Neofolkkia: Hurskas pimeys

Eris

Susia on suku inehmon
Hyvään uskoja houkka on.
- Eino Leino

Älä luota keneenkään, joka ei joudu jakamaan kohtaloaan kanssasi. He ovat aina potentiaalisia satuttamaan sinua ja lyömään sinut maahan saadakseen kultaisen omenansa. Naamiaisasuissaan jatkavat he tanssiaan hauraalla sillalla. Mutta peto odottaa heitä, kuin odotti sinuakin.

Viikko XVIII uutta elämäntapaa

Terveyden vaaliminen on velvollisuus. Harva näyttää tajuavan, että on olemassa ruumiillinen moraali.
- Herbert Spencer

Nyt on 18. viikko siitä, kun aloitin yhdessä kaverini kanssa kuntosaliharrastuksen. Olimme useamman kuukauden jo puhuneet asiasta ja lopulta ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin aloittaa rehkiminen minulle ennestään varsin vieraassa levytankojen ja taljojen maailmassa. Olin aikaisemmin harrastanut epäsäännöllisesti hiihtämistä, hölkkäämistä ja kamppailulajeja, mutta ne olivat jääneet milloin mistäkin syystä. Nyt päätin, että tämä kestää. Kesän aikana hiipinyt laiskanpulskea olemus, joka 25. ikävuotta lähestyessä yhä pahenisi, olisi taottava pois voimakeinoja kaihtamatta.

Nyt lähes neljä kuukautta myöhemmin voin sanoa, että se oli kuluneen vuoden paras päätös. On ollut ilo huomata oman kunnon paranevan, maksimitulosten kasvavan ja uniongelmien katoavan harjoittelun myötä. Pitkään ärsyttäneet yläselän ja hartian kivut ovat poissa ja ulkomuotokin mukavasti hieman miehistynyt. Mikään Robert E. Howardin Conanhan tässä ei vielä ole, mutta muutos lähtötasoon on huomattava ja itsetietoisena ihmisenä tietenkin ilahdun oman kehoni muuttumisesta paremmaksi. Aiheellinen tyytymättömyys omaan kehonkuvaan voi olla huomattavasti elämänlaatua haittaava tekijä. Vielä yläasteella olin kyvytön vetämään yhtäkään puhdasta leukaa, nyt niitä menee kymmenen - vaikka painoa on vuosikymmenen aikana kertynytkin 20kg lisää. Viime kesänä olisi ollut naurettavaa kuvitellakaan, että voisin nostaa penkkipunnerruksessa oman painoni. Siksi taputtelen fiktiivisesti itseäni olkapäälle.

Jonkinlainen kiinnostus ravintoonkin on syttynyt, sillä treenaaminen ilman riittävää ja oikealla tavalla jakautuvaa ravintoa on yhtä tyhjän kanssa. Sinänsä ei tee mieli tunkea lusikkaansa hysteeriiseen ruokakeskusteluun, jossa eri leirit näyttävät linnoittautuvan uskovaisten tavoin omiin toisilleen vihamieliseen joukkoihin. Omalla kohdallani olen vähentänyt viljojen käyttöä ja rajoittanut niiden saannin ruisleipään ja täysjyväpastaan. Pekonia ja munia syön THL:n varoituksia uhmaten, mutta koska äskettäin mitatut kolesteroliarvot (HDL 1,8; LDL 1,2) ja verenpaine (120/70) ovat lähestulkoon ihanteelliset, ei liene syytä tässä vaiheessa kieltäytyä rasvaisen ja suolaisen lihan houkutuksista. Toisaalta, kun viime viikolla söin työpaikalla tarjottua riisipuuroa ja sorruin joulutortun ja suklaakonvehdin napsimiseen, oli loppupäivä tuskaa mahaturvotuksen kanssa ja muistin jälleen, miksi liha-annos salaatin kera on niin paljon parempi vaihtoehto. Ainakin minulle, tehkää itse omat valintanne.

Lehdissä esillä olevat muotidieetit herättävät samanlaisen inhotuksen kuin iltapäivälehtien ohjeet seurustelusta tai oikeanlaisen nukkuma-asennon valinnasta. Miten Helvetissä voi ihminen olla (a pun intended) niin vieraantunut luonnosta, että hän tarvitsee opaskirjan tietääkseen mitä laittaa suuhunsa? Kun jälleen kaupungilla näen puolentoista litran limsapulloa imeskelevän 10-vuotiaan sokerinarkkarin, niin asiain onneton tila on pakko tunnustaa. Tätäkin kirjoitusta tosin naputtelen nuuskapussi huulessa, joten en sinänsä virheetön itsekään ole.

