Boardwalk Empire - Kaupunki hyvän ja pahan tuolla puolen

Seuraan melko vähän mitään televisiosarjoja, yhtäältä siksi, että en ole viiteen vuoteen omistanut televisiovastaanotinta, mutta ennen kaikkea johtuen sarjojen älyllisestä köyhyydestä. Sarjat on usein tehty silmällä pitäen kertakäyttökulttuuriin tottuneen massan mieltymyksiä, eivätkä siten ole minusta kovinkaan nautittavia. HBO:n sarja Boardwalk Empire kuitenkin tekee poikkeuksen. Kieltolain aikaiseen Atlantic Cityyn sijoittuva sarja vei minut mukanaan ensimmäisestä jaksosta lähtien ja on pitänyt otteesaan nyt kahden tuotantokauden ajan. Mitä tässä sarjassa sitten on tehty paremmin kuin muissa?

Sarjan ensimmäiseksi ansioksi on laskettava sen irtaantuminen amerikkalaiselle filmiteollisuudelle tyypillisistä moraali- ja ihmiskäsityksistä, jotka naiiviudessaan muistuttavat enemmän lastensatujen maailmaa kuin todellisuutta. Boardwalk Empiressä kukaan ei ole hyveellinen – toisaalta ei karikatyyrimäisen pahakaan. Tämä tekee sarjan henkilöhahmoista paljon uskottavampia, kuin mitä on totuttu normaalisti näkemään. Jopa puritaanisuuden ja itsekurin perikuvana esittäytyvä liittovaltion kieltolakiagentti Nelson van Alden (Michael Shannon), sortuu kuolemansynteihin kaupungissa, jossa hyveellisyyttä edustavat vain kulissit. Lapset näyttävät olevan ainoita korruptoitumattomia ihmisiä koko kaupungissa. Paitsi yksi näistäkin tulevaisuuden toivoista on sisarensa kuolemaa toivova pyromaaninen pikkupsykopaatti.

Boardwalk Empiren hahmot ovat hyvin luotuja. Niissä on runsaasti syvyyttä ja katsoja kiinnostuu nopeasti tietämään lisää hahmojen taustoista ja heidän vaikuttimistaan toimia siten kuin toimivat. Hahmot myös elävät ja muuttuvat sarjan kuluessa yksien kilvoitelessa omantuntonsa kanssa, toisten luovuttaessa ja hylätessä kaikki moraalisuus. Sarja uskaltaa juonessaan surmata päähenkilöitä, mikä on poikkeuksellista amerikkalaiselle käsikirjoittamiselle - paitsi tietenkin silloin, kun näyttelijänä on Sean Bean, jonka roolihahmot harvoin elävät lopputeksteihin saakka. Se tuo realismin tuntua, ettei katsoja voi luottaa jonkin sarjan hahmon – muutamia historiallisia henkilöitä lukuunottamatta - selviytyvän seuraavaan jaksoon asti. Monesti kaikkein vastenmielisimmät ja röyhkeimmät opportunistit jatkavat elämäänsä niiden sijaan, jotka edes ajoittain yrittävät toimia moraalisesti kestävällä tavalla.

Visuaalisesti orientoituvana ihmisenä huomioni kiinnittää myös 20-luvun tyyli, jossa miehet näyttävät miehekkäiltä ja naiset naisellisilta. Mielestäni 1900-luvun alku oli viimeisiä aikoja, kun länsimainen pukeutumistyyli vielä oli oikeasti olemassa. Nykyistä katukuvaa katsellessa toivoo monesti pääsevänsä 20-luvun Atlantic Cityn miljööseen. Sarjassa esiintyvän vaatetuksen, huoneiden kalustuksen ja katukuvan autenttisuuteen on selvästi panostettu ja muutaman kerran tipahdin juonesta ihan vain siksi, että unohduin ihailemaan sarjan aikakauden tyylin esilletuontia. Tosin, itsellä pistää silmiin sarjassa tapahtuva jatkuva juopottelu, jonka ilmeisenä tarkoituksena on osoittaa kieltolain naurettavaa toimimattomuutta, mutta on ehkä turhan alleviivattua. Luulisi konepistoolein tapahtuvan liiketoimien edistämisenkin sujuvan paremmin, ellei olisi jatkuvasti noin viiden paukun humalassa.

Boardwalk Empire on sarja, joka koukuttavan hyvin kertoo tarinaa kaupungista, jossa kenenkään ei tule sokeasti luottaa yhteenkään toiseen ihmiseen, ja jossa liittolaisuussuhteet elävät vapaasti kulloisenkin eturistiriidan mukaan. Ystävyys, rakkaus, sukulaisuus ja henkilökohtaiset aatteet jäävät toissijaisiksi arvoiksi kun raha ja valta turmelevat jokaisen asemaan ja sukupuoleen katsomatta. Toiveet rikkauksista, vallasta ja yhteiskunnallisesta asemasta rikosten ja huijausten tiellä toteutuvat yksillä ja toisilla vievät kaiken. Katsoja, joka etsii moraalisesti puhtaan sankarin tarinaa pahuuden voimia vastaan, ei tule saamaan Boardwalk Empirestä mitään, vaan katsokoon tuolloin mieluummin vaikkapa Ylen dokumentteja toisesta maailmansodasta. Sen sijaan katsoja, joka ei kaipaa satumaisen naiivia kuvausta hyvän ja pahan välillä, tuntee yleistä kiinnosta rikossarjoihin ja pitää Kummisetä-elokuvista, viihtyy varmasti sarjan äärellä.

