orientoitunut ja toisaalta pitänyt pelkistetystä tyylistä, jota suurin osa vaakunoista ja lipuista edustaa. Ne ovat yksinkertaisesti kauniita.

Heraldisella yksinkertaisuudella on syynsä. Alun perin tunnukset kehittyivät erottamaan taistelussa omat joukot vihollisen joukoista, sekä erottamaan armeijoiden sisällä eri yksiköt toisistaan. Tunnusten tuli olla selkeästi erottuvia ja helposti pidemmältäkin matkalta tunnistettavia ja tämän vuoksi heraldiikkaan syntyi sääntöjä. Tavoitteena oli, että vaakuna on oltava tunnistettava nuolenkantaman, eli noin 200 metrin päähän. Tämän vuoksi värien määrä on rajoitettu ja ihanteena on, että käytettäisiin vain kahta tinktuuria, joista yksi on metalli ja toinen varsinainen väri - tai turkiskuvio. Tunnukset kirjailtiin sotilaiden haarniskan päälle puettuun hihattomaan asetakkiin, surcoatiin, mistä englanninkielinen vaakunan nimitys coat of arms tulee. Kotikielinenkin vaakuna viittaa tunnusten historiaan sotilaallisessa käytössä, sillä sana tulee muinaisruotsin asetta merkitsevästä sanasta vaakn. Samoin saksankielinen Wappen on eriytynyt sanasta Waffen.

Heraldiikan rappiokaudeksi kutsutulla ajalla renessanssista lähtien vaakunataide muuttui hiljalleen pelkäksi grafiikaksi vailla funktiota. Yksityiskohdat lisääntyivät, tinktuurisääntöä ei enää noudatettu ja vaakunan ympäristöön kerääntyi kirjoituksia ja epäheraldisia elementtejä. 1800-luvulla oli tavallista, että tunnukset olivat valtavia tilkkutäkkejä, mikä teki niiden semioottisesta lukemisesta mahdotonta. Uusien kansallisvaltioiden syntyessä nationalismin myötä ja vanhojen ruhtinashovien siirtyessä historiaan, tuli tarve elvyttää heraldiikkaa, joka ilmaisisi kansallista ylpeyttä arvokkaalla tavalla. Heraldiikka puhdistettiin siihen kuulumattomista elementeistä. Suomessa ei ollut heraldista perintöä ja maassamme vaakunataide perustettiin käytännössä tyhjästä. Tämän takia oli helppoa luoda maakunnille ja kunnille heraldisesti oikeaoppisia tunnuksia. Samalla jo olemassa olevat tunnukset uudistettiin heraldisesti oikeaoppisiksi.

Selailin joutessani Suomalaisten kuntien tunnuksia ja niistä muutamat olivat todella onnistuneita esimerkkejä hyvästä heraldiikasta, jossa näyttävyys, tyyli, yksinkertaisuus ja klassisten sääntöjen noudattaminen toteutuvat. Omat viisi suosikkiani kunnanvaakunoista ovat seuraavat:

1. Lieksa. Vaakuna on onnistuttu pelkistämään hyvin, sillä aihevalinta on sellainen, joka helposti sortaa suunnittelijan liiallisiin yksityiskohtiin tai tinktuurisäännön rikkomiseen.

2. Sysmän vaakuna on onnistunut toteutus varsin tyypillisestä suomalaisesta vaakunasuunnittelusta.

3. Luumäki.

4. Lapua. Karhulla ratsastava nuijamies, tarvitseeko enempää sanoa?

5. Multia ansaitsee erityismaininnan poikkeuksellisesta vaakunaeläimestä. Hyönteiset eivät ole kovin suosittu vaakunaeläinaihe, sillä ne harvoin ovat kovin uljaita saati ihastusta herättäviä.

Vaakunataiteen säännöt rajoittavat ratkaisuja, joita vaakunan suunnittelija voi tehdä. Kuitenkin, vaakunoiden komeus ja tyyli perustuvat sille, että asioita ilmaistaan yksinkertaistetulla muotokielellä välttäen ylenmääräistä grafiikkaa ja tarpeettomia elementtejä. Juuri se, kuinka vaakuna onnistuu ilmaisemaan asioita heraldisten sääntöjen rajoissa luo vaakunoihin niiden kiehtovuuden. Havainollistava esimerkki todella huonosta heraldiikasta on Bolivian vaakuna, jossa lähes kaikki on tehty väärin. Liikaa elementtejä, maisemamaalausta ja tonttuhattuja.

Yleensä vanhojen sosialistimaiden heraldiikka on hyvin huonoa. Tämä ei sinänsä ole ihme, sillä kovan linjan sosialistit ja kommunistit haluavat olla kumouksellisia myös kulttuurisella tasolla ja siihen ei heraldisten sääntöjen porvarillinen noudattaminen sovi. Seurauksena siitä syntyy jotain tällaista. Vastaavasti kuvaavaa on, että päästessään valtaan Varsinaissuomalaisessa osakunnassa taistolaisnuoret hävittivät ensitöikseen osakunnan vaakunan. Tarina ei kerro mitä tilalle tuli, mutta luultavasti se oli jotain erinomaisen solidaarista ja edistyksellistä.

Vastaavasti perinteisessäkin taidemaalauksessa on sääntönsä, joita nykyajan rappiotaiteilijat ehdoin tahdoin haluavat rikkoa. Mutta taiteen sääntöjen tuhoaminen tekee teoksesta semioottisesti lukukelvottoman samalla tavalla kuin heraldisten sääntöjen unohtaminen teki 1800-luvun heraldiikasta lukukelvotonta. Taiteen ei tietenkään tule olla heraldiikkaa, eikä vice versa, mutta useimpia nykytaiteilijoiden töitä katsellessa ihmettelee, että eikö heillä oikeasti ole mitään sanottavaa? Onko rajojen rikkominen ainoa hyve maailmassa, jossa klassiset ihanteet, hyvyys, totuus ja kauneus on puettu narrin pukuun. Sääntöjen rikkomiselle olemassaolonsa perustavasta kuvallisesta ilmaisusta tulee merkityksetöntä dadaa, jolla pahimmillaan ei ole muuta annettavaa katsojalleen - tai kuulijalleen - kuin sen julistus rajojen rikkomisesta.

