Jatkosodan viisi tabua

Theirs not to question why, theirs but to do and die.

- Alfred Tennyson

Suhtautumiseni toiseen maailmansotaan ja etenkin sen perintöön on kohdallani varsin ambivalentti. Yhtäältä on mahdotonta olla arvostamatta ja kokematta hiljaista kunnioitusta niitä kohtaan, jotka joutuivat 70 vuotta sitten uhrautumaan kansan suvereniteetin säilyttämisen vuoksi, mutta toisaalta kyseisen sodan käyttäminen milloin minkäkin asian oikeuttamiseksi tai tuomitsemiseksi on anakronistisuudessaan usein inhottavaa.

Yhtä vastenmielistä kuin 70-lukulainen sotaveteraanien kiittämätön halveksiminen on myös sotaan osallistuneiden epärealistinen glorifiointi, jossa sodan todellisuus ja ihmisten väistämättä esiin nouseva raadollisuus halutaan unohtaa ja kieltää. Siinä missä taistolaishenkinen ”edistyksellinen” haluaa tehdä itsestään paremman ihmisen siksi, että ei omista vanhemmistaan poiketen osallistunut ihmisten tappamiseen, pyrkii proleisänmaallinen ottamaan kunnian osaksi itselleen, aivan kuin hän olisi itsekin ollut mukana Tali-Ihantalan taisteluissa. Kummankaan kyvykkyydestä toimia itse ihanteidensa tavoin sodan aikana ei ole mitään muuta tietoa kuin heidän omat itsetietoiset puheensa.

Yksi mielenkiintoinen tabu on se, että suomalaiset ainoana kansana maailmassa uskovat itse siihen, että Suomi olisi käynyt jonkinlaista erillissotaa jatkosodan aikana 1941-1944. Aivan kuin olisi sattumaa, että sota alkoi juuri samaan aikaan kuin operaatio Barbarossa käynnistyi. Lapissa oli enemmän saksalaisia kuin mitä siellä oli suomalaisia, kuin sattumalta suomalaiset käyttivät saksalaisia aseita, suomalaisia palveli saksalaisissa univormuissa ja saksalaisten valtionpäämies osallistui marsalkan syntymäpäiville keskustelemaan sodan kulusta ja tulevista suunnitelmista. Kuulostaako tämä puolueettoman valtion normaalilta toiminnalta? Totta puhuen Suomi oli ainoa demokraattinen akselivaltio toisessa maailmansodassa, ei mitään erillissotaa käynyt puolueeton maa.

Toinen tabu on ollut suomalaisten puolelta tapahtuneet, vähemmän ritarilliset teot rintamalla; vihollisruumiiden häpäisy, teloitukset, vankileirit ja slaavilaisten porttojen ilot. Entä sitten? Pitäisikö suomalaisten tuntea jotain kollektiivista syyllisyydentuntoa tai tekeekö se sotaan osallistuneiden miesten ja naisten ponnistuksista tyhjiä? Ei tee. Sota on raakaa ja ratsuväki julmaa, eikä yhtään sotaa ole koskaan käyty puhtaan ritarillisesti, vaikka sellaista on ideaalina pidettykin. On typerää ja naiivia kuvitella muuta. On tunnettua, että veteraanit melko vähän puhuivat rintamakokemuksistaan – ainakaan selvin päin. Jos rintamakokemuksissa ei olisi ollut valtavasti kammottavaa ja sietämätöntä hirveyttä, niin niistä olisi puhuttu toki enemmän.