Rapinaa pimeydessä

Viime yönä kävin Cinemare-kauhuelokuvatapahtumassa katsomassa Sean Branneyn ohjaaman ja tuottaman elokuvan The Whisperer in Darkness. Aiemmin hän ollut tuottamassa toista H. P. Lovecraftin teoksiin perustuvaa elokuvaa The Call of Cthulhu. Molemmat elokuvat on tehty mustavalkoisiksi, näytelty, lavastettu ja valaistu vanhanaikaisella tyylillä. Lisäksi The Call of Cthulhu on eilen katsotusta poiketen mykkäelokuva! Sekä Lovecraftin että 20- ja 30-lukujen suurena ihailijana en tietenkään voi muuta kuin olla kiitollinen tällaisten elokuvien olemassaolosta. Oikeaoppiseen vanhan ajan tyyliin halusin tietysti päästä näkemään tämän elokuvan teatterissa ja ensimmäistä kertaa vuosiin ostin elokuvalipun. Tästä voikin päätellä jotain siitä, kuinka usein elokuvateattereissa pyörii minua kiinnostavia filmejä.

Noh. Elokuva oli loistava. The Whisperer in Darkness tekee paljon kunniaa Lovecraftin aikakaudelle käyttäen jonkin verran nykyaikaisia kamera-ajoja, mutta sinänsä elokuva voisi yhtä hyvin olla 30-luvulta. Verrattuna Hollywoodin spektaakkelielokuviin, joissa spielbergit koittavat hurmata yleisöä kökön juonirakenteen seuraajiksi megalomaanisilla erikoistehosteilla, näyttävät Branneyn hirviöhahmot varsin köykäisiltä. Elokuvan jännite luultavasti katoaisi, mikäli yleisölle koitettaisiin näyttää yhtään enempää hirviöitä kuin on juonen kannalta välttämätöntä. Mutta niin on tarkoituskin, sillä Cthulhu-mythoksen hahmojen kerrotaan kirjallisuudessa olevan olioita, joiden pelkkä näkeminen voi armeliaimmillaan tappaa ja pahimmillaan suistaa hulluuteen. Itse asiassa elokuvan lopussa näytettiin hirviömäisiä mi-go -rodun edustajia mielestäni hieman liikaakin. Osin näyttelijätyössäkin olisi ollut parannettavia kohtia, mutta ei häiritsevissä määrin ja lisäksi mielestäni tällaista elokuvaa tulee arvostella independent-elokuvan kriteereillä.

Elokuva seuraa uskollisesti kirjan juonta ylimääräistä loppukohtausta lukuun ottamatta, mikä on ihailtavaa, sillä aivan liian usein olen joutunut todistamaan ohjaajan ja käsikirjoittajan sullovan hienon kaunokirjallisen teoksen geneeriseen elokuvan juonirakenteeseen, jossa aluksi tapellaan pahiksia vastaan, voitetaan ja sankari vie naiset ja lapset turvaan. Lovecraftilla onnellisia loppuja ei varsinaisesti ole, sillä vaikka kosmisten hirviöjumalien pääsy maailmaamme saadaankin yhdellä kertaa estettyä, niin heillä on iäti aikaa odottaa seuraavaa tilaisuutta, that is not dead which can eternal lie.

Elokuvanautintoni olisi ollut täydellinen, mutta sen pilasi yksi asia. Muu yleisö. Suostun seuraavan kerran lähtemään elokuviin silloin, kun esitykseen ei saa tuoda mukana roskaruokaa ja väärille kohtauksille nauravia idiootteja. Energiajuomatölkkien aukirasahtelu, rapina, mässytys, nauraminen traagisissa kohtauksissa ja tekstitysten puuttumisen ihmettely ääneen vievät valtavasti tunnelmaa näytöksestä. Hyvä on, elokuva on kuvattu vanhanaikaisella tyylillä ja vanhanaikaisin trikkikuvin, mutta jos juoneen on osannut eläytyä, niin ei pikkutytön tipahtaminen lentokoneesta kuolemaan mi-gon riepottelemana ole siltikään hörönaurujen arvoista hauskaa. Se on hirvittävää, idiootit! En myöskään ymmärrä minkä takia elokuvissa ylipäätään pitäisi syödä. Elokuvan jälkeen voi mennä syömään tai käydä ennen esityksen alkua. Eihän kirjojakaan lueta tai konsertteja kuunnella paukkumaissin, makeisten ja sokerijuomien kera. Syytän tällaisesta dorkakulttuurista tässäkin tapauksessa amerikkalaisia.

The Whisperer in Darkaness, samoin kuin The Call of Cthulhu, ovat ehdottomasti näkemisen arvoisia elokuvia jokaiselle, joka tuntee mielenkiintoa teemaa kohtaan. Nautittuna mukavasti, yksinäisessä rauhassa kotiteatterin äärellä, jolloin voi syöksyä euforiseen hulluuteen kun Suuret Muinaiset opettavat ihmisille uusia tapoja huutaa, tappaa ja nauttia.

Elokuvan traileri YouTubessa.