Iäti ukkonen jylisee, iäti hullut huutavat

Vuosien takaa muistan, että ukkonen joskus katkaisi sähköt vaaran laella sijainneesta lapsuudenkodistani. Istuin äidin ja isäpuolen kanssa hämärässä sateen piiskatessa ikkunoita, salamanvälähdysten sekä kumeiden jytinöiden ja ikkunoita helisyttävien pamahdusten orkestoidessa wagnerilaista sinfoniaansa. Ukkonen oli aina hyvin jännittävä kokemus, sillä siinä on arvaamattomuutta ja luonnon brutaalia voimaa, jolle yksikään ihminen ei mahda mitään. Yhä edelleenkin ukonilma kiehtoo mieltäni ja on varsin helppo samaistua esivanhempiimme, joilla on ollut taikauskoisia näkemyksiä tuosta Ukon ja Raunin kiihkeästä yhteenotosta. Vaikka tiedämmekin luonnontieteellisen selityksen tälle sääilmiölle, herättää se edelleenkin monia samoja tuntemuksia kuin ihmisillä iät ja ajat.

Ihminen ja ihmiskunta ei monilla tavoin muutoinkaan ole muuttunut miksikään, vaikka nykymaailman teknofetisistit luulevatkin Facebookin ja iPhonen kaltaisten lelujen olevan osoituksia oman sukupolvensa omalaatuisuudesta. Sinänsä luonnontieteissä on toki saavutettu asioita: Cernissä on päästy askeleen lähemmäksi maailmankaikkeuden perimmäistä olemusta, ihmisen DNA on selvitetty ja nanoteknologiasta on toistamiseen artikkeleja Tieteen Kuvalehdessä. Nämä eivät silti ainakaan vielä ole vaikuttaneet kulttuuriin ja ihmisten yleiseen elämään. Yleisesti ottaen hevoset ovat vaihtuneet autoon, sulka on vaihtunut kuulakärkikynään, kuulakärkikynä puolestaan näppäimmistöön ja karvattomista apinoista koostuvan yhteiskuntamme vähälahjaisimmatkin yksilöt on pakotettu oppimaan kirjoittamisen jalo taito. Seurauksia voi ihastella Hommafoorumilla ja Helsingin Sanomien keskustelusivuilla. Mainitut esimerkit ovat moderoituja ja tuskin tohdin ajatellakaan millaiseksi proletaarinen möykkä ja öyhötys yltyisi muutoin.

Primitiiviyhteisöjen taikausko ennustuksineen vaikuttaa lapselliselta, mutta siltikään peruskoulujärjestämme ei ole onnistunut juurimaan ihmisistä kuvitelmaa, että miljoonien valovuosien päässä palavat vetykasautumat olisivat meidän nähtävissä juuri tietyssä kuussa syntyneiden elämää ennustamassa. Kammoksumme noitavainojen mielettömyyttä, mutta jihadistin räjäyttäessä täynnä työmatkalaisia olevan bussin tai nationalistiksi julistautuneen kilipään ampuessa demarikakaroita ovat väkijoukot jahtaamassa jokaista muslimia ja hyvät ihmiset vaativat kieltoa harhaoppisten mielipiteille. Kilvan julistaudutaan irti vääristä mielipiteistä ja osoitetaan sosiaalisessa mediassa empatiaa uhreille, joista ei ennen tapahtumaa tiennyt mitään. Katolisen kirkon harjoittamaa anekauppaa pidetään ulkokultaisena tekopyhyytenä, mutta silti annetaan rahaa kehitysapuun ottamatta selvää onko 40-vuotisesta rahan kaatamisesta ollut mitään pysyvää hyötyä. Ei edes haluta tietää, sillä sehän voisi tarkoittaa sitä, että ei olekaan oikeasti auttanut mitenkään, eikä hyvän ihmisen sädekehä olisikaan enää niin kirkas.

Entisajan uskonoppineet ja tietäjät uskoivat sanojen olevan erityisen merkityksellisiä. Johanneksen evankeliumi alkaa toteamuksella, että alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. (Joh 1:1) Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä (Joh 1:3). Vailla mitään teologista koulutusta väitän toteamuksen viittaavan tässä yhteydessä paljon primitiivisempään ja taikauskoisempaan maailmankuvaan kuin mitä kreikan käsite logos sisältää. Pakanallisten tietäjien tuli kansanuskon maailmassa tietää oikeat sanat, jotta sairas voitiin parantaa tai haluttiin saada runsas sato - tai kuten kilpalaulantarunossa, saada vihamies ahdinkoon ja anelemaan tietäjää, että pyörrytä pyhät sanasi, Jo nyt tuskaksi tuloo, Läylemmäksi lankioo [...] Annan ainoan sisaren Väinämöiselle varaksi (SKVR A II 9, n. 38. - 27/4 1835.). Aivan samaa logiikkaa samoine taustaoletuksineen noudattavat ihmiset edelleen. Tänä päivänä älykköjen yksi suosikkiteoria on epistemologinen konstruktivismi, jonka mukaan asiat ovat rakentuneet kielen käsitteiden kautta ja totuutta voidaan orwellimaisesti hallita hallitsemalla kieltä. Kun kielletään vihapuhe, katoaa vihakin. Kun lakataan tuottamasta eriarvoistavia sukupuolirooleja, lakkaa sukupuoliroolit - joidenkin radikaalien mielestä myös sukupuolet an sich. Ja niin edelleen, tiedätte kuvion. Mainittakoon, että konstruktivismille on olemassa perusteltuakin käyttöä, mutta jos mielenkiintoisin aihe nuoren akateemisen silmissä on se, että skeittari näkee portaikossa temppupaikan siinä missä tavallinen ihminen vain tavallisen kaiteen, suosittelen alanvaihtoa johonkin enemmän yhteistä hyvää tuottavaan hommaan, e.g. hoitamaan kuolevia vanhuksia, kokemuksen perusteella suosittelen.