Terveyteen ja itsensä kehollisen kehittämiseen liittyy toinenkin, egon ulkopuolinen seikka. Lihavien ja epäterveellisten ihmisten jälkikasvusta tulee yleensä itsestäänkin lihavia ja epäterveesti eläviä ihmisiä. Vaikka tämä ei - häpeäkseni lapsettomana ihmisenä - voi ollakaan oma syyni, sen olisi oltava sitä yleisellä tasolla. Terveytensä laiminlyövät ihmiset ovat paitsi itsekkäitä ja välinpitämättömiä siitä, että yhteiskunta joutuu lopulta kustantamaan heidän vailla vastuuta olevan valintansa seuraukset, he antavat myös kelvottoman mallin kansamme tuleville polville. Tuolloin he edistävät koko yhteiskunnan turmelusta ja velttoa rappiota, joka ajoittain herättää inhonväristyksiä allekirjoittaneessa. Pahimmillaan tuollainen ihminen syyttelee abstraktia yhteiskuntaa milloin mistäkin, antamatta kuitenkaan omalla esimerkillään mitään parempaakaan vaihtoehtoa.

Omaa arvomaailmaani kuvaa varsin osuvasti Oswald Spenglerin lausahdus "tämä on päämäärämme: Tehdä mahdollisimman merkitykselliseksi meille ojennettu elämä, elää sillä tavoin, että voimme olla ylpeitä itsestämme. Toimia niin, että jokin osa meistä jää elämään*." Tällaisen filosofian toivoisin olevan kantava ajatus yhteiskunnassamme, puhuimmepa sitten ruumiin tai sielun kulttuurista. Ainoat todelliset syyt kenellekään olla toimimatta näin ovat välinpitämättömyys, laiskuus, tyhmyys ja halu lyhytaikaisiin hedonistisiin iloihin kaiken inhimilliselle elämälle merkitystä antavan kustannuksella.

Oma joulu ja uudenvuodenpäivä sujuvat töiden parissa kummemmin juhlimatta. Vuoden vaihtuessa olemme kuitenkin jälleen syvemmällä yleiseurooppalaisessa kriisissä, jonka keskellä on hyvä miettiä sitä, mille haluaa rakentaa omaa elämäänsä ja millaista elämänmallia tarjota kanssaihmisilleen. Palataan asioihin vuonna 2012.

* Alkup. teksti: "This is our purpose: to make as meaningful as possible this life that has been bestowed upon us; to live in such a way that we may be proud of ourselves; to act in such a way that some part of us lives on."

Jatkosodan viisi tabua

Theirs not to question why, theirs but to do and die.

- Alfred Tennyson

Suhtautumiseni toiseen maailmansotaan ja etenkin sen perintöön on kohdallani varsin ambivalentti. Yhtäältä on mahdotonta olla arvostamatta ja kokematta hiljaista kunnioitusta niitä kohtaan, jotka joutuivat 70 vuotta sitten uhrautumaan kansan suvereniteetin säilyttämisen vuoksi, mutta toisaalta kyseisen sodan käyttäminen milloin minkäkin asian oikeuttamiseksi tai tuomitsemiseksi on anakronistisuudessaan usein inhottavaa.

Yhtä vastenmielistä kuin 70-lukulainen sotaveteraanien kiittämätön halveksiminen on myös sotaan osallistuneiden epärealistinen glorifiointi, jossa sodan todellisuus ja ihmisten väistämättä esiin nouseva raadollisuus halutaan unohtaa ja kieltää. Siinä missä taistolaishenkinen ”edistyksellinen” haluaa tehdä itsestään paremman ihmisen siksi, että ei omista vanhemmistaan poiketen osallistunut ihmisten tappamiseen, pyrkii proleisänmaallinen ottamaan kunnian osaksi itselleen, aivan kuin hän olisi itsekin ollut mukana Tali-Ihantalan taisteluissa. Kummankaan kyvykkyydestä toimia itse ihanteidensa tavoin sodan aikana ei ole mitään muuta tietoa kuin heidän omat itsetietoiset puheensa.