Kolmas tabu on armeijassa tapahtuneet teloitukset kurittomuudesta. Aivan kuin suuressa massa-armeijassa kaikki miehet olisivat hyviä sotilaita ja he olisivat joutuneet tuomioistuimen eteen vain huonoa onneaan. Sotatilanteessa tärkeintä on säilyttää sotilaiden moraali toteuttaa annettua tehtävää ja tuolloin muutama mätä omena voi pahimmillaan johtaa koko joukon tuhoon moraalin musertamisen kautta. Samalla tavalla kuin nykyään, oli tuolloinkin yhteiskunnassa tietyt selkärangattomat nilkit, varkaat ja lusmut, joiden kontribuutio tuollaisessa tilanteessa ei mitenkään voinut olla positiivinen, vaikka heidät kaikki onkin määrätty palvelukseen Tuntemattomasta sotilaasta on sankariksi useimmiten nostettu Antti Rokka, joka oli toki hyvä soturi mutta lähes kelvoton sotilas. Vaikka yksittäinen sotilas olisi kuinka hyvä, niin auktoriteettien uhmaaminen niin, että se uhkaa viedä upseerin uskottavuuden muiden miesten silmissä voi olla kokonaisuuden kannalta hyvin vaarallista. Lammio ei nuhtele Rokkaa siksi, että olisi kusipää, vaan siksi, että Rokka potentiaalisesti heikentää joukon toimintaa kokonaisuutena. Yksittäiset soturit eivät voita sotia, vaan päätyvät lopulta Spartacuksen tavoin roikkumaan raatoina.

Neljäs tabu on suomalaisten häviö. Suomalaiset eivät hävinneet niin paljon kuin pelättiin, mutta jos maa menettää yhden suurimmista kaupungeistaan, tärkeimpiä viljelysalueitaan, valtameriyhteytensä, joutuu maksamaan sotakorvauksia ja joutuu valvontakomission tarkaillun alle, niin ei se mikään torjuntavoitto ole. Se on vähän kuin saisi turpaan grillillä, mutta pitäisi torjuntavoittona sitä, että ei kuollut. Tappioluvut Suomen kannalta olivat edulliset, mutta ei tämä poikkea mitenkään saksalaisten tappiosuhteesta; ei ollut tavatonta, että menestyksekäs saksalainen panssarivaunun komentaja tuhosi kymmeniä vihollisvaunuja yhtä omaa menetystä kohden. 15 menestyneimmän kohdalla puhutaan yli sadasta voitosta. Lisäksi saksalaiset kykenivät jopa hyökkäystaistelussa siihen, että omat tappiot olivat pienempiä kuin vihollisen. Pitkälti tämä johtui siitä, että saksalaisessa (samoin kuin suomalaisessa) sotilasdoktriinissa upseerit johtavat miehiään edestä, kun taas niin neuvostoliittolaiset kuin länsiliittoutuneetkin upseerit komentivat miehiään hyökkäämään ja seurasivat itse perästä. Tämä säästi upseereja, mutta kulutti miehiä.

Viides tabu on Lapin sota ja Lapin polttaminen. Kyllä, saksalaiset polttivat Lapin, mutta oliko tämä nyt kuitenkaan mikään äärimmäisen paskamainen temppu sen jälkeen mitä suomalaiset itse olivat tehneet? Suomi oli vastoin sovittua tehnyt poliittisella kikkailulla erillisrauhan ja tämän jälkeen julistanut sodan maalle, joka oli huolehtinut puolesta Suomen puolustuksesta ja tarjonnut lento-osastojaan vasta äskettäin torjumaan Neuvostoliiton viimeisen suurhyökkäyksen. Suomalaiset tekivät toki kohtalonsa kannalta oikean valinnan, mutta ei se muuta miksikään sitä, että valinta oli käytännössä puukon isku kaverin kylkeen. Sen rinnalla poltetun maan taktiikan noudattaminen vetäytyessä ei välttämättä ole saksalaisten suurin synti toisessa maailmansodassa.

Tosiasioiden myöntäminen ei pitäisi olla mikään raivonpuuskaisen itsensä kieltämisen aiheuttava asia millekään itseään kunnioittavalle kansalle. Korkeintaan sillä saa itsensä näyttämään naurettavalta muiden silmissä.