Humanistiset älyköt kritisoivat uskontoja siitä, että ne rakentuvat irrationaalisille olettamuksille. Asioille, joiden todenmukaisuutta ei voi osoitta ja jotka sisältävät loogisia ristiriitoja. Silti samat nojatuolimaailmanparantajat vannovat inhimillisyyden nimiin, vaikka tämä heidän inhimillisyytensä ei ole kuin sekalainen joukko asioita, joista he sattumoisin pitävät ja vastaavasti epäinhimillisyyttä se, minkä he sulkevat tämän ulkopuolelle. Aivan kuin ihminen olisi rousseaulainen luonnostaan hyvä olento ja kaikki puhuus on jotain demonista poikkeavuutta tästä mystisestä inhimillisyydestä. Kuitenkaan mikään ei ole sen inhimillisempää kuin katkeruus, kostonhimo, sadismi, itsetuhoisuus ja uskonsodat. Eläimet ei näihin pysty, mutta sen sijaan pystyvät empaattisuuteen ja olemaan luonnostaan uskollisempia ja altruistisempia laumanjäsenilleen kuin mitä suurin osa ihmisistä. Ihmisen luonnontila on lähempänä Cannibal Holocaustin veristä brutalismia kuin new age -happopäiden paratiisivisuaaleja John Lennonin tahdittamana. Kun ihminen vapautuu kulttuurisista normeista ja rooliodotuksista, ei saada aikaiseksi vapaan rakkauden ja veljeyden harmoniaa, vaan seksuaalista irstailua, heikompien polkemista, epärealistisia kauneusihanteita ja tässä raadollisessa kamppailussa hävinneiden mielenterveysongelmia. Se, että inhimillisyys olisi jokin kattokäsite kaikelle hyvälle ja kivalle on kamala virhepäätelmä, enkä halua elää yhteiskunnassa joka perustuu ajatukselle ihmisen luontaisesta hyvyydestä. Luultavasti tässä yhteiskunnassa päästäisiin jälleen lähelle maanpäällistä helvettiä paratiisia luotaessa.

Ihmisen perusluonne ei ole muuttunut miksikään, vaan se on saanut uudessa ympäristössä uusia muotoja. Siinä missä teknologia on kehittynyt harppoen 150 vuoden ajan, on kulttuurin edistyksellisyydestä vaatimattomasti näyttöä. Muutamia asioita pidän hyvinä saavutuksina, kuten tasa-arvoista koulutusmahdollisuutta eri sosiaaliluokilla ja naisten yhtäläistä oikeutta osallistua politiikkaan - vaikka useat naispoliitikot tekevätkin parhaansa vaikeuttaakseen viimeksi mainitun perustelemista. Muutoin teollistuminen ja automatisointi on vapauttanut valtavasti ihmisiä puhelinmyyjiksi, juorutoimittajiksi, poliittisiksi broilereiksi ja töhrymaalauksia tekeviksi läänintaiteilijoiksi, mutta uusia Eino Leinon, Hugo Simbergin tai Jean Sibeliuksen kaltaista neroa en ainakaan itse pysty nimeämään. Aikamme kansankulttuuri on yhden kesän hittibiisi ja Big Brother -juoru. Eliitin rajoja-ah-jälleen-rikkovaa taidetta taas jättivitun vetäminen pitkin katuja ja krusifiksin upottaminen ureaan. Sinänsä tietysti kuvaavaa, että maan tämän hetkinen kulttuuriministeri on rap-musiikille tukea vaativa jalkapallohuligaani ja toisaalta median sekä poliittisen eliitin kauhistelun aihe se, jos valtion varoja ei keskellä taloudellista syöksyä pitäisikään tunkea edellä mainittujen kaltaisten hörhöilyjen rahalliseen tukemiseen.

Olen varmaan useampaankin kertaan tunnustautunut kulttuuripessimistiksi, ja vaikka pyörittelen asiaa miten päin tahansa, en muuhun lopputulokseen osaa päätyä kuin että henkisesti tämä kulttuuri syöksyy alas ja kovaa. Toki valonpilkahduksiakin yössä näkyy, mutta ne ovat kulttuurin makrotasolla siinä määrin heikkoja, että ylenpalttiseen innostukseen ei aihetta vielä ole. Traaginen optimisti sisälläni sanoo, että länsimaat tarvitsevat kriisinsä pysyäkseen elinvoimaisina ja uskon pimeimmän hetken olevan juuri ennen aamunkoittoa. Toisaalta jos tauti on tappaakseen, niin ei se vahvista. Jos historian päätepisteenä on globaalilla roskaruo'alla itsensä muodottomaksi lihottava juureton, roduton ja kulttuuriton ihmismassa, jonka päämääränä on vain määrittelemättömän ihmisyyden toteuttaminen nautintoja maksimoinnissa vailla mitään henkisempää päämäärää, kuin menneiden polvien rakentaman kulttuurin rakenteiden tallominen tomuksi, niin olen hyvin pettynyt lopputulokseen. Siinä vaiheessa on ihan oikein jos Aasian nousevat kulttuurit jyräävät meidät.

Palatakseni luonnonilmiöhin: Ukkonen ja monet muut massiiviset luonnonilmiöt ovat siksikin miellyttävä kokemus, että ne muistuttavat olevan asioita joita ihmiset eivät voi hallita. Maailmankaikkeus jatkaa olemassaoloaan kohti loppujäähtymistä, ikuista pysähtyneisyyden ja elottomuuden tilaa kysymättä mielipidettä keneltäkään. Tämä tietysti kuulostaa nihilistiseltä, mutta mikäli ihminen voisi vapaasti konstruoida maailmankaikkeutta, lopputulos olisi varmaankin jotain Hieronymus Boschin maalausten kaltaista. Yleensä ihmisen yrittäessä luoda maanpäällisiä paratiiseja ne epäonnistuvat sitä pahemmin, mitä kunnianhimoisempia ovat utopistien visiot olleet. Ihmiskunnan ansioluetteloa tarkistaessa ei sille kukaan vastuuntuntoinen voi antaa enempää valtaa.