Yksi mielenkiintoinen tabu on se, että suomalaiset ainoana kansana maailmassa uskovat itse siihen, että Suomi olisi käynyt jonkinlaista erillissotaa jatkosodan aikana 1941-1944. Aivan kuin olisi sattumaa, että sota alkoi juuri samaan aikaan kuin operaatio Barbarossa käynnistyi. Lapissa oli enemmän saksalaisia kuin mitä siellä oli suomalaisia, kuin sattumalta suomalaiset käyttivät saksalaisia aseita, suomalaisia palveli saksalaisissa univormuissa ja saksalaisten valtionpäämies osallistui marsalkan syntymäpäiville keskustelemaan sodan kulusta ja tulevista suunnitelmista. Kuulostaako tämä puolueettoman valtion normaalilta toiminnalta? Totta puhuen Suomi oli ainoa demokraattinen akselivaltio toisessa maailmansodassa, ei mitään erillissotaa käynyt puolueeton maa.

Toinen tabu on ollut suomalaisten puolelta tapahtuneet, vähemmän ritarilliset teot rintamalla; vihollisruumiiden häpäisy, teloitukset, vankileirit ja slaavilaisten porttojen ilot. Entä sitten? Pitäisikö suomalaisten tuntea jotain kollektiivista syyllisyydentuntoa tai tekeekö se sotaan osallistuneiden miesten ja naisten ponnistuksista tyhjiä? Ei tee. Sota on raakaa ja ratsuväki julmaa, eikä yhtään sotaa ole koskaan käyty puhtaan ritarillisesti, vaikka sellaista on ideaalina pidettykin. On typerää ja naiivia kuvitella muuta. On tunnettua, että veteraanit melko vähän puhuivat rintamakokemuksistaan – ainakaan selvin päin. Jos rintamakokemuksissa ei olisi ollut valtavasti kammottavaa ja sietämätöntä hirveyttä, niin niistä olisi puhuttu toki enemmän.

Kolmas tabu on armeijassa tapahtuneet teloitukset kurittomuudesta. Aivan kuin suuressa massa-armeijassa kaikki miehet olisivat hyviä sotilaita ja he olisivat joutuneet tuomioistuimen eteen vain huonoa onneaan. Sotatilanteessa tärkeintä on säilyttää sotilaiden moraali toteuttaa annettua tehtävää ja tuolloin muutama mätä omena voi pahimmillaan johtaa koko joukon tuhoon moraalin musertamisen kautta. Samalla tavalla kuin nykyään, oli tuolloinkin yhteiskunnassa tietyt selkärangattomat nilkit, varkaat ja lusmut, joiden kontribuutio tuollaisessa tilanteessa ei mitenkään voinut olla positiivinen, vaikka heidät kaikki onkin määrätty palvelukseen Tuntemattomasta sotilaasta on sankariksi useimmiten nostettu Antti Rokka, joka oli toki hyvä soturi mutta lähes kelvoton sotilas. Vaikka yksittäinen sotilas olisi kuinka hyvä, niin auktoriteettien uhmaaminen niin, että se uhkaa viedä upseerin uskottavuuden muiden miesten silmissä voi olla kokonaisuuden kannalta hyvin vaarallista. Lammio ei nuhtele Rokkaa siksi, että olisi kusipää, vaan siksi, että Rokka potentiaalisesti heikentää joukon toimintaa kokonaisuutena. Yksittäiset soturit eivät voita sotia, vaan päätyvät lopulta Spartacuksen tavoin roikkumaan raatoina.

Neljäs tabu on suomalaisten häviö. Suomalaiset eivät hävinneet niin paljon kuin pelättiin, mutta jos maa menettää yhden suurimmista kaupungeistaan, tärkeimpiä viljelysalueitaan, valtameriyhteytensä, joutuu maksamaan sotakorvauksia ja joutuu valvontakomission tarkaillun alle, niin ei se mikään torjuntavoitto ole. Se on vähän kuin saisi turpaan grillillä, mutta pitäisi torjuntavoittona sitä, että ei kuollut. Tappioluvut Suomen kannalta olivat edulliset, mutta ei tämä poikkea mitenkään saksalaisten tappiosuhteesta; ei ollut tavatonta, että menestyksekäs saksalainen panssarivaunun komentaja tuhosi kymmeniä vihollisvaunuja yhtä omaa menetystä kohden. 15 menestyneimmän kohdalla puhutaan yli sadasta voitosta. Lisäksi saksalaiset kykenivät jopa hyökkäystaistelussa siihen, että omat tappiot olivat pienempiä kuin vihollisen. Pitkälti tämä johtui siitä, että saksalaisessa (samoin kuin suomalaisessa) sotilasdoktriinissa upseerit johtavat miehiään edestä, kun taas niin neuvostoliittolaiset kuin länsiliittoutuneetkin upseerit komentivat miehiään hyökkäämään ja seurasivat itse perästä. Tämä säästi upseereja, mutta kulutti miehiä.

