Boardwalk Empire - Kaupunki hyvän ja pahan tuolla puolen

Seuraan melko vähän mitään televisiosarjoja, yhtäältä siksi, että en ole viiteen vuoteen omistanut televisiovastaanotinta, mutta ennen kaikkea johtuen sarjojen älyllisestä köyhyydestä. Sarjat on usein tehty silmällä pitäen kertakäyttökulttuuriin tottuneen massan mieltymyksiä, eivätkä siten ole minusta kovinkaan nautittavia. HBO:n sarja Boardwalk Empire kuitenkin tekee poikkeuksen. Kieltolain aikaiseen Atlantic Cityyn sijoittuva sarja vei minut mukanaan ensimmäisestä jaksosta lähtien ja on pitänyt otteesaan nyt kahden tuotantokauden ajan. Mitä tässä sarjassa sitten on tehty paremmin kuin muissa?

Sarjan ensimmäiseksi ansioksi on laskettava sen irtaantuminen amerikkalaiselle filmiteollisuudelle tyypillisistä moraali- ja ihmiskäsityksistä, jotka naiiviudessaan muistuttavat enemmän lastensatujen maailmaa kuin todellisuutta. Boardwalk Empiressä kukaan ei ole hyveellinen – toisaalta ei karikatyyrimäisen pahakaan. Tämä tekee sarjan henkilöhahmoista paljon uskottavampia, kuin mitä on totuttu normaalisti näkemään. Jopa puritaanisuuden ja itsekurin perikuvana esittäytyvä liittovaltion kieltolakiagentti Nelson van Alden (Michael Shannon), sortuu kuolemansynteihin kaupungissa, jossa hyveellisyyttä edustavat vain kulissit. Lapset näyttävät olevan ainoita korruptoitumattomia ihmisiä koko kaupungissa. Paitsi yksi näistäkin tulevaisuuden toivoista on sisarensa kuolemaa toivova pyromaaninen pikkupsykopaatti.

Boardwalk Empiren hahmot ovat hyvin luotuja. Niissä on runsaasti syvyyttä ja katsoja kiinnostuu nopeasti tietämään lisää hahmojen taustoista ja heidän vaikuttimistaan toimia siten kuin toimivat. Hahmot myös elävät ja muuttuvat sarjan kuluessa yksien kilvoitelessa omantuntonsa kanssa, toisten luovuttaessa ja hylätessä kaikki moraalisuus. Sarja uskaltaa juonessaan surmata päähenkilöitä, mikä on poikkeuksellista amerikkalaiselle käsikirjoittamiselle - paitsi tietenkin silloin, kun näyttelijänä on Sean Bean, jonka roolihahmot harvoin elävät lopputeksteihin saakka. Se tuo realismin tuntua, ettei katsoja voi luottaa jonkin sarjan hahmon – muutamia historiallisia henkilöitä lukuunottamatta - selviytyvän seuraavaan jaksoon asti. Monesti kaikkein vastenmielisimmät ja röyhkeimmät opportunistit jatkavat elämäänsä niiden sijaan, jotka edes ajoittain yrittävät toimia moraalisesti kestävällä tavalla.

Visuaalisesti orientoituvana ihmisenä huomioni kiinnittää myös 20-luvun tyyli, jossa miehet näyttävät miehekkäiltä ja naiset naisellisilta. Mielestäni 1900-luvun alku oli viimeisiä aikoja, kun länsimainen pukeutumistyyli vielä oli oikeasti olemassa. Nykyistä katukuvaa katsellessa toivoo monesti pääsevänsä 20-luvun Atlantic Cityn miljööseen. Sarjassa esiintyvän vaatetuksen, huoneiden kalustuksen ja katukuvan autenttisuuteen on selvästi panostettu ja muutaman kerran tipahdin juonesta ihan vain siksi, että unohduin ihailemaan sarjan aikakauden tyylin esilletuontia. Tosin, itsellä pistää silmiin sarjassa tapahtuva jatkuva juopottelu, jonka ilmeisenä tarkoituksena on osoittaa kieltolain naurettavaa toimimattomuutta, mutta on ehkä turhan alleviivattua. Luulisi konepistoolein tapahtuvan liiketoimien edistämisenkin sujuvan paremmin, ellei olisi jatkuvasti noin viiden paukun humalassa.