Tuomioja flatus cerebri

Katselin jokunen päivä sitten Youtubesta aikani kuluksi vanhoja Itse valtiaita. Niitä, joissa Lipponen oli gorillamainen, tyhmä pääministeri ja Tuomioja näsäviisasteleva, jatkuvaa pikkuhaistattelua harjoittava ulkoministeri, joka lausuntojensa takia lentää vähän väliä eduskuntatalon ikkunasta pihalle.

Kun Tuomioja on jälleen ulkoministerinä, on pakko myöntää, että Itse valtiaissa Tuomiojan hahmo vaikutti paljon älykkäämmältä suhteutettuna siihen, mitä tämän NKVD:n vakoojan lapsenlapsi päästelee suustaan todellisuudessa. Kaksi viimeisintä turahdusta ovat olleet aselain kiristäminen kieltämällä aseiden kotisäilytys ja sananvapauteen puuttuminen kieltämällä anonyymi nettikeskustelu. Molemmat ehdotukset ovat täysin toteuttamiskelvottomia eivätkä edes estä mitään sellaista tapahtumasta, minkä vuoksi niitä ehdotetaan.

Aseiden kotisäilytyksen kieltäminen tarkoittaisi sitä, että metsästysseurojen olisi hankittava tiloihinsa mahdollisuus säilyttää jäsentensä aseita keskitetyssä paikassa. Ensinnäkin harvalla metsästysseuralla on mitään tällaisia tiloja joihin kymmeniä, ehkä satoja, haulikoita ja kiväärejä voisi järkevästi säilöä ja käytännössä tällainen laki tarkoittaisi monen metsästysseuran ja monen ihmisen ehkä ainoan harrastuksen loppua. Mikä tietysti saattaa ollakin Tuomiojan salaisena toiveena. Toisekseen tällaiset kohteet olisivat äärimmäisen houkuttelevia rikollisille. Yksi onnistunut isku tällaiseen aseiden säilytyspaikkaan tarkoittaisi satojen uusien aseiden päätymistä pimeiksi aseiksi alamaailman markkinoille. Kolmanneksi, jos joku laillisen aseen omistaja haluaisi tehdä jotain järjetöntä aseellaan, hän kyllä keksisi syyn hakea ase varastosta huollettavaksi tai ampumarataharjoitukseen. Kallis, hyödytön ja tavallisen ihmisen elämän hankalaksi tekevä ehdotus.

Mitä tulee Tuomiojan ehdotukseen, että netissä täytyisi keskustella vain omilla nimillä tai että ainakin palstojen ylläpitäjillä tulisi olla keskustelijoiden oikeat nimet tiedossa niin ei voi todeta muuta, kuin että miesparka on nettikeskusteluista ja internettekniikasta yhtä pihalla kuin hän on aseharrastuksestakin. Netin anonymiteetin loppuminen tarkoittaisi sitä, että monet ihmiset eivät uskaltaisi hakea esimerkiksi mielenterveysongelmissaan vertaistukea keskustelupalstoilta tai kertoa julkisuuteen jonkin uskonnollisen/poliittisen/rikollisen järjestön hämärätoiminnasta pelätessään tämän kostoa. Toisekseen anonymiteettivaatimus on mahdotonta toteuttaa ilman, että Suomen valtio harjoittaisi Kiinan kaltaista ennakkosensuuria kaikille niille ulkomailla sijaitseville palvelimille, joilla on anonymiteetin mahdollistavia keskustelupalstoja tai vaikkapa tämän Bloggerin kaltaisia verkkopäiväkirjapalveluita. Eikä se silloinkaan estäisi ketään vähäiselläkään asiantuntemuksella varustettua henkilöä ohittamasta sensuuria. Kallis, hyödytön ja tavallisen ihmisen elämän hankalaksi tekevä ehdotus tämäkin.

Tuomiojan olisi ehkä syytä oikeasti lentää pihalle eduskunnasta; siinä määrin seniilejä tämän demarimuumion ehdotukset kaiken kaikkiaan ovat.

Pari huomiota Norjan terrori-iskujen jälkeisestä keskustelusta

Joukkomurhaajien hierteistä TOP40-listaa pitävä Spreekillers.ch sai perjantaina uuden ykkösnimen kun 32-vuotiaasta norjalaisesta Anders Breivikistä tuli historian eniten sotatoimien ulkopuolella itsenäisesti murhannut ihminen. Aiheesta on mielenkiintoisesti jo Ruukinmatruuna kirjoittanut, enkä turhaan kirjoita samoja huomioita kuin mitä hän on jo tehnyt koskien teon motiiveja ja toteutustapaa.

Sen sijaan lienee syytä hieman tarkastella sitä, mitä reaktioita Breivikin teot ovat aiheuttaneet kotoisessa mediassa ja blogosfäärissä. Ensimmäiseksi on huomattavaa, niin aivan Jokelan ja Kauhajoen tavoin niin kutsutut hyvät ihmiset eivät malta odottaa ruumiiden jäähtymistä kun he säntäävät tekemään niillä politiikkaa ja vaativat jälleen kerran lisää kieltoja, lisää holhoamista ja lisää kansalaisvapauksien rajoittamista. He eivät kaihda lyödä tuoreilla ruumiilla poliittisia vihollisiaan ja propagoida omaansa riippumatta siitä, mikä tekijän todellinen agenda lopulta oli.