Viides tabu on Lapin sota ja Lapin polttaminen. Kyllä, saksalaiset polttivat Lapin, mutta oliko tämä nyt kuitenkaan mikään äärimmäisen paskamainen temppu sen jälkeen mitä suomalaiset itse olivat tehneet? Suomi oli vastoin sovittua tehnyt poliittisella kikkailulla erillisrauhan ja tämän jälkeen julistanut sodan maalle, joka oli huolehtinut puolesta Suomen puolustuksesta ja tarjonnut lento-osastojaan vasta äskettäin torjumaan Neuvostoliiton viimeisen suurhyökkäyksen. Suomalaiset tekivät toki kohtalonsa kannalta oikean valinnan, mutta ei se muuta miksikään sitä, että valinta oli käytännössä puukon isku kaverin kylkeen. Sen rinnalla poltetun maan taktiikan noudattaminen vetäytyessä ei välttämättä ole saksalaisten suurin synti toisessa maailmansodassa.

Tosiasioiden myöntäminen ei pitäisi olla mikään raivonpuuskaisen itsensä kieltämisen aiheuttava asia millekään itseään kunnioittavalle kansalle. Korkeintaan sillä saa itsensä näyttämään naurettavalta muiden silmissä.

Naisen arvo

Nainen on kuin valuutta. Osa on sidottu miehensä arvoon, osa kelluu vapaasti ihmissuhdemarkkinoilla. Jos sitä saa painaa vapaasti, seuraa inflaatio ja arvonmenetys. Mies vailla kunniaa viehtyy likaisiin naisiin siinä missä likaiseen rahaankin.

Rapinaa pimeydessä

Viime yönä kävin Cinemare-kauhuelokuvatapahtumassa katsomassa Sean Branneyn ohjaaman ja tuottaman elokuvan The Whisperer in Darkness. Aiemmin hän ollut tuottamassa toista H. P. Lovecraftin teoksiin perustuvaa elokuvaa The Call of Cthulhu. Molemmat elokuvat on tehty mustavalkoisiksi, näytelty, lavastettu ja valaistu vanhanaikaisella tyylillä. Lisäksi The Call of Cthulhu on eilen katsotusta poiketen mykkäelokuva! Sekä Lovecraftin että 20- ja 30-lukujen suurena ihailijana en tietenkään voi muuta kuin olla kiitollinen tällaisten elokuvien olemassaolosta. Oikeaoppiseen vanhan ajan tyyliin halusin tietysti päästä näkemään tämän elokuvan teatterissa ja ensimmäistä kertaa vuosiin ostin elokuvalipun. Tästä voikin päätellä jotain siitä, kuinka usein elokuvateattereissa pyörii minua kiinnostavia filmejä.

Noh. Elokuva oli loistava. The Whisperer in Darkness tekee paljon kunniaa Lovecraftin aikakaudelle käyttäen jonkin verran nykyaikaisia kamera-ajoja, mutta sinänsä elokuva voisi yhtä hyvin olla 30-luvulta. Verrattuna Hollywoodin spektaakkelielokuviin, joissa spielbergit koittavat hurmata yleisöä kökön juonirakenteen seuraajiksi megalomaanisilla erikoistehosteilla, näyttävät Branneyn hirviöhahmot varsin köykäisiltä. Elokuvan jännite luultavasti katoaisi, mikäli yleisölle koitettaisiin näyttää yhtään enempää hirviöitä kuin on juonen kannalta välttämätöntä. Mutta niin on tarkoituskin, sillä Cthulhu-mythoksen hahmojen kerrotaan kirjallisuudessa olevan olioita, joiden pelkkä näkeminen voi armeliaimmillaan tappaa ja pahimmillaan suistaa hulluuteen. Itse asiassa elokuvan lopussa näytettiin hirviömäisiä mi-go -rodun edustajia mielestäni hieman liikaakin. Osin näyttelijätyössäkin olisi ollut parannettavia kohtia, mutta ei häiritsevissä määrin ja lisäksi mielestäni tällaista elokuvaa tulee arvostella independent-elokuvan kriteereillä.