Boardwalk Empire on sarja, joka koukuttavan hyvin kertoo tarinaa kaupungista, jossa kenenkään ei tule sokeasti luottaa yhteenkään toiseen ihmiseen, ja jossa liittolaisuussuhteet elävät vapaasti kulloisenkin eturistiriidan mukaan. Ystävyys, rakkaus, sukulaisuus ja henkilökohtaiset aatteet jäävät toissijaisiksi arvoiksi kun raha ja valta turmelevat jokaisen asemaan ja sukupuoleen katsomatta. Toiveet rikkauksista, vallasta ja yhteiskunnallisesta asemasta rikosten ja huijausten tiellä toteutuvat yksillä ja toisilla vievät kaiken. Katsoja, joka etsii moraalisesti puhtaan sankarin tarinaa pahuuden voimia vastaan, ei tule saamaan Boardwalk Empirestä mitään, vaan katsokoon tuolloin mieluummin vaikkapa Ylen dokumentteja toisesta maailmansodasta. Sen sijaan katsoja, joka ei kaipaa satumaisen naiivia kuvausta hyvän ja pahan välillä, tuntee yleistä kiinnosta rikossarjoihin ja pitää Kummisetä-elokuvista, viihtyy varmasti sarjan äärellä.

Elämää asehysterian maailmassa, osa III

Jatkoa tälle ja tälle.

Marraskuun lopulla tekemäni rikosilmoitus kunnianloukkauksesta ei lopulta edennyt. Myöskään joko hoplofobista typerää hyväntahtoisuuttaan tai henkilökohtaisesta vihamielisyyttään selkäni takana huhuja levittäneen henkilöllisyys ei ainakaan toistaiseksi selvinnyt.

Ylen Silminnäkijä-dokumentti Kouluampujaksi leimattu (katseluaikaa 9.3. asti) kuitenkin osoittaa, että en liioitellut tehdessäni rikosilmoitusta epämääräisestä kouluampujajuoruilusta.

"Samuli Saarinen lähestyy aseen kanssa koulua". Ilmoitus hätäkeskukseen tehdään Jokelan koulusurmien vuosipäivänä 7. marraskuuta 2008. Se on myös Samulin 18-vuotispäivä.

[...]

Hetken kuluttua poliisi vie Samulin terveyskeskukseen, jossa kirjoitetaan lähete tahdosta riippumattomaan tutkimukseen psykiatriseen sairaalaan. Lähetteessä Samuli todetaan mielisairaaksi ja hoidon tarpeessa olevaksi. Hänelle kerrotaan, että jatkotutkimukset kestävät ainakin kolme viikkoa.

Psykiatrisen sairaalan lääkäri kuitenkin toteaa, että aihetta lisätutkimuksiin ei ole, ja hän antaa pojalle puhtaat paperit. Mutta matka ei jatkukaan kotona odottavien syntymäpäivävieraiden luo, vaan Tampereen poliisilaitokselle. Samulista oli tehty rikosilmoitus laittomasta uhkauksesta.

Paitsi että tuollaiset juorut ovat syvästi loukkaavia, ne ovat aivan oikeasti potentiaalisia uhkia uhriksi joutuneen tulevaisuudelle ja altistaa hänet viranomaisen pakkotoimille. Itse pääsin onnekseni vähällä, mutta kuten dokumentista ilmenee, mahdollisuudet muunkinlaiseen tulemaan olivat olemassa.

Poliisin tietoon tuli viime vuonna viitisenkymmentä kouluampujaepäilyä, joista valtaosa täysin aiheettomia. Näin oli myös Samuli Saarisen kohdalla, joka koululla leviteltyjen huhujen takia joutui tahdosta riippumattomaan mielentilatutkimukseen ja poliisin kuulusteluihin, hänen koulunsa keskeytyi, ylioppilaskijoitukset viivästyivät ja hänelle on koko loppuelämän merkittynä M1-lähete potilastiedoissaan.

Ei ole mitään ihmeellistä siinä, että nuoret ihmiset ovat konsensushakuisen luonteensa takia taipuvaisia sekä joukkohysteriaan, että eristämään joukosta poikkeavat henkilöt ja ottamaan heidät silmätikuikseen. Sen sijaan on ihmeellistä se, että myös viranomainen lähtee tällaiseen mukaan ja tekee päätöksiä huhujen perusteella oman tutkimuksen sijaan. Lisäksi viranomaiselta kesti kaksi vuotta todeta, että Saarinen ei ollut syyllistynyt mihinkään. Tässäkään tapauksessa tuskin yksikään viranomainen olisi ilmoittautunut kantamaan vastuuta, mikäli vastaavanlainen aiheeton epäily ja ylimitoitetut viranomaisreaktiot olisivat olleet ratkaiseva tapahtuma nuoren miehen elämässä. Kuten tuntemani psykiatrian alan lääkäri kysyi, johtaako aiheeton paniikkinappulan painaminen itseään toteuttavaan profetiaan?

Tällaisissa tapauksissa aikuisten tulisi olla niitä henkilöitä, jotka käyttävät valtaa niin, että he voivat kantaa vastuun tekemistään ratkaisuista. Tälläkin kertaa toimittajan puhelimessa haastattelema rehtori naureskeli, että mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä.

Tällaisten ylikasvaneiden lapsien kanssa - jotka ovat kyvyttömiä hillitsemään joukkohysteriaa, vaan päinvastoin lähtevät sen mukaan - meidän tulisi sitten tulla toimeen.