Osmo Soininvaara nimesi Breivikin olevan "perusnorjalainen hommafoorumilainen" ja Erkki Tuomioja vaatii Suomen aselakien tiukentamista. Vasemmistopuolueiden yhteisessä kannanotossa vaaditaan äärioikeiston toiminnan kieltämistä. Tämä tekopyhä ja niljakas politiikan tekominen raadoilla ei toki rajoitu vain vasemmistoon. Kokoomuksen Ossi Mäntylahti kertoo "Brejvikin" saaneen innotuksiaan Halla-ahon teksteistä. Osoittaakseen tämän hän on blogiinsa kääntänyt kappaleen Breivikin manifestista. Ilmeisesti on politiikan tekoon ollut sellainen kiire, että huomaamatta on jäänyt Breivikin nimen kirjoitusasun ohessa sellainen seikka, että kyseinen teksti ei ole hänen omasa, vaan se on manifestiin kopioitu Fjordman-nimellä esiintyvältä blogistilta. Tämähän on kuitenkin merkityksetön seikka silloin, kun on tärkeää päästä keräämään kaikki hyöty vuodetusta verestä. Järkevä ihminen ymmärtäisi sen, että jos joku tekee pahoja tekoja ja kertoo pitävänsä jonkun toisen osapuolen mielipiteistä, ei tämä toinen osapuoli ole mitenkään automaattisesti syyllinen näihin tekoihin.

Lyhyesti tarkasteltuna tapauksesta ja sen tekijästä ei vielä edes tiedetä kovinkaan paljoa kun tapausta käytetään jo omien poliittisten intohimojen propagointiin. Viimeksi vastaavaa rottamaista ruumiilla mässäilyä tapahtui Tampereen pitseriaräjähdyksessä. Tuolloinkin oltiin jo maahanmuuttokriittikkoja ja halla-ahoja naulaamassa risteille - kunnes asia nolosti paljastui maahanmuuttajien keskinäiseksi välienselvittelyksi. Halla-aholle kertomansa mukaan toimittajat ovat soitelleet jatkuvasti ja "[h]eidän ainoa kysymyksensä on, miltä minusta tuntuu, että Breivik on siteerannut minua. Ei se tunnu miltään. Sen sijaan kauhealta tuntuu se, että lähes sata syytöntä ihmistä on murhattu, ja että tapahtuneeseen syyttömiä tahoja kyynisesti piestään uhrien raadoilla."

Toiseksi mielenkiintoista on se, että tekijän on julistettu olevan mielisairas. Tällainen selkärankarefleksinä toteutettava kyökkipsykologia ennen kuin tapauksesta tiedetään mitään, on typerää käytöstä. Breivik luultavimmin on kyllä persoonallisuushäiriöinen ja psykopaatti, mutta se ei ole lääketieteen kannalta mikään mielisairaus eli psykoosi. Kriteerinä psykoosille on se, että henkilöllä on vaikeuksia erottaa tosi epätodesta. Psykopaatti voi olla täysin tietoinen todellisuudesta ja siitä mitä tekee, psykoosissa oleva, mielisairas henkilö ei tiedä. Jos Breivik on luullut demarinuorten olevan salaliitossa häntä vastaan tai hänellä on jotain muita objektiivisesti katsoen epätosia motiiveja (l. äänet käskivät menemään saarelle ja tappamaan lapset) teolleen, niin hän voi olla mielisairas. Mikään ei tosin anna olettaa tällaista, vaan kyseessä voi olla silkka inhimillinen pahuus sairauden sijaan.

Tapahtuman medikalisointi kertoo ehkä siitä, että ihmisten kuvitellaan olevan lähtökohtaisesti hyviä ja hyvään pyrkiviä, vaikka mikään historiassa ei anna olettaa sellaista. Ihmiset ovat täydessä ymmärryksessään tehneet pahoja asioita varsinkin silloin, kun he ovat uskoneet olevansa jonkin suuremman ja tärkeämmän asian edustajia maan päällä - oli kyse ideologiasta tai uskonnosta. Miksi asiat olisivat nyt toisin? Toisaalta se kertoo myös siitä, että yhteiskunnassa ihmisen oma vastuu teoistaan on hämärtynyt ja ihmisten toiminnan oletetaan olevan seurausta yhteiskunnan rakenteista, tässä tapauksessa mielenterveyshoidon riittämättömyydestä, aseiden saatavuudesta tai maahanmuuttokriittikkojen luomasta asenneilmapiiristä. Pelätään myöntää syyllisiä olevan vain yksi, eli Breivik itse. Erään vitsin mukaan ruotsalainen poliisi huudahtaa murhapaikalle saapuessaan "Meidän on löydettävä tämän teon tekijä, hän tarvitsee kiireellisesti apua!"

Mitä itse tapahtumaan tulee, niin sitä on vaikea kommentoida. Breivik ei ole millään tasolla nationalisti. Jokaisen nationalistin lähtökohtana on rakastaa omaa maataan ja omaa kansaansa. Yksikään oikea nationalisti ei koskaan tapa maanmiestensä lapsia, vaikka he olisivatkin jonkin vasemmistoleirin propagoimia. Puolustuskyvyttömien 13-17-vuotiaiden tappaminen aseella on kaikissa tapauksessa vastoin kaikkea sitä mitä me nationalistit ja konservatiivit arvostamme euroooppalaisessa kulttuurissa. Se on hyökkäys yksilön koskemattomuutta, poliittista vapautta, sananvapautta, kokoontumisvapautta ja kovin montaa muuta oikeutta vastaan, että en voi ymmärtää kuinka tämä saasta olisi olevinaan puolustamassa Euroopan elämäntapaa yhtään mitään vastaan. Period.

Kulttuuriväen uudet vaatteet

Lapsena muistan lukeneeni Aku Ankasta erään tarinan, jossa partoihin naamioitunut Karhukopla huijaa itsensä keksijäseminaariin - pahat mielessä, tottakai. Vahtimestarille he esittelevät näkymätöntä leikkuulautaa, jota he ovat kantavinaan. Kun vahtimestari epäilevänä kysyy miksi se ei myöskään tunnu, he kertovat sen olevan myöskin tuntumaton leikkuulauta. Tästä haltioituneena vahtimestari päästää paha-aikeisen joukkion sisään. Vahtimestarin käyttäytyminen tuntui täysin typerältä, mutta en voinut arvata, että tarina voisi joskus realisoitua. Ihmisten typeryys kuitenkin lopulta ylittää kaiken parodian.