Elokuva seuraa uskollisesti kirjan juonta ylimääräistä loppukohtausta lukuun ottamatta, mikä on ihailtavaa, sillä aivan liian usein olen joutunut todistamaan ohjaajan ja käsikirjoittajan sullovan hienon kaunokirjallisen teoksen geneeriseen elokuvan juonirakenteeseen, jossa aluksi tapellaan pahiksia vastaan, voitetaan ja sankari vie naiset ja lapset turvaan. Lovecraftilla onnellisia loppuja ei varsinaisesti ole, sillä vaikka kosmisten hirviöjumalien pääsy maailmaamme saadaankin yhdellä kertaa estettyä, niin heillä on iäti aikaa odottaa seuraavaa tilaisuutta, that is not dead which can eternal lie.

Elokuvanautintoni olisi ollut täydellinen, mutta sen pilasi yksi asia. Muu yleisö. Suostun seuraavan kerran lähtemään elokuviin silloin, kun esitykseen ei saa tuoda mukana roskaruokaa ja väärille kohtauksille nauravia idiootteja. Energiajuomatölkkien aukirasahtelu, rapina, mässytys, nauraminen traagisissa kohtauksissa ja tekstitysten puuttumisen ihmettely ääneen vievät valtavasti tunnelmaa näytöksestä. Hyvä on, elokuva on kuvattu vanhanaikaisella tyylillä ja vanhanaikaisin trikkikuvin, mutta jos juoneen on osannut eläytyä, niin ei pikkutytön tipahtaminen lentokoneesta kuolemaan mi-gon riepottelemana ole siltikään hörönaurujen arvoista hauskaa. Se on hirvittävää, idiootit! En myöskään ymmärrä minkä takia elokuvissa ylipäätään pitäisi syödä. Elokuvan jälkeen voi mennä syömään tai käydä ennen esityksen alkua. Eihän kirjojakaan lueta tai konsertteja kuunnella paukkumaissin, makeisten ja sokerijuomien kera. Syytän tällaisesta dorkakulttuurista tässäkin tapauksessa amerikkalaisia.

The Whisperer in Darkaness, samoin kuin The Call of Cthulhu, ovat ehdottomasti näkemisen arvoisia elokuvia jokaiselle, joka tuntee mielenkiintoa teemaa kohtaan. Nautittuna mukavasti, yksinäisessä rauhassa kotiteatterin äärellä, jolloin voi syöksyä euforiseen hulluuteen kun Suuret Muinaiset opettavat ihmisille uusia tapoja huutaa, tappaa ja nauttia.

Elokuvan traileri YouTubessa.

Uljas: Huonompia aikoja odotellessa

Itä-Suomen ylioppilaslehti Uljas teki osana artikkelisarjaa haastattelun allekirjoittaneesta. Teksti on asiallinen ja oikeastaan ainoa, mitä haluan huomauttaa on se, että en varsinaisesti jättänyt kesken mitään opintoja yliopistossa, kuten voisi tekstistä tulkita, vaan valmistuin kandidaatiksi kolmannen vuoden aikana 2010 ja vaihdoin tämän jälkeen alaa. Pikkuvikoja, eikä olennaista itse haastattelun kannalta - ja sitä paitsi unohdin itse asian mainita esitarkistuksen yhteydessä.

Juttusarjassa haastateltiin lisäksi ihka-aitoa kommunistia, markkinaliberaalia ja vihreän kumouksen edustajaa. Huvittavana yksityiskohtana mainittakoon, että Jussi Halla-aho mainitaan lehdessä ainakin kaksi kertaa eri kirjoituksissa, vieläpä samalla tavoin väärin kirjoitettuna, vaikka mies ei suoraan liity kummankaan tekstin aiheeseen. Fetissinsä tietysti itse kullakin.

Teksti löytyy kuvatiedostona klikkaamalla tästä sekä Uljaan näköislehdestä (pdf.).