H. C. Andersenin sadun keisarin uusista vaatteista on kuullut jokainen lukemattomia kertoja, mutta siltikin ihmiset menevät samaan halpaan kuin tämä sadun keikaroinninhaluinen hölmö. Siinä huijariräätäli tekee keisarille puvun niin hienosta kankaasta, että se on täysin näkymätöntä ja tuntumatonta. Satu muuttui todellisuudeksi kun yhdysvaltalainen James Franco keksi tavan huijata rikkaita hölmöjä myymällä heille taidetta, jota ei ole olemassa. Hänen näkymättömän taiteen museostaan voi ostaa näkymättömiä vaatteita(!!!), filmejä ja patsaita, joiden hinta vaihtelee 20 dollarista 10 000 dollariin. Ostajat saavat postissa taideteosta kuvaavan laatan, mutta eivät mitään muuta. He voivat vain ajatella taideteosta.

James Francoa ei tässä tietenkään ole syyttäminen sen enempää kuin sadun räätäliäkään. Mikäli ihminen on riittävän typerä maksaakseen jotain ilmakitarasta tai näkymättömästä patsaasta, niin hän on ansainnutkin menettää rahansa. Kyseessä on Veblenin hyödykkeen äärimmäinen muoto: Ostetaan jotain mitä ei ole olemassa vain siksi, että voidaan osoittaa voivansa tehdä näin.

Tämä sama pätee suurimmaksi osaksi kaikkea nykytaidetta. Kyseessä on kollektiivinen itsepetos, jossa kukaan kulttuurikermaan itseään lukeva ei uskalla sanoa roskan olevan roskaa. Duchampin teos Fountain (1917) ei ole kuin aivan tavallinen kusiallas rahdattuna taidegalleriaan. Se on kusiallas, eikä muuksi muutu vaikka taiteensosiologi keksisi sille miten hienoja teorioita tahansa. Jokainen tavallinen ihminen ymmärtää tämän, mutta älykkö haluaa nähdä jotain muuta siksi, että hän ei lukeutuisi tuohon likaiseen ja ymmärtämättömään rahvaaseen. Tämän vuoksi älykköä voidaan viedä kuin litran mittaa ja pyyhkiä hänellä likaista lattiaa ja saada hänet tämän jälkeen vielä kehumaan kokemustaan. Rahvas osoittaa vain alhaisuutensa nauraessaan älykölle kun ei ymmärrä kuinka hieno, syvällinen ja sanomaltaan pohtimaan laittava kokemus on saada tuoretta virtsaa kasvoilleen.

Tavalliset kansalaiset sekä ei-intellektuellit akateemiset, jotka ovat oppineet arvostamaan konkretiaa, luonnontieteitä ja klassista sivistystä postmodernismin sijaan, ovat liian hölmöjä narrattavaksi tällaiseen. He eivät yritäkään olla kulttuuriväen kermaa tai joutavanpäiväisyyksistä tomppeloinneista älylliseltä kalskahtavien teorioiden kehittäjiä. He eivät menetä kollegoidensa arvostusta tai jopa työpaikkaansa sillä, että toteavat sadun lapsen tavoin keisarin olevan alasti. Heille hatullinen paskaa on hatullinen paskaa, vaikka sen olisi nimekäs taiteilija tuonut galleriaan ja nimennyt komeasti, vaikkapa L'esprit du Temps.

Kronoksen aika

In a free society, government reflects the soul of its people. If people want change at the top, they will have to live in different ways. Our major social problems are not the cause of our decadence. They are a reflection of it.
- Cal Thomas

Suomalaisen valkoisen roskaväen (eng. white-trash) naiset ovat löytäneet oman Bangkokinsa. Eräs tämän lajin edustaja on Iltalehden reportaasissa esiintyvä "Anneli", joka oli naimisissa oleva myöhäiskeski-ikäinen nainen, jolla kuvauksensa mukaan suorastaan värähti kun matkaoppaaksi tarjoutui 27 vuotta nuorempi gambialainen. Valkoinen pyllerö löysi mustan leikkikaverinsa täyttämään turhauttavaa keski-ikäistä elämää ja gambialainen puolestaan valkoisen valaansa, jonka traaneilla saattaisi elää lokoisasti.

Toki tämä on ainoastaan vähäinen ja sinänsä merkityksetön oire, mutta sen taustalla on kroonisempi, syvemmälle ulottuvampi ja vähemmän tiedostettu sairaus. Länsimaiden kulttuurinen omanarvontunto on kuihtunut ja jos se elää jollain tavalla, niin se on loputonta demokratian ja tasa-arvon autuaaksi tekevän voiman ihailua. Lähestulkoon kaikki korkeammat ihanteet ovat pirstaloituneet ja elämän keskeinen sisältö redusoitunut loputtomien nautintojen etsimiseen. Juuri siten kuin Michel Houellebecq kirjassaan Alkeishiukkaset (Les Particules élémentaires) kuvaa päähenkilö Bruno Clémentin maailmaa, jonka elämän polttopisteenä ja primus motorina on seuraava suihinotto. Elämän keskeinen sisältö on nautinto ja tämän nautinnon nimissä kaikki muu ollaan valmiita uhraamaan, olkoon se sitten länsimaisen kulttuurin jatkuvuus ja tulevien polvien tulevaisuus.

Eräänä ilmentymänä tästä vastuuttomasta irstailusta on sekin, että tänään syntyvä suomalainen lapsi saa syntymäpäivälahjakseen 15 000 euroa velkaa, jonka valtiomme on ottanut, jotta 60- ja 70-luvuilla nuoruusvuotensa eläneet sukupolvet saattaisivat jatkaa sitä hedonistis-nihilististä elämäntapaa, johon he nuoruudessaan tottuivat. Edellinen polvi maksoi yhteiskuntamme säilyvyyden verellään ja heidän lapsensa ottavat kaiken annettuna heittäen ne arvot, joilla yhteiskunta oli rakennettu, vanhempiensa kasvoille kuin märän rätin. Jotta saataisiin irstailuun säästettyä rahaa, säästetään sitä jopa jättämällä liputtamatta veteraanien muistopäivänä. Voisiko lapset enää kiittämättömämpiä olla vanhempiaan kohtaan? Voisivatko vanhemmat enää välinpitämättömämpiä olla lapsistaan?

Mutta ei tämä irstaileva polvi itsekään hyvin voi, vaikka heidän lapsensa voivat vielä huonommin. Psyykelääkkeiden kulutuksen kehitys on ollut nousujohteista. Kun toisen maailmansodan jälkeisenä aikana nihilistinen hedonismi jäi ainoaksi elämän ihanteeksi kaiken muun ollessa taantumuksellista ja kun rakkaudesta tuli "vapaata", tarkoittaen käytännössä sosiaalisten hierarkioiden uuden taistelukentän avaamista, niin kaikenlainen frustraatio ja elämän merkityksettömyyden kokeminen purkautuu sitten gambialaisten rakastajien ja thaimaalaisten huorien parissa, kunnes kehollisen olevaisuuden rajallisuus lopettaa tuon hohdokkaan päämäärän, täydellisen nautinnon, tavoittelun lopullisesti. Brittiläisen alaluokan parissa psykiatrina uransa tehnyttä Theodore Dalrympleä mukaillen nykyajan masentuneet ihmiset eivät ole oikeasti masentuneita, vaan onnettomia ja he ovat onnettomia siksi, että he ovat päätyneet elämänarvoihin joita noudattamalla on mahdotonta olla onnellinen.

Kun kaikki muu ollaan valmiita uhraamaan nautinnon vuoksi, syntyy polvi, joka on roduton, juureton ja vailla etnistä identiteettiä. Tämähän on itse asiassa marxistien märkä uni, sillä paikalliset ja etniset identiteetit ovat työväenluokan väärää tietoisuutta kansainvälistä kapitalismia vastaan. Kuitenkin ainoastaan ne ovat nykyään esteenä kansainväliselle kapitalismille, mutta tätä he eivät tietenkään suostu hyväksymään vaan homo sovieticuksen luomista halutaan edelleen lietsoa vaikka sitten pelkän hedonismin ja materialistisen sikailun nimissä, vaikka tämä palvelee ainoastaan niitä, jotka asettavat kaikelle hinnan, mutta ei mitään arvoa. Sekä globaaleille liberalisteille että globaaleille sosialisteille etnisyys ja kulttuurinen itsetunto ovat este heidän suuren unelmansa tiellä ja siksi se täytyy karnevalisoida ja tehdä pelkäksi hauskaksi kitschiksi ilman syvempää merkitystä.

Tältä loputtomalta nautinnolle ja seksuaalisuudelle perustuvan sosiaalisen arvohierarkiakamppailun kynsistä eivät säästy edes lapset. Yhdysvalloissa pidetään lasten kauneuskilpailuja, joissa botuliinin piikittäminen lasten kasvoihin on arkipäivää. Vanhempien pitää vain ahkerasti muistuttaa lapsiaan, miksi hekin haluavat tällaisen maailman. Mikä tahansa terve yhteiskunta tekisi tällaisesta touhusta lopun väkivalloin, mutta kun ei niin ei.

Vaikka kulttuurivallankumouksesta puhutaan yleensä vain Kiinan yhteydessä, niin on se tapahtunut myös länsimaissa. Kun Turun yliopiston varsinaissuomalaisen osakunnan hallitukseen tuli 70-luvulla vasemmistolainen johto, taantui osakuntatoiminta pelkän poliittisen kamppailun kentäksi. Inspehtori Paavo Kallion muotokuva tärveltiin, vaakunat hävitettiin ja osakunnan arkisto tuhottiin. Flooran päivän risteilyn kaltaiset perinteet loppuivat siksi aikaa, kunnes osakunnan politisoituminen ja taistolaishuuma viimein päättyi. Eikä TVO ollut tässä kehityksessä yksin.

Kun näiden huomioiden jälkeen katsomme länsimaista kulttuuria, niin millaisena työntyykään esiin tämä uljas moderni ihminen? Tuhoaa omat perinteensä, halventaa vanhempansa ja myrkyttää lapsensa. Kuulostaako siltä, että tälle perustalle voisi perustaa kestävän kulttuurin? Ehkä he loivatkin kulttuurinsa vain itseään varten. Lohduttautukoon he sillä, että vielä on aikaa nauttia gambialaisesta peniksestä ja thaimaalaisesta pikkutytöstä. Vielä on aikaa tuntea ylemmyydentuntoa omasta edistyksellisyydestään ja vapaamielisyydestään. Ja vielä on gambialaisella aikaa ihan oikeutetusti hyötyä rantaan ajautuneen valkoisen valaan traanista. Aikaa ei kuitenkaan ole loputtomasti, sillä he herättivät Kronoksen ja Kronos tekee sen mitä Kronoksen täytyy.

Voinko siis tuntea muuta kuin pelkkää riemukasta vahingoniloa siitä, että harmaantuvat, möhömahaiset vanhan valtaajat ja muut taistolaiset ehtivät eläessään vielä todistaa kulttuurista vastavallankumousta, joka jo elää ja kasvaa vaikka he sen koittavat mielessään kieltää. Historiallinen oikeudenmukaisuus tapahtuu kun lapset heittävät vanhempiensa ihanteet heidän kasvoille - aivan kuten nämä 70-lukulaiset tekivät omille vanhemmilleen.

Antropomorfistisia haihatteluja

Olen kristitty vegaani ja tästä näkökulmasta näen kysymyksen lihansyöjä eläimistä liittyvän siihen, että ihmisen mukana koko luomakunta on suistunut pois alkuperäisestä rauhan tilansta, jolloin nähdään vallinneen kasvissyönti. Luomakunnassa kuten ihmistenkin maailmassa näyttää nyt olevan nyt vallalla pedon henki. Kaikenlainen pahuus ja toisen kustannuksella elämän ja hyödyn etsiminen kukoistaa. Näen lihansyönnin luomakunnassa osana tätä väliaikaista tillaa, josta luomakunta odottaa vapautustaan. Jeesuksen nähdään lunastustyöllään voittaneen koko luomakunnan katovaisuuden ja pahan vallasta.

- Nimimerkki Roosa Eläinoikeusfoorumilla.

Eläinsuojelijoiden helmasyntejä on luonnon idealisoiminen ja ihmisen vastakkainasettelu "luonnollisuuden" kanssa. Eläintenoikeusfoorumilla haikaillaan omavaraistalouteen, romantisoidaan pientilallisuutta ja esiintyy jopa näkemyksiä, että luonto olisi joskus ollut muka jotenkin reilu ja oikeudenmukainen paikka. Havainnollistavana esimerkkinä nimimerkki Roosan täysin biologisesta realismista irrallaan oleva pohdiskelu. Tämän ohella tavallista on myös eläinantropomorfismi, eli inhimillisten ominaisuuksien, tavoitteiden ja tunteiden liittäminen eläimiin. Yleisimmin tämä ilmenee kysymyksessä "Olisiko sinusta kivaa, jos sut syötäisiin?"

Eläinsadut ovat tyypillisimpiä lastenkirjallisuudet aiheita. Ihmisen kaltaisesti toimivat, puhuvat ja ajattelevat eläimet ovat tuttuja jokaiselle lapsuudesta. Niiden juuret ovat ovat myyteissä, joissa useat henget ja jumaluudet ovat olleet eläimenmuotoisia ja uskomuksissa, joissa joidenkin ihmisten on uskottu voivan muuttua eläimenhahmoisiksi. Nykyaikana antropomorfismi on kuitenkin saanut uuden muodon. Vaikka pidän eläimistä, varsinkin sellaisista, jotka osaavat olla sympaattisia, niin on vaikea suhtautua ihmiseen, joka kuvittelee eläimen ajattelevan ihmisen tavoin. Olen joskus pilkannut monien eläinoikeusaktivistien saavan käsityksensä eläimistä Disneyn piiretyistä, mutta ilmeisesti mikään parodia ei nykyaikana riitä voittamaan todellisuuden ajoittaista mielettömyyttä. Ilta-Sanomat kirjoittaa:

Lemmikki-sanan käyttö loukkaa koiria, kissoja ja muita ihmisten kotieläimiä. Lemmikkien sijaan tulisi puhua ”kumppanieläimistä” ja omistajien sijaan ”ihmishoitajista”.

Huoli lemmikkien loukkaantumisesta esitettiin uudessa akateemisessa julkaisussa nimeltä Journal of Animal Ethics.

Ensimmäisessä numerossa brittijulkaisu tuomitsee myös ilmaisut ”critters”, elukat sekä ”beast” eli peto, kertoo Orangenews.

Jopa villieläimiin viittaavaa sanaa ”wildlife” pidetään huonona, koska se viittaa sivistymättömyyteen. Kirjoittajien mukaan alentavat ilmaisut voivat edesauttaa eläinten huonoa kohtelua.

Lehden koonnut Oxfordin eläinetiikan keskuksen johtaja, professori Andrew Linzey toivoo lisäksi, että sanonnoista kuten ”viekas kuin kettu” ja ”syö kuin porsas” päästäisiin eroon.

Jälleen tuntuu vähemmän mielipuoliselta legendan kertoma tarina Caligulan tempauksesta nimittää hevonen konsuliksi.

Enimmäisen huomio on syytä kiinnittää siihen, että jälleen kehoitetaan aikanamme niin tuskallisen yleiseen sanamagiaan. Kyse on siitä, että maailmaa yritetään muuttaa paremmaksi paikaksi käyttämällä positiivisempia kuvauksia erilaisista asioista ja ilmiöistä. Ei haluta sanoa, että "alkoholisti", vaan että "päihdeongelmainen" ja "kehittymättömien maiden" sijaan puhutaan "kehittyvistä maista" - riippumatta siitä, tapahtuuko kyseisissä mitään kehitystä. Aivan kuin asiat muuttuisivat taianomaisesti toisenlaisiksi vain käyttämällä asioista erilaisia termejä. Nyt tämä sanamagia halutaan tuoda myös puheeseen eläimistä. Kuinkahan moni villieläin voisikaan paremmin jos niistä ei käytettäisi termiä villieläin?

Toisekseen, jokainen ymmärtänee, että eihän yksikään eläin osaa loukkaantua siitä termistä, jolla ihmiset sitä nimittävät. Koira heiluttaa yhtä iloisesti häntäänsä nimensä kuulleessaan, vaikka se olisi nimetty Nahkarukkaseksi. Kyse on siis ennemmin siitä, että antropomorfistinen harhainen mieli loukkaantuu siitä, että näin hänen mystifioimiaan eläimiä kutsutaan eläimellisillä nimillä.

Kolmanneksi ihmettelen sitä, miten kummassa tällainen flatus cerebri pääsee läpi akateemisena julkaisuna. Nykyään ilmeisesti mikä tahansa villi ajatusvirta käy akateemisesta tekstistä kunhan se on vain oikeassa muodossa, käyttää akateemista jargonia ja sen esittäjä on saanut akateemisen tittelin. Tämä ilmenee yleisestikin yliopistoissa ja olen tuntenut itseni monesti turhautuneeksi selaillessani uusimpien väitöskirjojen aiheita. Tuntuu kuin yksittäisiä terävänäköisiä ja antoisia tekstejä joutuisi etsimään suunnattomasta määrästä roskajargonin hetteistä suota. Tällaiset tekstit eivät anna ihmiskunnalle mitään ja tällaisten professorien olemassaolo on yhteiskunnallisesti, filosofisesti ja taloudellisesti turhaa ja vahingollista. Sen sijaan että käytettäisiin aikaa ja vaivaa parantamaan eläinten elinoloja ja säilyttämään niiden luontaisia ympäristöjä, pohtii professori sitä, millä nimellä eri eläimiä sopii kutsua jotta ne eivät loukkaantuisi. Tämänkaltainen haihattelu sai itsenikin vaihtamaan akateemisen uran käytännönläheisempään ammattiin.

Eläimet eivät ole inhimillisiä ja se on eläinten yksi parhaista puolista.